Työ loppuu! Eläköön!

I’ve concluded that genius is as common as dirt. We suppress our genius only because we haven’t yet figured out how to manage a population of educated men and women. The solution, I think, is simple and glorious. Let them manage themselves. (John Taylor Gatto)

Lopuistakin käytännöllisistä suo, kuokka ja Jussi -suomalaisista yritetään tehdä teoreettisia horisijoita. (Tuomas Enbuske: Koulutus tuhoaa meidät)

Enbusken kolumnissa kiteytyy aikamme kipeän paradoksaalinen suhde valistukseen ja työhön. Toisaalta kukaan, ei edes Enbuske, ole kiistämässä koulutuksen arvoa sinänsä. Sillä on kuitenkin arvoa vain tiettyyn rajaan saakka, jonka Enbuske itse piirtää luku- ja laskutaitoon. Tämän jälkeen kukin voi lukea ja laskea niitä asioita, joista kokee hyötyvänsä. Kaikkein pahimpia ovat paljon lukeneet konsultit, kulttuuridemarit ja dosentit. He vain sotkevat tavallisen ihmisen jokapäiväisen leivän hankintaprojekteja - ja leivän hankintaprojektit ovat elämän essenssi ja arvon mitta.

Älä vain sano, että työ on raskasta ja epämieluisaa.

Enbuske elää ilmeisesti edelleen savupiipputeollisuuden, maatilojen ja koskelan jussien Suomessa. Ainakin hänen mielessään välkkyy ihanne siitä, miten jokaisen tulee tuottaa jotakin, mieluiten jotakin hyödyllistä. Kärsimättömyys on aikamme trendi: siksi hyödyllinen on mieluiten jotakin käsillä olevaa ja konkreettista. Mieluiten vaikka teknologinen vimpain. Jotakin joka nopeuttaa, helpottaa ja virtaviivaistaa. Teoreettinen pohdinta on yksiselitteisesti horinaa. Enbuske ihailee sankarillista yrittäjyyttä, amerikkalaista unelmaa, jossa "kyse on kokemuksen ja itsevarmuuden liitosta", ei akateemisesta sivistyksestä ja teoreettisesta tiedosta.

Itse saan elantoni pitkälti teoreettisesta horinasta. Siihen kuuluu myös paljon ihmisten kohtaamista. Joudun usein pohtimaan vaikutustani kohtaamiini ihmisiin. Onnistuminen työssäni on ratkaisevasti kiinni juuri sanojen sanomisesta, oikeiden käsitteiden käyttämisestä ja jostakin seitinohuen henkisen yhteyden muodostamisesta ihmisten välille. Koska kyse on seiteistä, ne myös joskus sotkevat enemmän kuin selvittävät. Minä en fasilitoi mitään. Koen onnistuneeni, jos pysäytän jonkun, saan hänet taantumaan ja muutan mustavalkoisen epämääräisen harmaaksi. Työni ei tuota kertakaikkiaan mitään sellaista, mitä voisi mitata jollakin luotettavalla mittarilla.

Jos enbuskelainen visio työstä toteutuisi, työssäni siirryttäisiin tulospalkkaukseen. Koska kyse on opettamisesta, arvoni edustamassani organisaatiossa määräytyisi varmaankin opiskelijoiden oppimistulosten perusteella. Miten voisin selittää työtäni arvioivalle byrokraatille, että omasta mielestäni työni tuottama hyvä on jossakin aivan muualla kuin arvosanoissa? Vaikkapa siinä, että hän haistattaa pitkät arvosanoille. (Tästä Enbuskekin ehkä pitäisi).

Olen tuottamattomuudestani myös tavattoman ylpeä. Mikään ei ole tärkeämpää kuin edistää aineettoman, henkisen, käsitteellisen ja teoreettisen kulttuuria. Aine ei lopu. Sen jalostaminen, tuottaminen, pakkaaminen ja markkinointi koukuttaa taatusti jatkossakin suurinta osaa kaikista ihmisistä nopean, yksiselitteisen ja laksennallisesti helpon aineellisen vaurastumisen toivossa. Luultavasti myös varsin pitkään nämä hyötyä tuottavat oikeuttavat helpoiten paikkansa yhteisön jäseninä.

Mutta miten pitkään? Tulemme sivilisaationa lopulta tilanteeseen, jossa hyvin harvan työpanosta tarvitaan tavaroiden ja muiden hyödykkeiden valmistamiseen. Työ tulee seuraavan sadan vuoden aikana muuttamaan radikaalisti luonnettaan. Jos pelaamme korttimme oikein, yltäkylläisyydestä voi tulla arkea. Työn ääreltä ihmiset saavat vihdoinkin palata koulutuksen pariin. Heille aukeaa vihdoinkin mahdollisuuksia pohtia juuri niitä asioita, jotka heille olivat tärkeitä ennen kuin heidät pakotettiin hankkimaan elantoaan palkollisina tai yrittäjinä.

Mikä hienointa, myös kaikki käsistään ja jaloistaan taitavat voivat tehdä juuri niitä asioita, joissa he ovat hyviä ja joista he nauttivat. Hengissä pysyminen ja toimeentulo eivät kuitenkaan ole enää tekemisen ja ajattelemisen panoksena. Jos Enbuske on jossakin asiassa oikeassa, niin ainakin siinä, että nykyinen työkulttuurimme vaatii suurta kekseliäisyyttä työtehtävien löytämisessä. Koska kyse on usein tarpeettomasta työstä, siitä kärsivät lopulta kaikki. Ratkaisu ei kuitenkaan ole jonkin "järkevämmän" tai "tuottavamman" työn keksiminen konsulteille ja dosenteille. Koko työn käsite elantona on heitettävä romukoppaan.  R. Buckminster Fuller on ilmaissut asian hienosti jo monta vuosikymmentä sitten:

Olen tässä blogissa kirjoittanut usein Jacobista, joka tunsi suurta epäluuloa kaikkea abstraktia ja teoreettista kohtaan. Siinä missä Spinoza, Leibniz ja Mendelssohn rakensivat systeemejä ja artikuloivat teorioita, Jacobia kiihotti konkreettinen, eletty ja reaalinen. Aivan kuten Jacobilla, Enbusken ajatuksissa on taustalla valistuksen common sense-filosofia ja tietty liuskaotsainen pragmatismi. Ruumis on tärkeä, mieli on matkatavaraa. Objektiivinen todellisuus on jotakin annettua, jonka teoretisointi vain sumentaa. Asiat ovat juuri kuten niiden oletatkin olevan. Olet itse elämäsi kaikkein paras asiantuntija. Olet minuus.

Eikö olekin helppoa päätellä, miten tällainen valistuskäsitys lopulta syö itsensä?

Luonto on kaikki?

Juuri nyt tuntuu siltä, että kannattaisi hypätä naturalismin bandwagoniin. Aatteella on pitkä, antiikin filosofiaan asti ulottuva historia, se inspiroi, se selvästi tyydyttää aikamme älyllisen ilmapiirin tarpeet. Naturalismissa on riittävästi pysyvyyttä, jota ihminen sisimmässään kaipaa. On olemassa jokin perimmäinen ympäristö, luonto eli fysis, jonka todellisuus on epäämätöntä ja kiehtovaa. Luonto ei kuitenkaan ole staattinen, eräänlaisella ikuisuuden hapatuksella pilattu palvonnan kohde, vaan avoin kenttä, jonka kanssa ihminen voi ja saa vuorovaikuttaa. Systemaattisimmillaan tämä vuorovaikutus on tiedettä, joka artikkeli artikkelilta ja koe kokeelta avaa luonnon luontoa.

Naturalismin ytimessä on metafyysinen oletus kaiken perimmäisestä ykseydestä. Ilmaantuipa inhimillisen kokemuksen kenttään mitä tahansa, se on luontoa. Meillä ei välttämättä ole edellytyksiä tunnistaa kaikkia luonnossa tapahtuvia prosesseja, emmekä osaa selittää kaikkia tunnistamiamme, mutta kyse on tällöin vain nykyisten teorioiden, mallien ja mittalaitteitten rajallisuudesta. Jopa kaikkein epäintuitiivisin kvanttifysiikka kääntyy kyllä ajan myötä yhä selvemmäksi. Selventymisen edellytyksenä on paitisi tieteen kehitys, myös ihmiskunnan valistuminen. Vaikka en itse koskaan ymmärtäisi kvanttielektrodynamiikkaa, se ei merkitse, etteivätkö koululaiset tulevaisuudessa voisi käsittää asiaa jo fysiikan alkeisopintojen perusteella.

Valistuksen katsotaan supistaneen tuntemattoman pimeän alaa. Erityisen kiinnostavaa on havaita, että on olemassa kokonaisia ilmiöalueita, joiden ei koskaan pitänyt joutua tieteellisen selittämisen kenttään. Esimerkiksi ihmisen sielunelämä oli vuosituhansien ajan spekulatiivisen filosofian alue, eikä siinä koskaan onnistuttu luomaan erityisen tarkkoja ja käyttökelpoisia malleja esim. mielenterveyden tai oppimisen edistämiseksi. Nykypsykologiassa tilanne on toinen - kiitos psykologian naturalisoinnin. Pelottavasta kaatumataudista tulee neurologisesti selittyvä epilepsia ja oppimisvaikeudesta välittäjäaineiden kemiallista epätasapainoa. Hermosoluihin ja synapseihin kyetään vaikuttamaan paljon helpommin kuin sieluun. Aineen ja energian lainalaisuudet vallitsevat sielläkin, missä arkipäivän intuitio ei niitä kohtaa.

Aineen ja energian pan on se, mikä on. Hegeliä mukaillen voisi sanoa, että se, mikä on, on luontoa.

On vaikea välttää ajatusta totaalisesta reduktiosta, jossa kaikki lopulta voidaan palauttaa luonnon ykseyteen. Faktuaalisesti naturalistit varmaankin jo ajattelevatkin kaiken olevan luontoa, mutta joidenkin elämänalueiden kohdalla asia ei (jälleen: ainakaan vielä) ole täysin yksiselitteistä. Ajattelen tässä sellaisia asioita kuin runous, näyttämötaide, musiikki, leikki, ihmissuhteet, arvot ja pyhyys. Olen täysin tietoinen siitä, että kukin näistä on palautettu osaksi luontoa. Kaikkein näkyvimmin alaa on vallannut sosiobiologinen teoretisointi, joka voisi periaatteessa palauttaa kaikki listaamani asiat ihmisen evoluution kummallisuuksiksi.

Tieteellisen selittämisen taso on kuitenkin toinen kuin se fenomenologinen taso, jolla ihminen elämänsä elää. Vaikka siis voin selittää puolisoni valintaa ja kiintymyssuhteitani biologian avulla, puolisoni ei ilmene minulle välineenä siirtää geneettistä informaatiota seuraavalle sukupolvelle. Vaikka tiedän, että kädessäni oleva aineellinen kappale koostuu ällistyttävän suuresta määrästä pieniä hiukkasia, se on minulle kuitenkin kirja. Kirjan sivuilla olevat lauseet ja sanat ovat mahdollisia kokemuksen kohteita, koska aivoni osaavat työstää merkeistä informaatiota, mutta minulle ne ovat merkityksiä, eivät hermoimpulssien säkenöintiä.

Kun pohdin suhdettani pyhään, tilanne on hyvin samanlainen. Toisaalta tiedän, että vähintään Durkheimista ja Freudista lähtien sosiaali- ja ihmistieteessä on tarjottu hyvin funktionaalisisa teorioita pyhyyden kokemuksen selittämiseksi. Sosiobiologiassa näitä selityksiä on edelleen täsmennetty: pyhyys on varmasti ollut tarpeellinen sosiaalinen konstruktio, jonka avulla lauma tai yhteisö on kyennyt hillitsemään impulssejaan tai luomaan tarvittavaa koheesiota. Sen aika on kuitenkin jo ohi.

Itselleni tutussa uskonnollisessa kielessä käytetään usein ilmaisua puhutteleminen. Mystiikan kirjallisuudessa tällä saatetaan tarkoittaa jotakin aidosti auditiivista kokemusta, jossa henkilö kuulee vaikkapa enkelten puhetta, mutta itse tarkoitan sillä jonkin perimmäisen merkityssisällön aukeamista tiedostukselle. Siihen ei siis tarvitse liittyä muuta kuin jonkin äärettömän merkittävän, koskettavan ja arvokkaan asian paljastuminen ymmärrykselle.

Mitä siis tulisi tehdä, jos sosiologisen pohdinnan, psykoanalyysin ja biologisten selvitysten jälkeen jokin ilmenee edelleen pyhän puhutteluna?