Työ loppuu! Eläköön!

I’ve concluded that genius is as common as dirt. We suppress our genius only because we haven’t yet figured out how to manage a population of educated men and women. The solution, I think, is simple and glorious. Let them manage themselves. (John Taylor Gatto)

Lopuistakin käytännöllisistä suo, kuokka ja Jussi -suomalaisista yritetään tehdä teoreettisia horisijoita. (Tuomas Enbuske: Koulutus tuhoaa meidät)

Enbusken kolumnissa kiteytyy aikamme kipeän paradoksaalinen suhde valistukseen ja työhön. Toisaalta kukaan, ei edes Enbuske, ole kiistämässä koulutuksen arvoa sinänsä. Sillä on kuitenkin arvoa vain tiettyyn rajaan saakka, jonka Enbuske itse piirtää luku- ja laskutaitoon. Tämän jälkeen kukin voi lukea ja laskea niitä asioita, joista kokee hyötyvänsä. Kaikkein pahimpia ovat paljon lukeneet konsultit, kulttuuridemarit ja dosentit. He vain sotkevat tavallisen ihmisen jokapäiväisen leivän hankintaprojekteja - ja leivän hankintaprojektit ovat elämän essenssi ja arvon mitta.

Älä vain sano, että työ on raskasta ja epämieluisaa.

Enbuske elää ilmeisesti edelleen savupiipputeollisuuden, maatilojen ja koskelan jussien Suomessa. Ainakin hänen mielessään välkkyy ihanne siitä, miten jokaisen tulee tuottaa jotakin, mieluiten jotakin hyödyllistä. Kärsimättömyys on aikamme trendi: siksi hyödyllinen on mieluiten jotakin käsillä olevaa ja konkreettista. Mieluiten vaikka teknologinen vimpain. Jotakin joka nopeuttaa, helpottaa ja virtaviivaistaa. Teoreettinen pohdinta on yksiselitteisesti horinaa. Enbuske ihailee sankarillista yrittäjyyttä, amerikkalaista unelmaa, jossa "kyse on kokemuksen ja itsevarmuuden liitosta", ei akateemisesta sivistyksestä ja teoreettisesta tiedosta.

Itse saan elantoni pitkälti teoreettisesta horinasta. Siihen kuuluu myös paljon ihmisten kohtaamista. Joudun usein pohtimaan vaikutustani kohtaamiini ihmisiin. Onnistuminen työssäni on ratkaisevasti kiinni juuri sanojen sanomisesta, oikeiden käsitteiden käyttämisestä ja jostakin seitinohuen henkisen yhteyden muodostamisesta ihmisten välille. Koska kyse on seiteistä, ne myös joskus sotkevat enemmän kuin selvittävät. Minä en fasilitoi mitään. Koen onnistuneeni, jos pysäytän jonkun, saan hänet taantumaan ja muutan mustavalkoisen epämääräisen harmaaksi. Työni ei tuota kertakaikkiaan mitään sellaista, mitä voisi mitata jollakin luotettavalla mittarilla.

Jos enbuskelainen visio työstä toteutuisi, työssäni siirryttäisiin tulospalkkaukseen. Koska kyse on opettamisesta, arvoni edustamassani organisaatiossa määräytyisi varmaankin opiskelijoiden oppimistulosten perusteella. Miten voisin selittää työtäni arvioivalle byrokraatille, että omasta mielestäni työni tuottama hyvä on jossakin aivan muualla kuin arvosanoissa? Vaikkapa siinä, että hän haistattaa pitkät arvosanoille. (Tästä Enbuskekin ehkä pitäisi).

Olen tuottamattomuudestani myös tavattoman ylpeä. Mikään ei ole tärkeämpää kuin edistää aineettoman, henkisen, käsitteellisen ja teoreettisen kulttuuria. Aine ei lopu. Sen jalostaminen, tuottaminen, pakkaaminen ja markkinointi koukuttaa taatusti jatkossakin suurinta osaa kaikista ihmisistä nopean, yksiselitteisen ja laksennallisesti helpon aineellisen vaurastumisen toivossa. Luultavasti myös varsin pitkään nämä hyötyä tuottavat oikeuttavat helpoiten paikkansa yhteisön jäseninä.

Mutta miten pitkään? Tulemme sivilisaationa lopulta tilanteeseen, jossa hyvin harvan työpanosta tarvitaan tavaroiden ja muiden hyödykkeiden valmistamiseen. Työ tulee seuraavan sadan vuoden aikana muuttamaan radikaalisti luonnettaan. Jos pelaamme korttimme oikein, yltäkylläisyydestä voi tulla arkea. Työn ääreltä ihmiset saavat vihdoinkin palata koulutuksen pariin. Heille aukeaa vihdoinkin mahdollisuuksia pohtia juuri niitä asioita, jotka heille olivat tärkeitä ennen kuin heidät pakotettiin hankkimaan elantoaan palkollisina tai yrittäjinä.

Mikä hienointa, myös kaikki käsistään ja jaloistaan taitavat voivat tehdä juuri niitä asioita, joissa he ovat hyviä ja joista he nauttivat. Hengissä pysyminen ja toimeentulo eivät kuitenkaan ole enää tekemisen ja ajattelemisen panoksena. Jos Enbuske on jossakin asiassa oikeassa, niin ainakin siinä, että nykyinen työkulttuurimme vaatii suurta kekseliäisyyttä työtehtävien löytämisessä. Koska kyse on usein tarpeettomasta työstä, siitä kärsivät lopulta kaikki. Ratkaisu ei kuitenkaan ole jonkin "järkevämmän" tai "tuottavamman" työn keksiminen konsulteille ja dosenteille. Koko työn käsite elantona on heitettävä romukoppaan.  R. Buckminster Fuller on ilmaissut asian hienosti jo monta vuosikymmentä sitten:

Olen tässä blogissa kirjoittanut usein Jacobista, joka tunsi suurta epäluuloa kaikkea abstraktia ja teoreettista kohtaan. Siinä missä Spinoza, Leibniz ja Mendelssohn rakensivat systeemejä ja artikuloivat teorioita, Jacobia kiihotti konkreettinen, eletty ja reaalinen. Aivan kuten Jacobilla, Enbusken ajatuksissa on taustalla valistuksen common sense-filosofia ja tietty liuskaotsainen pragmatismi. Ruumis on tärkeä, mieli on matkatavaraa. Objektiivinen todellisuus on jotakin annettua, jonka teoretisointi vain sumentaa. Asiat ovat juuri kuten niiden oletatkin olevan. Olet itse elämäsi kaikkein paras asiantuntija. Olet minuus.

Eikö olekin helppoa päätellä, miten tällainen valistuskäsitys lopulta syö itsensä?

Luonto on kaikki?

Juuri nyt tuntuu siltä, että kannattaisi hypätä naturalismin bandwagoniin. Aatteella on pitkä, antiikin filosofiaan asti ulottuva historia, se inspiroi, se selvästi tyydyttää aikamme älyllisen ilmapiirin tarpeet. Naturalismissa on riittävästi pysyvyyttä, jota ihminen sisimmässään kaipaa. On olemassa jokin perimmäinen ympäristö, luonto eli fysis, jonka todellisuus on epäämätöntä ja kiehtovaa. Luonto ei kuitenkaan ole staattinen, eräänlaisella ikuisuuden hapatuksella pilattu palvonnan kohde, vaan avoin kenttä, jonka kanssa ihminen voi ja saa vuorovaikuttaa. Systemaattisimmillaan tämä vuorovaikutus on tiedettä, joka artikkeli artikkelilta ja koe kokeelta avaa luonnon luontoa.

Naturalismin ytimessä on metafyysinen oletus kaiken perimmäisestä ykseydestä. Ilmaantuipa inhimillisen kokemuksen kenttään mitä tahansa, se on luontoa. Meillä ei välttämättä ole edellytyksiä tunnistaa kaikkia luonnossa tapahtuvia prosesseja, emmekä osaa selittää kaikkia tunnistamiamme, mutta kyse on tällöin vain nykyisten teorioiden, mallien ja mittalaitteitten rajallisuudesta. Jopa kaikkein epäintuitiivisin kvanttifysiikka kääntyy kyllä ajan myötä yhä selvemmäksi. Selventymisen edellytyksenä on paitisi tieteen kehitys, myös ihmiskunnan valistuminen. Vaikka en itse koskaan ymmärtäisi kvanttielektrodynamiikkaa, se ei merkitse, etteivätkö koululaiset tulevaisuudessa voisi käsittää asiaa jo fysiikan alkeisopintojen perusteella.

Valistuksen katsotaan supistaneen tuntemattoman pimeän alaa. Erityisen kiinnostavaa on havaita, että on olemassa kokonaisia ilmiöalueita, joiden ei koskaan pitänyt joutua tieteellisen selittämisen kenttään. Esimerkiksi ihmisen sielunelämä oli vuosituhansien ajan spekulatiivisen filosofian alue, eikä siinä koskaan onnistuttu luomaan erityisen tarkkoja ja käyttökelpoisia malleja esim. mielenterveyden tai oppimisen edistämiseksi. Nykypsykologiassa tilanne on toinen - kiitos psykologian naturalisoinnin. Pelottavasta kaatumataudista tulee neurologisesti selittyvä epilepsia ja oppimisvaikeudesta välittäjäaineiden kemiallista epätasapainoa. Hermosoluihin ja synapseihin kyetään vaikuttamaan paljon helpommin kuin sieluun. Aineen ja energian lainalaisuudet vallitsevat sielläkin, missä arkipäivän intuitio ei niitä kohtaa.

Aineen ja energian pan on se, mikä on. Hegeliä mukaillen voisi sanoa, että se, mikä on, on luontoa.

On vaikea välttää ajatusta totaalisesta reduktiosta, jossa kaikki lopulta voidaan palauttaa luonnon ykseyteen. Faktuaalisesti naturalistit varmaankin jo ajattelevatkin kaiken olevan luontoa, mutta joidenkin elämänalueiden kohdalla asia ei (jälleen: ainakaan vielä) ole täysin yksiselitteistä. Ajattelen tässä sellaisia asioita kuin runous, näyttämötaide, musiikki, leikki, ihmissuhteet, arvot ja pyhyys. Olen täysin tietoinen siitä, että kukin näistä on palautettu osaksi luontoa. Kaikkein näkyvimmin alaa on vallannut sosiobiologinen teoretisointi, joka voisi periaatteessa palauttaa kaikki listaamani asiat ihmisen evoluution kummallisuuksiksi.

Tieteellisen selittämisen taso on kuitenkin toinen kuin se fenomenologinen taso, jolla ihminen elämänsä elää. Vaikka siis voin selittää puolisoni valintaa ja kiintymyssuhteitani biologian avulla, puolisoni ei ilmene minulle välineenä siirtää geneettistä informaatiota seuraavalle sukupolvelle. Vaikka tiedän, että kädessäni oleva aineellinen kappale koostuu ällistyttävän suuresta määrästä pieniä hiukkasia, se on minulle kuitenkin kirja. Kirjan sivuilla olevat lauseet ja sanat ovat mahdollisia kokemuksen kohteita, koska aivoni osaavat työstää merkeistä informaatiota, mutta minulle ne ovat merkityksiä, eivät hermoimpulssien säkenöintiä.

Kun pohdin suhdettani pyhään, tilanne on hyvin samanlainen. Toisaalta tiedän, että vähintään Durkheimista ja Freudista lähtien sosiaali- ja ihmistieteessä on tarjottu hyvin funktionaalisisa teorioita pyhyyden kokemuksen selittämiseksi. Sosiobiologiassa näitä selityksiä on edelleen täsmennetty: pyhyys on varmasti ollut tarpeellinen sosiaalinen konstruktio, jonka avulla lauma tai yhteisö on kyennyt hillitsemään impulssejaan tai luomaan tarvittavaa koheesiota. Sen aika on kuitenkin jo ohi.

Itselleni tutussa uskonnollisessa kielessä käytetään usein ilmaisua puhutteleminen. Mystiikan kirjallisuudessa tällä saatetaan tarkoittaa jotakin aidosti auditiivista kokemusta, jossa henkilö kuulee vaikkapa enkelten puhetta, mutta itse tarkoitan sillä jonkin perimmäisen merkityssisällön aukeamista tiedostukselle. Siihen ei siis tarvitse liittyä muuta kuin jonkin äärettömän merkittävän, koskettavan ja arvokkaan asian paljastuminen ymmärrykselle.

Mitä siis tulisi tehdä, jos sosiologisen pohdinnan, psykoanalyysin ja biologisten selvitysten jälkeen jokin ilmenee edelleen pyhän puhutteluna?

"On parempi, ettei kenenkään tarvitse olla kuuntelemassa toisten juttuja."

Otsikko on Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan, Petri Karisman, kanta koulujen joulujuhliin. Keskustelut koulun joulu- ja kevätjuhlien sisällöstä ei hirveän paljon kiihota minua. Minulle ne ovat vuodenvaihteen ja kevään merkkejä siinä missä partiolaisten kalenterimyynti ja västäräkitkin.

"On parempi, ettei kenenkään tarvitse olla kuuntelemassa toisten juttuja."

Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Sinä et kiinnosta Minua? Minulla on juttuja, jotka jaan mieluiten itseni kanssa. Itse asiassa niin on parempi.

Jälleen kerran: mitä virkaa vapaa-ajattelulla on? Keitä nämä vapaasti ajattelijat ovat? Millaisia Sinuuksia heidän elämässään on ollut, kun heidän kanssaan on tuskallista jakaa asioita? Kaikki Sinät ympäri maailman, nyt skarppina! Kohdelkaahan näitä vapaasti ajattelvia minuuksia siivosti, niin hekin kyllä vapautuvat autismistaan.

Riisumisprojekti

Truth did not allow herself to be approached too closely by highway bandits; she wore layer after layer clothing so that one doubted one would ever found her body. How terrified they were when they had their way and saw before themselves that terrifying ghost, the truth. (Hamann)

Tieteellisen tutkimuksen voi mieltää yritykseksi poistaa hämmennyksen ja ymmärtämättömyyden verho meitä ympäröivän todellisuuden yltä. Tieteen suuressa narratiivissa puhutaan aina edistyksestä. Luontoäidin riisuminen ilkosilleen edistyy artikkeli artikkelilta, koe kokeelta, teoria teorialta. Varsinkin uuden ajan alkupuolella kokeellisen luonnontieteen pioneerit olivat varsin optimistisia riisumisprojektin onnistumisesta. Heidän optimismiaan siivitti usko inhimillisen intellektin ja ulkomaailman objektiivisen olemuksen perimmäisestä yhteensopivuudesta (adequatio rei et intellectus). Jännitteet subjektin ja objektin välillä olivat kuitenkin jo olemassa. Kovinkaan moni ei esimerkiksi jaksa innostua kartesiolaisesta silmänkääntötempusta, jossa epäilevä ego joutuu hyväksymään "selvän ja kirkkaan" Jumalan olemassaolon, jotta voisi luottavaisin mielin uskoa aistejaan.

Jumala olikin lopulta painolasti, joka myöhempi moderni ulkoisti. Hinta oli myös korkea: objektiivisuuden ihanteesta oli lopulta pakko tinkiä. Yksikään vakavasti otettava tiedemies ei katso esittävänsä objektiivista totuutta asioista. Pikemminkin esitykset ovat hypoteettisia konstruktioita, jotka joko kestävät kokeellisen testaamisen tai sitten eivät. Unelma "kaiken teoriasta" elää joko humoristisissa letkautuksissa tai militanteissa kokkapuheissa.

En oikein tiedä, miten tieteessä juuri nyt suhtaudutaan kysymykseen olevan perimmäisen luonteen mahdollisesta selviämisestä. Voiko tiedettä oikeastaan edes harjoittaa, ellei jollakin tasolla usko riisumisprojektin lopulliseen mahdollisuuteen?

Joillekin ehkä riittää tirkistely. Luontoäidin viitan ja päällysvaatteiden riisuminen on välttämätöntä, jotta kartamme ainakin karkeimmat virhepäätelmät. Mutta se riittää. Loput jääköön mysteeriksi. En jaksa uskoa tällaisen asenteen yleisyyteen. Silleen jättäminen ei kuulu tiedemaailmaan.

Luontoäiti on siis riisuttava niin alastomaksi kuin vain mahdollista. Hamann ajattelee, että lopussa uteliasta tiedemiestä tuijottaa totuuden hirvittävä haamu.

Hamann itse oli jonkin sortin protofenomenologi. Hänelle analyysi, uuden ajan tieteen kulmakivi, oli kaikkein järjenvastaisin operaatio. Se mitä luonto on, ilmenee minulle ilmoituksena. Kunhan vain katson, näen sen. Kunhan vain kuuntelen, kuulen sen. Heti kun paloittelen minulle ilmenevän pienempiin osatekijöihin, erotan itseni asioiden todellisesta luonteesta. Jos liitän yhteen paloittelemani osatekijät, en saa aikaan minulle ilmoitettua totuutta (ehkä Hamann oli myös Gestalt-ajattelija paljon ennen Gestalt-koulukuntaa).

Skeptikolle Hamannin realismi on naiivia realismia. Se näyttää edellyttävän kritiikitöntä uskoa kykyihini tavoittaa todellisuus niin kuin se on. Hamann varmasti myöntäisi uskon tarpeellisuuden, mutta hän ei korostaisi subjektin kykyä siihen tai tuohon. Todellisuus on ilmoitettua. Sitä ei löydetä, se kohdataan. Kun se on kohdattu, sitä ei tarvitse ravistella, käännellä - tai riisua. Sen tietää todeksi. Jos vain Minä lopettaisi rimpuilun ja kuolisi pois, Sinä kyllä tekisi Minut uudelleen eläväksi.

 Gnothi seauton. Mutta ei se, että tiedän, vaan että Sinä tiedät Minut.

Tähtiainesta

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa. (Tommy Tabermann)

People they come together
People they fall apart
No one can stop us now
'Cause we are all made of stars. (Moby)

Kumpi on oikeassa, Tabermann vai Moby? Oikeastaan kysymys kuuluu, onko tieteellis-tekninen käsitys ihmisestä sattuvapi kuin lihallis-henkinen. Kun kysymme sattuvuutta, Tabermann voittaa.

Mutta jos kysytään totuutta?

Totuus satuttaa, sanotaan, mutta hyvin usein totuus myös verhoaa ja mitätöi haavoja. Jos olemme tähtiä, mikä meitä voi satuttaa? Ehkä tämä on tyhjää psykologisointia. Ja vaikka ei olisikaan, eikö meillä ole myös hyviä perusteita uskoa olevamme tähtiainesta? Toki. Näkemys perustuu analyysille aineen alkuperästä. On varmasti totta, että kaikki kehoni atomit ovat syntyneet valtavissa tähtiahjoissa miljardeja vuosia sitten.

Tie alas, analyysin tie, on helppo. On paljon vaikeampaa pohtia synteesiä ja sen merkitystä. Tiede kun ei anna merkitystä tälle atomien synteesille, jossa tähtiaines rakentuu psykofyysissosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Minussa synteesinä ei ole totuutta: on vain pitkä haava.

Sovelluksia

Minulla on päähänpinttymä, sinä. Se on ajatushautomoni lempilapsi, sitä hellin, sitä vaalin. Se ei ole minun, miten se voisi olla? Sinä olet sinä. Minusta puhutaan paljon, sinusta ei niinkään. Puhe minusta ja sinusta vaikuttaa sekavalle keittiöpsykologialle, jos sitä ei yhdistä tiettyihin teoreettisiin puhetapoihin, diskursseihin. Teoriat voi heittää pois samaan tapaan kuin Wittgensteinin tikapuut: kun niitä on kerran kiivennyt, ne tulevat tarpeettomiksi.

Suhteeni teoriaan on ambivalentti. Filosofia on tekemistä ja joutenoloa, ei teoriaa. Mutta joskus teoria vain toimii. Vihamielisyys teoriaa kohtaan ei sovi pirtaani. Teoreettisen ajatustyön hedelmät ovat kuitenkin parhaimmillaan normatiivisia suosituksia. Niillä on praktinen ulottuvuus. Yritän seuraavaksi sommitella ajatuksistani jotakin mahdollisimman käytännöllistä. En väitä, että suositukset ovat omiani. Olen pikemminkin oppinut, että personalistinen ajattelutapa johtaa lopulta johtopäätöksiin, joita monet minua fiksummat ovat jo aikaisemmin esitelleet omista lähtökohdistaan.


Minä on onnellisuuden tiellä. Kun minästä pääsee eroon, siis kun minätietoisuus katoaa, koemme useimmiten täyttymyksen hetkiä. Csikzentmihalyi puhuu flow- eli virtaustilasta. Hän on tutkinut mm. luovaa työtä tehneitä henkilöitä, joille tyypillisessä toiminnassa korostuu ekstaasinomainen ajan ja paikan katoaminen. Luova tehtävä ottaa vallan. Minä ei enää suorita tehtävää: on vain tehtävä, johon oma tietoisuus uppoaa. Virtaukseen on vaikea päästä, jos elämälle relevantit ongelmat eivät ole tietyllä tavalla kvalifioituneita. Niiden pitää olla riittävän haastavia, jotta motivoidumme ja orientoidumme. Toisaalta niiden on oltava sopivasti kontrolloitavissa, jotta suorituksesta tulee kepeä ja hallittu. Kaikkein turmiollisinta virtaukselle on liiallinen metakognitio, omien ajatusten ajattelu ja tarkkailu. Kun minä tiedostaa itsensä, se ikään kuin varastaa show'n. Tyypillisimmillään tämä on liiallista itsekrittisyyttä.

Ihmiset ovat kuitenkin käsittämättömän konservatiivisia ja mukavuushakuisia (en itse ole poikkeus). Sen sijaan, että pyrkisin tyhjentymään, pyrin jatkuvasti täyttymään. Täyttyminen on yhteydessä mielihyvään. Se saa alkunsa syömisen, lahjojen, kiipimisen ja ansaitsemisen diskursseista. Saaminen antaa hetkeksi tunteen täyttymyksestä, onnesta tai hyvyydestä. Virtauksen tilassa tunneskaala on paljon laimeampi - minä ei ole siinä tuntemassa tunteita. Jos kuitenkin olen kerran saanut jonkin kautta maistaa mielihyvää, palaan sen äärelle uudelleen ja uudelleen - vaikka tiedän, että mielihyvä katoaa pian ja jättää jälkeensä kaipuun saada lisää, enemmän ja useammin. Syntyy toiston ja tavoittelun diskurssi, jossa annoskoot kasvavat ja kasvavat. Minä ei voi koskaan olla kyllin täysi.

Ongelmaksi muodostuu haluttavien asioiden etäisyys, kalleus ja harvinaisuus. Täyttymystä tavoittelevan minän on pakko joko ryhtyä ajamaan etujaan aggressiivisemmin tai sitten löytää vaihtoehto mielihyvävetoiselle elämäntavalle. On osattava kysyä jotakin minua suurempaa. Jotakin sellaista, jota minä ei voi purrenkaan niellä ja sisällyttää itseensä. Näitä ovat merkitykset, jotka ulottuvat ajassa ja paikassa itseni ulkopuolelle.

Seligmanin positiivinen psykologia ja "autenttisen onnellisuuden" tavoittelu omaksuu lähtökohdakseen omien vahvuuksien löytämisen ja niiden kultivoinnin. Tämä vaikuttaa näennäisesti humanistisen psykologian yksilökeskeisyyden toistamiselta. Tosiasiallisesti minän vahvuudet ovat tässä puhtaasti instrumentaalisia. Niiden avulla voidaan löytää ne elämänalueet, joilla virtaustilaa kannattaa tavoitella. Minä siis löydetään, jotta se voidaan tyhjentää. Tämä on oikeastaan minän kaikkein tärkein funktio. Asiantuntijuutta ja taitavuutta ei siis tule tavoitella, koska ne antavat minulle jotakin. Asiantuntijuuden ja taitavuuden myötä elämääni tulee ulottuvuus, jossa voin antaa itseni sinun käyttöösi. Tässä käytössä syntyy ilmiö, jota kutsutaan onnellisuudeksi.

Pilkkaamalla pelastettu Jumala

An atheism that does not hunger for God’s blood is an inanity, and the anaemic feebleness of secular rationalism has so little appeal that it approximates to an argument for his existence.
(Nick Land: The Thirst for Annihilation, 44).

Kenellekään ei liene epäselvää, ettei Juntusen oheinen piirros pilkkaa Jumalaa. Se pilkkaa lähinnä niitä, jotka näkevät kuvassa jumalansa. Heitä sopiikin pilkata.

Miksi muuten suomenkielessä käytetään mielikuvituksetonta sanaa jumalanpilkka? Pikaisen sanakirja.orgituksen perusteella lähes kaikissa kielissä ilmaisu juontuu muinaiskreikan pohjalta latinan sanaksi blasphemare, joka merkitsee lähinnä kunnianloukkausta. Kun seurakunta laulaa Gloria, seuraton kunta lokaa Jumalan kunniaa. Kaikilta vain unohtuu, ettei ihmisen kielellä voi ylistää eikä liioin pilkata Jumalaa.

Mestari Eckhartin mukaan Jumalaa ei voi pilkata, sillä sanoin ei voi tavoittaa Jumalasta mitään. Palvova ylistäminen on vielä vahingollisempaa, sillä silloin ihminen itse asiassa palvoo mielen ja vallantahdon epäjumalaa. Kaikkia pakanoita kutkuttaa ajatus pullottaa kaikkivaltiuus omaan käyttöön. Jos siis haluat ylistää Jumalaa, yritä edes pilkata häntä. Se nimittäin on mitä todennäköisimmin näpäytys kaikkien oikeauskoisten ristityille sormille. Eckhartilaisen, apofaattis-mystisen teologian näkökulmasta Muhammed-videon ohjaaja, norjalainen kirkonpolttajahevari, Jari Tervo ja Anja Snelman ovat siis Jumalan asialla. Tai ainakin enemmän Jumalan asialla kuin häntä vastaan.

Onko tällainen pilkan kääntäminen melkeimpä ylistykseksi kuitenkin vain defenssi (sublimaatio), jolla uskova tekee kaiken Jumalaa koskevan arvostelun mahdottomaksi? Oikein ymmärrettynä juuri tästä on kyse. Oikein ymmärrettynä siten, että pilkkaaja itse tiedostaa myös oman toimintansa naurettavuuden. Onhan pilkkaajan (oletettavasti ateistin) pauhu omituista fiksaatiota asioihin, jotka hänen näkökulmastaan ovat ei-olevia.

On olemassa muutamia koherentteja ateisteja, joille Jumalan olemattomuus ei ole fakta vaan rikos. Jumalan kuolemasta voi olla varma, koska tietää itse osallistuneen hänen tappamiseensa. Nietzsche ymmärsi tämänkin loistavasti oikein. Jumala ei vain ole olematon, hänet on väkivaltaisesti tuhottu. Oikea jumalanpilkka ei siten voi olla mitään muuta kuin tämän kollektiivisen murhan karnevalistista muistamista. Ajattelen tässä kohdassa usein ehtoollista.