Suhteeni teoriaan on ambivalentti. Filosofia on tekemistä ja joutenoloa, ei teoriaa. Mutta joskus teoria vain toimii. Vihamielisyys teoriaa kohtaan ei sovi pirtaani. Teoreettisen ajatustyön hedelmät ovat kuitenkin parhaimmillaan normatiivisia suosituksia. Niillä on praktinen ulottuvuus. Yritän seuraavaksi sommitella ajatuksistani jotakin mahdollisimman käytännöllistä. En väitä, että suositukset ovat omiani. Olen pikemminkin oppinut, että personalistinen ajattelutapa johtaa lopulta johtopäätöksiin, joita monet minua fiksummat ovat jo aikaisemmin esitelleet omista lähtökohdistaan.
Minä on onnellisuuden tiellä. Kun minästä pääsee eroon, siis kun minätietoisuus katoaa, koemme useimmiten täyttymyksen hetkiä. Csikzentmihalyi puhuu flow- eli virtaustilasta. Hän on tutkinut mm. luovaa työtä tehneitä henkilöitä, joille tyypillisessä toiminnassa korostuu ekstaasinomainen ajan ja paikan katoaminen. Luova tehtävä ottaa vallan. Minä ei enää suorita tehtävää: on vain tehtävä, johon oma tietoisuus uppoaa. Virtaukseen on vaikea päästä, jos elämälle relevantit ongelmat eivät ole tietyllä tavalla kvalifioituneita. Niiden pitää olla riittävän haastavia, jotta motivoidumme ja orientoidumme. Toisaalta niiden on oltava sopivasti kontrolloitavissa, jotta suorituksesta tulee kepeä ja hallittu. Kaikkein turmiollisinta virtaukselle on liiallinen metakognitio, omien ajatusten ajattelu ja tarkkailu. Kun minä tiedostaa itsensä, se ikään kuin varastaa show'n. Tyypillisimmillään tämä on liiallista itsekrittisyyttä.
Ihmiset ovat kuitenkin käsittämättömän konservatiivisia ja mukavuushakuisia (en itse ole poikkeus). Sen sijaan, että pyrkisin tyhjentymään, pyrin jatkuvasti täyttymään. Täyttyminen on yhteydessä mielihyvään. Se saa alkunsa syömisen, lahjojen, kiipimisen ja ansaitsemisen diskursseista. Saaminen antaa hetkeksi tunteen täyttymyksestä, onnesta tai hyvyydestä. Virtauksen tilassa tunneskaala on paljon laimeampi - minä ei ole siinä tuntemassa tunteita. Jos kuitenkin olen kerran saanut jonkin kautta maistaa mielihyvää, palaan sen äärelle uudelleen ja uudelleen - vaikka tiedän, että mielihyvä katoaa pian ja jättää jälkeensä kaipuun saada lisää, enemmän ja useammin. Syntyy toiston ja tavoittelun diskurssi, jossa annoskoot kasvavat ja kasvavat. Minä ei voi koskaan olla kyllin täysi.
Ongelmaksi muodostuu haluttavien asioiden etäisyys, kalleus ja harvinaisuus. Täyttymystä tavoittelevan minän on pakko joko ryhtyä ajamaan etujaan aggressiivisemmin tai sitten löytää vaihtoehto mielihyvävetoiselle elämäntavalle. On osattava kysyä jotakin minua suurempaa. Jotakin sellaista, jota minä ei voi purrenkaan niellä ja sisällyttää itseensä. Näitä ovat merkitykset, jotka ulottuvat ajassa ja paikassa itseni ulkopuolelle.
Seligmanin positiivinen psykologia ja "autenttisen onnellisuuden" tavoittelu omaksuu lähtökohdakseen omien vahvuuksien löytämisen ja niiden kultivoinnin. Tämä vaikuttaa näennäisesti humanistisen psykologian yksilökeskeisyyden toistamiselta. Tosiasiallisesti minän vahvuudet ovat tässä puhtaasti instrumentaalisia. Niiden avulla voidaan löytää ne elämänalueet, joilla virtaustilaa kannattaa tavoitella. Minä siis löydetään, jotta se voidaan tyhjentää. Tämä on oikeastaan minän kaikkein tärkein funktio. Asiantuntijuutta ja taitavuutta ei siis tule tavoitella, koska ne antavat minulle jotakin. Asiantuntijuuden ja taitavuuden myötä elämääni tulee ulottuvuus, jossa voin antaa itseni sinun käyttöösi. Tässä käytössä syntyy ilmiö, jota kutsutaan onnellisuudeksi.
