Kantin mukaan deismin ja teismin ero on siinä, että deisti uskoo Jumalaan kun taas teisti elävään Jumalaan. Ajatus elävästä Jumalasta liittyy tarpeeseen mieltää Jumala aktiivisesti vaikuttavana persoonana, ei vain etäisen kylmänä ensimmäisensä syynä. Jos Jumala on vain kosminen vakio, suhteeni häneen (tai oikeastaan: siihen) ei voi olla kovin intohimoinen. Vain elävän Jumalan voi tappaa. Jumala onkin joutunut useiden tappoyrityksen kohteeksi ja hänet on tapettu eri tavoin ainakin kolmasti. Jumala on ilmeisen hankala tappaa mano a mano, sillä jokainen jumaltappo on ollut isomman mobin tekosia.
Ensimmäisen kerran Jumala kuoli ristillä ilmeisesti joskus vuoden 30 tienoilla. Tappajina pidetään roomalaisia ja juutalaisia, mutta myös koko ihmiskuntaa on pidetty syyllisenä. Asiaan liittyy niin paljon epämääräisiä lausuntoja, ettei ole kovinkaan selvää mistä kaikesta tässä episodissa oikein oli kysymys.
Toisella kerralla oli jo selvästi kyse kollektiivisesta murhasta. Tappajia olemme kategorisesti "me". Tähän selvyys sitten jääkin. Tapon tausta, motiivi ja tekotapa ovat - sikäli kuin mahdollista - edellistä tapausta paljon hämäräperäisemmät. Vaikuttaa siltä, että "me" emme oikeastaan muista tätä tappoa lainkaan. Joidenkin psykoanalyytikkojen mukaan kyse ei ole Jumalan taposta vaan ammoisesta isänmurhasta, joka traumana kummittelee edelleen kollektiivisen tiedostamattoman syövereissä. Nietzschen tarinan hullu mies muistaa asian paremmin ja muistaa myös muistuttaa meitä teon hirvittävyydestä. Koska kyseessä on hullu, ei hänestä tosin ole tämän enempää apua asian selvittelyssä. Kuten ensimmäinenkin tapaus, myös tämä tappo jää yksityiskohdiltaan hyvin epämääräiseksi.
Kolmas Jumalan kuolema on dokumentoitu erittäin ansiokkaasti. Tätä dokumentointia on kristillisessä teologiassa jatkettu urhoollisesti jo parituhatta vuotta. Jumalan kolmanteen kuolemaan liittyy mielenkiintoisena elementtinä kysymys siitä, onko Jumala tosiaan tapettu vai onko hän ainoastaan henkitoreissaan. (Tätä samaa hypoteesia on tosin pidetty esillä myös kahden ensimmäisen tapon yhteydessä. Onhan "kaikkivaltiaan" tappaminen tosiaan aika ison luokan teko).
Jumalan kolmas tappo kertoo jotakin olennaista tekijöistään, joille valta, ennustettavuus ja pysyvyys vaikuttavat kovin tärkeiltä. Nämä tekijät liittyvät yhteen koska tiedämme kaikki miten tyypillistä vallan jähmettävä vaikutus on. Pyrkimys valtaan on samanaikaisesti rationaalinen ja raukkamainen. Jos olemme osallisia jostakin hyvästä, haluamme pitää siitä kiinni niin järkkymättömästi, että mieluummin näemme hyvän tuhon kuin sen lipumisen pois vallastamme.
Jeesus saarnasi Jumalan valtakuntaa, me teimme kirkon. Jeesuksella oli hallussaan elämän sanat, me muunsimme ne vaatimuksiksi, opeiksi ja uhkauksiksi. Dogmihistoria on Jumalan kolmannen kuoleman tapauskertomus.
Minun on syytä tunnustaa, että olen varmaankin osasyyllinen kaikkiin kolmeen tappoon. Vain kolmanteen kykenen jotenkin reagoimaan. Voin kysyä itseltäni, miten minun käsitykseni, uskomukseni ja tekoni tappavat elävän Jumalan tänään? Jokaisen murhaan osallistuneen tulisi tarkkaan miettiä, miten elävä Jumala voidaan vangita tekstikokoelmaan tai uskontunnustukseen ilman mielivaltaa ja väkivaltaa.
Valta ei ainoastaan jähmetä. Se turmelee. Siksi dogmi- ja kirkkohistoria on myös korruption ja pervesion historiaa. Se on pitkittyneen Jumalan tappamisen historiaa.
