Juuri nyt tuntuu siltä, että kannattaisi hypätä naturalismin bandwagoniin. Aatteella on pitkä, antiikin filosofiaan asti ulottuva historia, se inspiroi, se selvästi tyydyttää aikamme älyllisen ilmapiirin tarpeet. Naturalismissa on riittävästi pysyvyyttä, jota ihminen sisimmässään kaipaa. On olemassa jokin perimmäinen ympäristö, luonto eli fysis, jonka todellisuus on epäämätöntä ja kiehtovaa. Luonto ei kuitenkaan ole staattinen, eräänlaisella ikuisuuden hapatuksella pilattu palvonnan kohde, vaan avoin kenttä, jonka kanssa ihminen voi ja saa vuorovaikuttaa. Systemaattisimmillaan tämä vuorovaikutus on tiedettä, joka artikkeli artikkelilta ja koe kokeelta avaa luonnon luontoa.
Naturalismin ytimessä on metafyysinen oletus kaiken perimmäisestä ykseydestä. Ilmaantuipa inhimillisen kokemuksen kenttään mitä tahansa, se on luontoa. Meillä ei välttämättä ole edellytyksiä tunnistaa kaikkia luonnossa tapahtuvia prosesseja, emmekä osaa selittää kaikkia tunnistamiamme, mutta kyse on tällöin vain nykyisten teorioiden, mallien ja mittalaitteitten rajallisuudesta. Jopa kaikkein epäintuitiivisin kvanttifysiikka kääntyy kyllä ajan myötä yhä selvemmäksi. Selventymisen edellytyksenä on paitisi tieteen kehitys, myös ihmiskunnan valistuminen. Vaikka en itse koskaan ymmärtäisi kvanttielektrodynamiikkaa, se ei merkitse, etteivätkö koululaiset tulevaisuudessa voisi käsittää asiaa jo fysiikan alkeisopintojen perusteella.
Valistuksen katsotaan supistaneen tuntemattoman pimeän alaa. Erityisen kiinnostavaa on havaita, että on olemassa kokonaisia ilmiöalueita, joiden ei koskaan pitänyt joutua tieteellisen selittämisen kenttään. Esimerkiksi ihmisen sielunelämä oli vuosituhansien ajan spekulatiivisen filosofian alue, eikä siinä koskaan onnistuttu luomaan erityisen tarkkoja ja käyttökelpoisia malleja esim. mielenterveyden tai oppimisen edistämiseksi. Nykypsykologiassa tilanne on toinen - kiitos psykologian naturalisoinnin. Pelottavasta kaatumataudista tulee neurologisesti selittyvä epilepsia ja oppimisvaikeudesta välittäjäaineiden kemiallista epätasapainoa. Hermosoluihin ja synapseihin kyetään vaikuttamaan paljon helpommin kuin sieluun. Aineen ja energian lainalaisuudet vallitsevat sielläkin, missä arkipäivän intuitio ei niitä kohtaa.
Aineen ja energian pan on se, mikä on. Hegeliä mukaillen voisi sanoa, että se, mikä on, on luontoa.
On vaikea välttää ajatusta totaalisesta reduktiosta, jossa kaikki lopulta voidaan palauttaa luonnon ykseyteen. Faktuaalisesti naturalistit varmaankin jo ajattelevatkin kaiken olevan luontoa, mutta joidenkin elämänalueiden kohdalla asia ei (jälleen: ainakaan vielä) ole täysin yksiselitteistä. Ajattelen tässä sellaisia asioita kuin runous, näyttämötaide, musiikki, leikki, ihmissuhteet, arvot ja pyhyys. Olen täysin tietoinen siitä, että kukin näistä on palautettu osaksi luontoa. Kaikkein näkyvimmin alaa on vallannut sosiobiologinen teoretisointi, joka voisi periaatteessa palauttaa kaikki listaamani asiat ihmisen evoluution kummallisuuksiksi.
Tieteellisen selittämisen taso on kuitenkin toinen kuin se fenomenologinen taso, jolla ihminen elämänsä elää. Vaikka siis voin selittää puolisoni valintaa ja kiintymyssuhteitani biologian avulla, puolisoni ei ilmene minulle välineenä siirtää geneettistä informaatiota seuraavalle sukupolvelle. Vaikka tiedän, että kädessäni oleva aineellinen kappale koostuu ällistyttävän suuresta määrästä pieniä hiukkasia, se on minulle kuitenkin kirja. Kirjan sivuilla olevat lauseet ja sanat ovat mahdollisia kokemuksen kohteita, koska aivoni osaavat työstää merkeistä informaatiota, mutta minulle ne ovat merkityksiä, eivät hermoimpulssien säkenöintiä.
Kun pohdin suhdettani pyhään, tilanne on hyvin samanlainen. Toisaalta tiedän, että vähintään Durkheimista ja Freudista lähtien sosiaali- ja ihmistieteessä on tarjottu hyvin funktionaalisisa teorioita pyhyyden kokemuksen selittämiseksi. Sosiobiologiassa näitä selityksiä on edelleen täsmennetty: pyhyys on varmasti ollut tarpeellinen sosiaalinen konstruktio, jonka avulla lauma tai yhteisö on kyennyt hillitsemään impulssejaan tai luomaan tarvittavaa koheesiota. Sen aika on kuitenkin jo ohi.
Itselleni tutussa uskonnollisessa kielessä käytetään usein ilmaisua puhutteleminen. Mystiikan kirjallisuudessa tällä saatetaan tarkoittaa jotakin aidosti auditiivista kokemusta, jossa henkilö kuulee vaikkapa enkelten puhetta, mutta itse tarkoitan sillä jonkin perimmäisen merkityssisällön aukeamista tiedostukselle. Siihen ei siis tarvitse liittyä muuta kuin jonkin äärettömän merkittävän, koskettavan ja arvokkaan asian paljastuminen ymmärrykselle.
Mitä siis tulisi tehdä, jos sosiologisen pohdinnan, psykoanalyysin ja biologisten selvitysten jälkeen jokin ilmenee edelleen pyhän puhutteluna?
