Totesinpa taas tänään, että minulla on jo kaikkea. Se voi tarkoittaa vain sitä, että edessä on vähenemistä, luopumista ja kadottamista. Pitäisikö ahdistua? Laulussa lauletaan, että "kun minulta viedään kaikki autan kantamaan". En minä tietenkään kaikesta luovu, en edes kaikesta siitä, minkä voisi kantaa pois. On yksi asia laulaa ja puhua, entä sitten kun asiat ja esineet ympäriltä oikeasti alkavat haihtumaan. Kuka olisi valmis auttamaan kantajia? Tietenkin se, jolle tuo poiskannettava ei enää ole kovinkaan merkityksellistä.
Meitä ei usein opeteta luopumaan. Pikemminkin meitä rohkaistaan täyttymään, keräämään kokoon ja lisäämään. On tärkeää ymmärtää tämän prosessin perimmäinen luonne. Otat tuon jonkin ja lisäät sen itseesi: tilillesi, persoonaasi, elämäntapaasi, intresseihisi, valtaasi, hallintaasi, ihollesi, suuhusi, yllesi. Luopuminen on prosessina päinvastainen. On myöskin kovin helppo oivaltaa, että vaikkapa tavarasta luopuminen on varsin triviaalia. Mutta miksi se on vaikeaa? Koska Minusta on tehty kultti.
Kun Minä vähenee, siitä erotetaan jotakin. Minän ulkopuolinen toiseus paisuu. Paitsi että Minän väheneminen on narsistinen loukkaus, kaikki se, mitä en voi integorida itseeni on potentiaalinen uhka. Vohan nimittäin olla, että se Toinen sisällyttä Minut itseensä ja menetän statukseni Minänä.
"Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."
"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.
"Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut."
"Saat sen mistä luovut."
1 kommentti:
eilen mietin pitäisikö alkaa alamäki:) kun on viisikymmentä niinku
Lähetä kommentti