Voittamaton ykkönen

Jacobin ajattelun antipodiksi voi perustellusti nostaa monismin. Jacobin antipatia spinozismia (joskaan ei Spinozaa) kohtaan ilmentää osaltaan tätä seikkaa, mutta lopulta spinozismi on vain oire laajemmasta ilmiöstä. Älyllinen kunnianhimo johtaa ajattelijan fanaattiseen ykseysajatteluun, totalisoivaan reduktionismiin. Kaikelle on löydettävissä järkiperuste. Jos järkiperustetta ei ole, asiaa ei ole. Itse kuulen tässä aina alkusoiton toiseuden kieltämiselle. Seikka, jolle esimerkiksi Levinas antaa myöhemmin runsaasti huomiota, nousee Jacobin myötä modernin filosofian tietoisuuteen koko voimallaan.

Aluksi kaiken ykseys kuulostaa kiehtovalta. Hegelin sukupolvea on joskus luonnehdittu "Spinozasta juopuneeksi", sillä sen johtotähtenä toimi romanttinen käsitys luonnosta ykseytenä. Romantiikan sentimentaalisuus on vaikuttanut totalitaristisiin aatteisiin ehkä enemmän kuin ymmärrämme, sillä mitä muuta romantiikka meille nykyään merkitsee kuin romanttista rakkautta? Mutta eikö juuri romanttinen rakkaus pyri muuttamaan kahden yhdeksi? Eikö juuri romanttinen rakkaus toimi niin intohimoisesti, että se on valmis tuhoamaan kaikki esteet tavoitteen tieltä; niin sokeasti, että se ei halua tunnustaa mitään toiseutta?

Valistusretoriikkaan, skientismiin ja edistysoptimismiin sekoitettuna romanttinen ykseysajattelu vei (ainakin) Euroopan melkein mennessään. On oikeastaan vaikeaa käsittää, miksi totalitarismi epäonnistui. Haluaisin uskoa, että se kaatui jonkin "hyvän" vastarintaan. Ehkä suurin osa ihmiskunnasta tiedosti, että juuri moneudessa ja toiseudessa on olemisen ydin.

Dialektinen olemassaolo toisten kanssa on palkitsevaa, mutta myös hyvin raskasta. Toiseuden äärellä on hankalaa ylläpitää oman identiteetin eheyttä, uskaltaa antaa asioille arvoa ja välttää relativistista kyynisyyttä. Meissä kaikissa kytee halu olla oikeassa olevien voittajien puolella, ja voittajiahan voi olla vain - yksi.

Olemmeko lyhyen postmodernin kokeiluvaiheen jälkeen hiljalleen palaamassa ykseyden kulttuuriin?

Oikein tahtomisesta

On olemassa taitavaa ajattelua. Köyhimmillään taitava ajattelu on älykkyyttä. Mitä taitava ajattelu on?

Taitavasta ajattelusta, kuten monista muistakin mukavista asioista, puhutaan paljon. Jopa niin paljon, että lukion psykologian opetussuunnitelmassa aiheelle varattiin oikein erikseen kolosensa 4. kurssissa. Innovaatiosuomen eloonjäämiskamppailun kannalta uudistuminen on tärkeää. Emme kuulemma pärjää, ellemme ole ensimmäisenä keksimässä asioita. Yleensä nämä asiat liittyvät siihen, miten signaali liikkuu aasta beehen. Kyse on siis insinööritaidosta. Insinööriltä opimme, että pelkkä taitava ajattelu ei riitä. Tarvitaan taitoa toteuttaa taitavalla ajattelulla konstruoitu asiaintila. Usein tahtotilan ja asiaintilan välillä on niin suuri jännite, että tahtotila vaikuttaa käytännössä mahdottomalle toteuttaa. Tahtoa on, ei keinoja.

Jollakin omituisella tavalla ongelmia ei niinkään aiheuta tahtomisen määrä vaan laatu. Suuntaamme toimeliaisuutemme jonkinlaisen karkeistetun priorisointiprosessin muovaamana mielihalujamme kohti. Taitava ajattelu on tässä erinomaisen tärkeässä roolissa. Taitava ajattelu edistää myös tahtotilan proseduralisoitumista taitavaksi, tulokselliseksi toiminnaksi.

Onko kukaan koskaan kertonut minulle, mitä minun pitäisi tahtoa? Tähän vastataan nopeasti, että eikö sinun pitäisi itse tahtoa mitä tahdot. Tämä on suorastaan se default setting, johon kulttuurissamme ihmisiä ohjataan. Tahdo itse. Ole elämäsi ja onnesi seppä. Tutki, löydä, kokeile. Älä vain anna kenenkään kertoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä ja tahtoa. Mutta toivottavasti se, mitä tahdot liittyy kansantalouden kohenemiseen, kuluttamiseen, energiansäästöön, hiilidioksidipäästöjen vähenemiseen, työvuosien lisääntymiseen...

Olemme salaa yhteisöllisempiä kuin haluamme myöntää.

Inquietum est cor nostrum, donec requiescat in te?

Särkijä, hämärtäjä, valistaja

1785 Immanuel Kantia vaadittiin ottamaan kantaa Jacobin ja Mendelssohnin kiistaan. Jacobin filosofisia pyrähdyksiä pidettiin varsin yleisesti vaarallisina, sillä ne tulkittiin uskonnollisen fanatismin ja järjenpilkan ilmauksiksi. Kant, joka vaikuttaa kaikin puolin äärimmäisen rakastettavalta persoonalta, teki kuten jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi tehdä. Hän empi.

Kantilla oli syytäkin empiä. Hänen oma filosofinen positionsa ei oikeastaan antanut yksiselitteistä tukea kummalekaan kiistan osapuolista. Mendelssohnin rationalismissa ongelmallista oli sitoutuminen perinteisen metafysiikan dogmaattisuuteen. Jacobin epämääräisyys ja taipumus revitellä ei myöskään sopinut pedantin systemaatikon pirtaan. Spinozismikiistasta aukeaa mielestäni mainio näkökulma Kantin varsin vaikeana pidetyn filosofian ytimeen.

Mendelssohn ajatteli vielä sen klassisen periaatteen puitteissa, jonka mukaan todellisuus ja järkeään käyttävän ihmisen intellekti ovat samalla aaltopituudella. Kunhan vain käytämme järjen työkalua oikein (instrumentaalinen järki, ks. edellinen blogimerkintäni), voimme saavuttaa objektiivista tietoa todellisuudesta. Jacobin mielestä tällainen olettamus on röyhkeä ja vaarallinen. Hän kadottaa mieluummin järjen kuin vapautensa, suhteensa muihin eläviin persooniin ja Jumalaan. Tällainen valinta on tunteen tai intuitiivisen uskon motivoimaa. Salto mortale vie subjektilta kyvyn hallita omaa kohtaloaan, koska se kieltää kohtalon. Sen sijaan meidän olemisemme, tietomme ja toimintamme tulee riippuvaiseksi toisesta, Sinusta.

Mutta Kant on valistusajattelija, jolle järjen aseman vakiinnuttaminen osoittamalla sen rajat ja produktiiviset tehtävät oli kaikkein olennaisin tehtävä. Tältä osin Jacobin hyökkäys järkeä vastaan ei voinut herättää hänessä kovinkaan paljon myötätuntoa. Vai voisiko sittenkin? Kritik der reinen Vernunftin kuuluisan julistuksen mukaan ei ole olemassa mitään minkä saisi säästää kritiikiltä. Tästä on vain lyhyt askel metakritiikin puolelle: eikö myös kritiikin aktiivinen komponentti, järki, tule alistaa kritiikille? Tietyssä mielessä Kant tekee juuri tämän (joskin esim. Hamann ei siihen ollut kovin tyytyväinen). Kantin mukaan järjellä on rajansa. Meidän on nöyrästi tunnustettava, että tapamme suhtautua todellisuuteen on aina etwas eigentümlich.

Kant on hämärtäjä. On kuin asettuisimme objektien auringonpaahteeta synkkään hämärään. Mikään ulkopuolellamme ei enää tarjoa kiintopistettä ja siksi se on löydettävä subjektista itsestään. Hämärstä selviää vain subjektiivisen tuntemuksen turvin: tämä on vasemmalla, tämä oikealla. Kun Kant lopulta vaivautui kommentoimaan Jacobin ja Mendelssohnin kiistaa (tähän tarvittiin itse asiassa vielä Thomas Wizenmannin provokatiivinen, Jacobille myötämielinen kirjoitus), hän ilmaisi tämän huomion kenties kaikkein osuvimmin.

Kirjoituksen nimi on Was heisst: im Denken Orientiren? Juuri tässä teoksessa Kant toteaa, että ilman ulkopuoleista kiintopistettä olemme hukassa - ellemme aseta subjektiivisen tuntemuksemme perusteella vasenta ja oikeata. Tähän subjektiiviseen "asitimelliseen intuitioon" perustuu myös kaikki inhimillinen tieto a posteriori. Kantin subjektia ei siis puhutella ensin. Hän puhuu, ja tyhjyyteen nousee rakenteita. Rakenteiden olemus ja laatu määrittyy täysin sen perusteella, mikä on hänen ymmärryskykynsä rakenne. Kuten tunnettua, oliot sinänsä jäävät tutkimattomiksi. Ne tosiaan hämärtyvät. Mutta se ei haittaa: objektien hämärtyminen koituu subjektin kirkastumisen, aidon valistuksen voitoksi. Kantin mukaan on jo korkea aika heittää sivuun riippuvaisuus kaikista ulkoisista tyranneista, olipa kyse poliittisista johtajista tai "tosiolevaisesta". Sapere aude! Järki on sinun. Mutta onko se myös minun?

Ja mitä minun järkeni tekee sinulle? Meille?