Saumat, syyt ja loikat

Elämä on eheä jatkumo, jossa tapahtumat nivoutuvat toisiinsa loogisesti, suhteellisen ennustettavasti ja luontevasti. Kaikki yllättävä, ihmeellinen ja lumoava kielii puutteellisesta muuttujien tuntemuksesta. Sikäli kun tunnemme muuttujat, asiat ovat kuten ne ovat. Kontrafaktuaalisesti: jos tuntisimme muuttujat, tietäisimme totuuden.

Elämä on irrallisten episodien hämmentävä vyyhti, jossa selkeimmät näköalat suuntautuvat aina lopulta triviaaleimpiin suuntiin. Juuri kun jokin asia vaikuttaa tutulta, tiedetyltä ja ymmärretyltä, sen kiinnostavuus katoaa tai esiin marssii kolme uutta ongelmaa. Jokainen askel kohti varmuutta on tragikoomista itsepetosta.

Nil fit mundo per saltum? Vai onko kaikki se, mikä lopulta jää viivan alle jonkinlaisen saumakohdan ylittämisellä hankittua?

Mutta missä on J?

"Uskotko Jumalaan?" Tähän kysymykseen törmään säännöllisen epäsäännöllisesti, koska tulen toisinaan puhuneeksi Jumalasta. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin kyllä tahi ei oli vielä mahdollinen vastaus. En tosiaan osaa vastata kysymykseen enää mitään. Lohtuni on, että osaan edelleen keskustella asiasta.

Taito ja tahto keskustella Jumalasta on nykyisen käsitykseni mukaan oleellisempaa kuin väitelauseiden paukuttaminen pöytään todistuskielipelin pelinappuloiksi. Tähän taitoon ja tahtoon tosiaan törmää yhä harvemmin. Yhä useammin kysymys Jumalasta nousee tilanteessa, jossa puolensa on valittava ja sitä on puolustettava binäärisen totuustaulukoinnin ehdoilla. Uusimmassa keskutelussa on palattu ankaran reduktiivisiin äärimmäisyyksiin. Agnostikkoa ei ymmärrä enää kukaan. Dawkinsille agnostikot ovat joko de facto ateisteja tai sitten imbesillejä. Toisaalta agnostikko on kuin Laodikean seurakunta, se kädenlämpöinen iljetys, joka oksennetaan ulos. En siis sanoisi, että kyse on mistään uudesta ilmiöstä. Sekä kristillinen teismi että ateismi rakentuvat voimakkaasti ankaran tiedon ja totuuden perinteelle, jonka juuret voi johtaa vähintään Platoniin asti.

Ja näin intuitiomme usein toimii: asiat ovat jollakin tavalla ja se tapa sulkee pois muut tavat. Jumala joko on tahi sitten ei ole.

Jos asia tosiaan on näin yksinkertainen - olen ateisti. Jumalaa ei tosiaan ole, sikäli kun olemassaolon kenttä on se "luonto", josta tiede puhuu. En oikeastaan koe edes vaikealta myöntää tällaista ateismia todeksi. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei tällaisella tunnustuksella ole sanottu asiasta mitään kovin substantiaalista.

Alan ehkä yhä enemmän ja enemmän ymmärtää luterilaista ajattelua uskosta lahjana. Usko Jumalaan ei ole propositionaalista totenapitämistä, jonka kokemus, päättely tai jokin muu tietoo johtava prosessi voi saada aikaan. Ainakin omalla kohdallani kyse on yhä enemmän mysteeristä, joka ilmenee elämässäni. Tuntuu siltä, ettei asiaa voi mitenkään selittää sille, jolla ei ole ollut hieman samantapaisia ajatuksia. Tällainen usko ei mitenkään voi selittää itseään, tulostaa paperille argumentaatiota tai paljastaa rakennettaan. Kyse on relaatiosta johonkin absoluuttisesti toisenlaiseen. Mitkään klassisen teismin muotoilut eivät mielestäni edistä uskosta puhumista. Ne ovat uskosta versovaa lyriikkaa, joka flirttailee tieteellisen tietämisen kanssa kuulumatta lopulta kummallekaan puolelle (ne ovat - Russellia tässä mukaillakseni - filosofiaa).

Mitä enemmän asiaa tapailen, sitä toivottomaksi tiedän kaiken tämän kirjoittamisen käyvän. Oma sisäisyyteni ei käänny millekään kielelle. Jokin kierkegaardilainen epäsuoran tiedottamisen menetelmä voisi antaa siitä pienen, heikon välähdyksen, mutta sellainen ei voisi tietenkään tyydyttää 1/0 vastausta tivaavaa. Ne jotka käsittävät nämä lauseet voivat ehkä hiljaa nyökätä, amen.