Maalaisjärki ja taivaisjärki

In vain should we attempt to cure men of their vices, unless we begin by curing them of their prejudices. It is only by shewing them the truth, that they will know their dearest interests, and the motives that ought to incline them to do good. Instructors have long enough fixed men's eyes upon heaven, let them now turn them upon earth. Fatigued with an inconceivable theology, ridiculous fables, impenetrable mysteries, puerile ceremonies, let the human mind apply itself to the study of nature, to intelligible objects, sensible truths, and useful knowledge. (d'Holbach, Common sense, 1772)

Kun käännän katseeni taivaista luontoon ja tutkin luonnonjärjestystä terveellä järjellä, astun valistuksen tielle. Teologien spekulatiivinen "taivaisjärki" saa mennä, jäljelle jää tiedemiehen "maalaisjärki". Varsin monet valistusfilosofit halusivat pelastaan järjen spekulanttien kynsistä ja antaa sen takaisin ihmiskunnalle. He elivät uudelleen todeksi myyttiä Prometheuksesta. On silti hämmästyttävää, miten erilaisia ajattelijoita tähän pelastusoperaatioon liittyy.

d'Holbachin lisäksi erityisesti skotlantilaiset valistusfilosofit, Thomas Reid etunenässä, halusivat nostaa terveen järjen filosofian johtotähdeksi. Reflektion sijaan he halusivat korostaa intuitiota, todellisuuden tavoittamista suoraan aistinvaraisesti. Mendelssohn, joka ammensi hyvin pitkälti Leibnizin ja Wolffin rationalismista, halusi tuoda edustamaansa raskassoutuiseen perinteeseen intuitiivistä eleganssia juuri sensus communis -ajattelun kautta. Spekulaatio ja intuitio puhuvat samasta rationaalisesta todellisuudesta.

d'Holbachiin nähden Mendelssohn on maltillinen. Hän uskoo, ettei meidän tarvitse kääntää katsettamme pois taivaista. Järjen katse tavoittaa sekä taivaan että maan. Mendelssohn varmaankin myöntäisi, että kaikkein lennokkain jumaluusoppinut saivartelu saa mennä, mutta teologian kova rationaalinen ydin voi jäädä.

Jacobilla - joka myös edustaa omalla tavallaan common sense -ajattelua - olisi tähän ainakin yksi huomautus: järki ei katso maata eikä liioin taivasta, sillä se näkee vain itsensä. Minulle ei jäsenny tuo tai tämä, ellei tuo tai tämä ilmoita itseään. Tästä ilmoitusjärjestyksestä riippuu kaikki, ja sen pohtiminen on korkeimman viisauden, tieteen ja valistuksen alkusysäys. Jacobi ei liioin tekisi eroa taivaisjärjen ja maalaisjärjen välillä. Kumpaisenkin kohteet ovat samalla tavoin ilmoituksellisia.

Analysoin, siis olen

SÄÄNTÖ XIII
Jos ymmärrämme kysymyksen täydellisesti, meidän on erotettava se kaikista ylimääräisistä käsitteistä, palautettava se kaikkein yksinkertaisimpaan ja jaettava se mahdollisimman pieniin osiin, jotka pitää käydä luettelemalla läpi. (Descartes, Järjen käyttöohjeet)


Yksinkertaisen kohtalo on olla yksin. Katkeraan loppuun analysoitu on aina kohdannut väkivaltaa. Pienityn halutaan raukeavan ei-mihinkään, jotta se voidaan armollisesti julistaa joksikin. Analysoija on täten saavuttanut tavoitteensa: analyysin kohteesta on tullut rationaalisen kontrollin ja ennustettavuuden objekti.

Descartes ymmärsi minun ja sinun dialektiikan täysin väärin. Vahinko ehti kuitenkin jo tapahtua, sillä kartesiolaisuudesta tuli modernin luonnontieteen vankka tukipilari. Moni asia on muuttunut, mutta kartesiolaisuus ei noin vain häviä. Descartes voidaan haastaa kahdelta suunnalta. Toisella puolella on spinozistinen reduktioajattelu, joka mielestäni toteuttaa kartesiolaisuuden henkeä paremmin ja kehittää sen loogiseen päätepisteeseensä. Hintana on vapauden, persoonallisuuden, aidon vuorovaikutteisuuden ja toiseuden hämärtyminen. Toiselta puolelta kartesiolaista dualismia ahdistaa sen velallisuus klassiselle metafysiikalle, tarve sisällyttää jumaluus intelligiibelin liimamassaksi ja arveluttava spekulatiivisuus.

Mutta kartesiolaisuudessa meitä imartelee minun asema kaiken keskuksena. Ajattelen siis olen. Muusta en voi olla varma. Minun mieleni liikkeet ovat kaikkein ilmeisimpiä totuuksia. Näin minä nousee kaiken yläpuolelle, vastaanottaa epäluuloisena jokaisen sinun viestin ja pidättää itsellään oikeuden sanoa kyllä tai ei. Ylevimpänä hetkenään minä voi todeta, analysoin siis olen. Näin analyysin väkivaltainen kierre jatkaa väkivaltaista työtään. Analysoitu analysoi.

In strict correlation to the overall distinction between the world as will and the world as representation, Schopenhauer contrasts the "subject of knowing" - the transcendental condition of all cognitive reference to the world - with the "subject of willing, "which functions as the transcendental condition of all the affective world-relations. Accordingly, he attributes to the self a dual perspective on itself - one cognitive, the other conative. (G. Zöller in The Cambridge Companion to German Idealism, 2000)

Olenko enemmän konatusta vai kognitiota? Edellisessä kirjoituksessa Spengler puhui kulttuuri-ihmisistä ja sitten alemman tason (meta)reflektioon kykenemättömistä niemisistä. Schopenhauerilla on sama intentio. Osa meistä vain haluaa, menee, ottaa ja kokee. Osa taas mieltää oman haluamisensa, menemisensä, ottamisensa ja kokemisensa aktiivisen reflektion kohteina.

Mutta miten minun haluamisestani voi tulla kohde minulle itselleni missään luotettavassa mielessä? Diskurssi minuudesta on lähtökohtaisesti suuren epävarmuuden ja epämääräisyyden sumentama. Suurin osa saksalaisen idealismin filosofeista lähtee kuitenkin liikkeelle juuri minun mielteiden epäämättömyydestä. Jos Jacobissa on jotakin suurta, sen on pakko liittyä juuri tämän minähybriksen kritiikkiin. Olisin mieluusti kirjoittanut "ansiokkaaseen kritiikkiin", mutta jos se olisi sitä ollut, Jacobi olisi luullakseni paljon tunnetumpi. On myös tärkeä huomata, että useimmat minälähtöiset filosofit (esim. juuri Schopenhauer) tunnistavat minuuden ihmeellisyyden ja selittämättömyyden.

Spengler ja Schopenhauer preferoivat filosofista, itseään kuin objektia lähestyvää ajattelutapaa. Schopenhauerin mukaan tahtova subjekti puhaltelee kuplia, joiden elinkaari ei ole kovinkaan pitkä. Tahdotun todellisuuden rikkountuinen aiheuttaa kärsimystä ja ahdistusta. Tietävä tietää ennen kaikkea sen, että tahto vie harhaan. Tahdon askeettisuus on kaiken viisauden alku.

Intohimon, unelmien ja affektien ajamat arkipäivän idealistit pettyvät. Päällään kävelevät Schopenhauer ja Spengler hengenheimolaisineen (kaikki ne, joita ajaa ratiosentrisyyden ihanne) tyytyvät tarkkailemaan etäältä toivoen säästyvänsä edes kaikkein pahimmalta. Eikö tiedon ja pelon yhteys ole tässä ilmeinen?

Spengler ja tieteen symboliset muodot

Mutta eivät puhtaat luvut, vaan juuri teoriat ovat kaiken luonnontiedon kannattajia. Jokaisen aidon tieteen tiedoton kaipuu, joka esiintyy vain kulttuuri-ihmisen hengessä, suuntautuu luonnon maailmankuvan tajuamiseen, selvittämiseen ja käsittämiseen, ei mitattavaan toimintaan sinänsä, joka aina on ollut vähäpätöisten ihmisten ilo. Jokainen koe, metodi ja havainto kasvaa esiin enemmästä kuin matemaattisesta kokonaisnäemyksestä. Jokainen oppinut kokemus, olipa se muuten mitä hyvänsä, on myös todistus symbolisista mieltämistavoista. (Oswald Spengler)

Historiattomuus näivettää nykyajattelua. En osaa sanoa, onko kyse ikuisuusongelmasta, mutta luullakseni on ollut ajanjaksoja, jolloin kiinnostus oman ajattelun arkeologiaa kohtaan on ollut arvostetumpaa. Lämmittelemme uudelleen valistuksen myyttiä. Valistushan keksi puheenparren pimeästä keskiajasta ja keksi taivasten valtakunnan ja parusian tilalle rationaalisen, tieteellis-teknologisen kansalaisyhteiskunnan tulemisen. Menneen sijaan katse fiksoituu tulevaan, ei edes oikeastaan tähän hetkeen.

Spengler muistuttaa teoretisoimisen historiasta. Me emme vain eräänä päivänä aloita ja totea olevamme alussa. Jokainen, joka tekee näin on kaksinkertainen typerys ja voi siittää suullaan vain sammakoita. Menneiden sukupolvien tapa hahmottaa maailmaa elää symbolisina muotoina tapahtumahorisontissamme. Emme tietenkään näe näitä muotoja ellemme kykene metatason reflektioon. Tällaiseen reflektioon kykenemättömiä Spengler kutsuu "vähäpätöisiksi" erotuksena "kulttuuri-ihmisistä".

Kulttuuri-ihmisiä ei varmaankaan koskaan ole ollut kovin paljoa. On nimittäin ahdistavaa ymmärtää omien käsitysten suhteellisuus, historiallisuus ja mytologisuus. Spenglerin haaste herättää kaikkein eniten vastaansanomista luonnontieteen piirissä, joka kaikkein eniten on futurologisesti orientoitunutta, ja unohtaa auliisti vanhat paradigmansa. Mitä hyötyä niiden muistamisesta muka olisi? Ne ovat kuriositeetteja, jotka voivat korkeintaan muistuttaa meitä erehtyväisyydestämme. Tästä muistutuksesta nousee haamu, joka selittää tieteen futurologisen orientaation: jokainen esittämämme teoria, hypoteesi ja malli voidaan kumota jo huomenna. On siis elettävä mielellään jo ylihuomisen antisipaatiossa.

Spengler väittää, että luonnontiede on aina riippuvainen uskonnollisesta viitekehyksestä. Jos meidän aikamme on - kuten väitetään - uskonnoton, jumalaton ja demytologisoitu, mitä se kertoo tieteen tilasta (ja sen tulevaisuudesta)?

Paljosta on vaikea luopua

Totesinpa taas tänään, että minulla on jo kaikkea. Se voi tarkoittaa vain sitä, että edessä on vähenemistä, luopumista ja kadottamista. Pitäisikö ahdistua? Laulussa lauletaan, että "kun minulta viedään kaikki autan kantamaan". En minä tietenkään kaikesta luovu, en edes kaikesta siitä, minkä voisi kantaa pois. On yksi asia laulaa ja puhua, entä sitten kun asiat ja esineet ympäriltä oikeasti alkavat haihtumaan. Kuka olisi valmis auttamaan kantajia? Tietenkin se, jolle tuo poiskannettava ei enää ole kovinkaan merkityksellistä.

Meitä ei usein opeteta luopumaan. Pikemminkin meitä rohkaistaan täyttymään, keräämään kokoon ja lisäämään.  On tärkeää ymmärtää tämän prosessin perimmäinen luonne. Otat tuon jonkin ja lisäät sen itseesi: tilillesi, persoonaasi, elämäntapaasi, intresseihisi, valtaasi, hallintaasi, ihollesi, suuhusi, yllesi. Luopuminen on prosessina päinvastainen. On myöskin kovin helppo oivaltaa, että vaikkapa tavarasta luopuminen on varsin triviaalia. Mutta miksi se on vaikeaa? Koska Minusta on tehty kultti.

Kun Minä vähenee, siitä erotetaan jotakin. Minän ulkopuolinen toiseus paisuu. Paitsi että Minän väheneminen on narsistinen loukkaus, kaikki se, mitä en voi integorida itseeni on potentiaalinen uhka. Vohan nimittäin olla, että se Toinen sisällyttä Minut itseensä ja menetän statukseni Minänä.

"Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."
"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.
"Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut."
"Saat sen mistä luovut."

Kristityt

Kant, kuten monet muutkin valistusfilosofit, ymmärsivät uskonnon ensisijaisesti käytännöllisten intressien näkökulmasta. Kantia on syytetty jopa uskonnon redusoimisesta moraaliin. Kant ymmärsi paremmin kuin monet muut, että moraali on autonominen alueensa, eikä moraaliarvostelmia pidä perustella esimerkiksi uskonnollisten käsitteiden avulla. Uskonnon arvo ei siis ole spekulatiivisessa teologiassa vaan sen kyvyssä ohjata vastuuntuntoiseen käytännön toimintaan.

Kantin ajatus uskonnosta moraalin apuneuvona on modernin protestanttisen teologian kulmakivi. Kristinusko on käypää sikäli kun se mukautuu käytännöllisen järjen periaatteisiin. Moraalisen tarpeen ylittävä aines on pelkkä ornamentti, kuin kehys taulun ympärillä. Luonnollisesti kaikki se, mikä on käytännöllisen järjen vastaista (siis se, mitä kutsuisimme moraalittomaksi) on myös uskonnossa tarpeetonta.

Nähdäkseni ns. tapauskovaisen itseymmärrys rakentuu vahvasti tälle perinteelle. Jumalanpalvelus on lähimmäisen palvelemista. Siihen ei tarvita sanaa ja sakramentteja. Vertikaalisen jumalasuhteen tilalle asettuu horisontaalinen vertaissuhde kanssaihmiseen. Sikäli kun tässä on enää kyse uskonnosta, mitä siinä palvotaan? Kantin moraalifilosofiasta voi suodattaa vastauksen: siinä palvotaan toisen persoonan rationaalisuutta. Järki tunnistaa itsensä toisessa - ja palvoo näin itse itseään.

Suurin osa suomalaisista legitimoi elämäntapansa ja arvonsa edelleen kristillisperäisesti. Jopa suomalaiset ateistit ovat vielä pitkään kristillisiä ateisteja (Nähdäkseni tämä asetelma muuttuu vasta sitten kun ateistit kadottavat kosketuspintansa teistiseen kielipeliin lopullisesti, mutta onko tämä mitenkään mahdollista?) Kirkko on niin pitkään ollut elimellinen osa arkea ja juhlaa, että sen näkyvyys läpäisisi vielä pitkään todellisuuttamme, vaikka kaikki kävisivät klikkaamassa itsensä siitä eroon. Kristillisyys näkyisi puheenparressa, vuoden eri etapeissa, nimistössä, arvomaailmassa ja fyysisesti katukuvassa. Kaikkein olennaista on kuitenkin se, että kristinuskon rationalisoimisprosessi on onnistunut niin häkellyttävän hyvin. Jos kerran oikea moraalinen elämänvaellus on kristinuskoa, kukapa ei olisi kristitty ainakin intentionaalisesti? Jos kristinusko on täydellisessä sopusoinnussa järjen vaatimusten kanssa, kuka jää sen ulkopuolelle?

Tätä inklusiivista kristinuskon tulkintaa vasten eksklusiivinen herätyskristillisyys tulee  ymmärrettävämmäksi. Onhan kristinuskossa oltava kyse jostakin erityisestä? Kristus ei tullut kutsumaan rationaalisia massoja vaan sairaita, syrjäytettyjä, heikkoja ja onnettomia. Syntisiä. Vain itsessään synnin tunnistava yksilö voi aidosti kohdata Jumalan. Synti on ihmisyyteen kuuluva irrationaalisuuden momentti. Sen  tunnistaminen on mahdotonta sikäli kun uskomme omaavamme rationaalisen perusteen kaikelle todellisuuteen kuuluvalle. Syntiä ei näe järjen rintavarustuksen takaa, koska järki itsessään on valistuneen tapauskovaisen (ja maallistuneen jokamiehen) epäjumala.

Järkee särkee

Järki tuli, valaisi, sokaisi ja poltti. Sitten se pilkottiin pienemmiksi järjen lamppusiksi, jotka pimensivät enemmän kuin valaisivat ja tekivät ajan myötä silmän sairaaksi. Järki on paluumuuttajien listalla. Järki tulee takaisin. Kyllästyneisyys jälkimoderniin kikkailuun saavuttaa pian kriittisen pisteen. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Järki tähtää yhteen, ei kahteen tai useampaan. Ei järjessä muuta vikaa olekaan. Työkaluna se on näppärä ja taitavasti käytettynä tuloksiin päästään nopeasti. Järkeä käyttämällä esimerkiksi tavaroiden ja palvelujen tuottaminen on logistisesti ja tuotantotaloudellisesti helppoa. Järkeistäminen - rationalisointi - ei enää viittaa niinkään filosofiseen edistyksellisyyteen kuin talouselämän lainalaisuuksiin. Kyse on virtaviivaistamisesta. Lähtökohtaisena hyveenä on tietty minimalismi. Ockhamin partaveistä heiluttelee yhä useammin järkeviä päätöksiä runnomaan palkattu liikejohdon konsultti kuin antimetafyysikko. Oli kyse tieteestä tai taloudesta, lopulta nekin ovat järjen ykseyden ilmenemää.

Järki tähtää yhteen, ei kahteen tai useampaan. Jos minulla on selitys ja sinulla on selitys, on toinen selityksistä toista järkevämpi. Olisi epätaloudellista pitää niitä yhtä järkevinä. Järkevintä olisi olettaa, että on olemassa selitys, joka olisi ainoa oikea selitys. The selitys. Selitys, joka on lopulta yksi. Ei kaksi.

Jos yksi riittää tavoitteen saavuttamiseen, miksi palkata kaksi? Jos joku suostuu tekemään työtä yhdestä rahasta, miksi antaisin hänelle kaksi? Onko olemassa mitään rationaalista perustetta resurssien haaskaamiseen? Jos vaikka ne kaksi nauttisivat yhteistyöstä, olisivat onnellisia ja eläisivät siksi vähän pidempään? He eivät uupuisi sorvin ääreen? Nämä kelpaavat vain sikäli, kun asiasta on (mielellään kvantitatiivista) todistusaineistoa. Hempeän humaanin yrityksen lähipiiristä löytyy aina kilpaileva yritys, joka on rationaalisempi ja käyttää resurssejaan optimaalisemmin. Heille jää varaa markkinointiin, tuotekehitykseen ja lobbaamiseen.

Eikö juuri tämä järjen diskurssi läpäise kaikkea? Eikö tuhlaaminen ole pahinta mihin ihminen voi sortua niin selittämisessä kuin taloudessa?

Kun järki nyt tulee takaisin, vapaa ajattelu vetäytyy varjoihin. Kukapa harrastaisi vapaata ajattelua, kun tarjotaan oikein ajattelua. (Mendelssohn esitti tämän huomautuksen jossakin). Kun järki tulee takaisin, me olemme kaikki yksi(n). Tästä selviää vain lukemalla Buberia. Ja Jacobia, jonka yhteys Buberiin on ainakin minulle vielä arvoitus.