Otsikko on Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan, Petri Karisman, kanta koulujen joulujuhliin. Keskustelut koulun joulu- ja kevätjuhlien sisällöstä ei hirveän paljon kiihota minua. Minulle ne ovat vuodenvaihteen ja kevään merkkejä siinä missä partiolaisten kalenterimyynti ja västäräkitkin.
"On parempi, ettei kenenkään tarvitse olla kuuntelemassa toisten juttuja."
Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Sinä et kiinnosta Minua? Minulla on juttuja, jotka jaan mieluiten itseni kanssa. Itse asiassa niin on parempi.
Jälleen kerran: mitä virkaa vapaa-ajattelulla on? Keitä nämä vapaasti ajattelijat ovat? Millaisia Sinuuksia heidän elämässään on ollut, kun heidän kanssaan on tuskallista jakaa asioita? Kaikki Sinät ympäri maailman, nyt skarppina! Kohdelkaahan näitä vapaasti ajattelvia minuuksia siivosti, niin hekin kyllä vapautuvat autismistaan.
torstai 13. joulukuuta 2012
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Riisumisprojekti
Truth did not allow herself to be approached too closely by highway bandits; she wore layer after layer clothing so that one doubted one would ever found her body. How terrified they were when they had their way and saw before themselves that terrifying ghost, the truth. (Hamann)
Tieteellisen tutkimuksen voi mieltää yritykseksi poistaa hämmennyksen ja ymmärtämättömyyden verho meitä ympäröivän todellisuuden yltä. Tieteen suuressa narratiivissa puhutaan aina edistyksestä. Luontoäidin riisuminen ilkosilleen edistyy artikkeli artikkelilta, koe kokeelta, teoria teorialta. Varsinkin uuden ajan alkupuolella kokeellisen luonnontieteen pioneerit olivat varsin optimistisia riisumisprojektin onnistumisesta. Heidän optimismiaan siivitti usko inhimillisen intellektin ja ulkomaailman objektiivisen olemuksen perimmäisestä yhteensopivuudesta (adequatio rei et intellectus). Jännitteet subjektin ja objektin välillä olivat kuitenkin jo olemassa. Kovinkaan moni ei esimerkiksi jaksa innostua kartesiolaisesta silmänkääntötempusta, jossa epäilevä ego joutuu hyväksymään "selvän ja kirkkaan" Jumalan olemassaolon, jotta voisi luottavaisin mielin uskoa aistejaan.
Jumala olikin lopulta painolasti, joka myöhempi moderni ulkoisti. Hinta oli myös korkea: objektiivisuuden ihanteesta oli lopulta pakko tinkiä. Yksikään vakavasti otettava tiedemies ei katso esittävänsä objektiivista totuutta asioista. Pikemminkin esitykset ovat hypoteettisia konstruktioita, jotka joko kestävät kokeellisen testaamisen tai sitten eivät. Unelma "kaiken teoriasta" elää joko humoristisissa letkautuksissa tai militanteissa kokkapuheissa.
En oikein tiedä, miten tieteessä juuri nyt suhtaudutaan kysymykseen olevan perimmäisen luonteen mahdollisesta selviämisestä. Voiko tiedettä oikeastaan edes harjoittaa, ellei jollakin tasolla usko riisumisprojektin lopulliseen mahdollisuuteen?
Joillekin ehkä riittää tirkistely. Luontoäidin viitan ja päällysvaatteiden riisuminen on välttämätöntä, jotta kartamme ainakin karkeimmat virhepäätelmät. Mutta se riittää. Loput jääköön mysteeriksi. En jaksa uskoa tällaisen asenteen yleisyyteen. Silleen jättäminen ei kuulu tiedemaailmaan.
Luontoäiti on siis riisuttava niin alastomaksi kuin vain mahdollista. Hamann ajattelee, että lopussa uteliasta tiedemiestä tuijottaa totuuden hirvittävä haamu.
Hamann itse oli jonkin sortin protofenomenologi. Hänelle analyysi, uuden ajan tieteen kulmakivi, oli kaikkein järjenvastaisin operaatio. Se mitä luonto on, ilmenee minulle ilmoituksena. Kunhan vain katson, näen sen. Kunhan vain kuuntelen, kuulen sen. Heti kun paloittelen minulle ilmenevän pienempiin osatekijöihin, erotan itseni asioiden todellisesta luonteesta. Jos liitän yhteen paloittelemani osatekijät, en saa aikaan minulle ilmoitettua totuutta (ehkä Hamann oli myös Gestalt-ajattelija paljon ennen Gestalt-koulukuntaa).
Skeptikolle Hamannin realismi on naiivia realismia. Se näyttää edellyttävän kritiikitöntä uskoa kykyihini tavoittaa todellisuus niin kuin se on. Hamann varmasti myöntäisi uskon tarpeellisuuden, mutta hän ei korostaisi subjektin kykyä siihen tai tuohon. Todellisuus on ilmoitettua. Sitä ei löydetä, se kohdataan. Kun se on kohdattu, sitä ei tarvitse ravistella, käännellä - tai riisua. Sen tietää todeksi. Jos vain Minä lopettaisi rimpuilun ja kuolisi pois, Sinä kyllä tekisi Minut uudelleen eläväksi.
Gnothi seauton. Mutta ei se, että tiedän, vaan että Sinä tiedät Minut.
Tieteellisen tutkimuksen voi mieltää yritykseksi poistaa hämmennyksen ja ymmärtämättömyyden verho meitä ympäröivän todellisuuden yltä. Tieteen suuressa narratiivissa puhutaan aina edistyksestä. Luontoäidin riisuminen ilkosilleen edistyy artikkeli artikkelilta, koe kokeelta, teoria teorialta. Varsinkin uuden ajan alkupuolella kokeellisen luonnontieteen pioneerit olivat varsin optimistisia riisumisprojektin onnistumisesta. Heidän optimismiaan siivitti usko inhimillisen intellektin ja ulkomaailman objektiivisen olemuksen perimmäisestä yhteensopivuudesta (adequatio rei et intellectus). Jännitteet subjektin ja objektin välillä olivat kuitenkin jo olemassa. Kovinkaan moni ei esimerkiksi jaksa innostua kartesiolaisesta silmänkääntötempusta, jossa epäilevä ego joutuu hyväksymään "selvän ja kirkkaan" Jumalan olemassaolon, jotta voisi luottavaisin mielin uskoa aistejaan.
Jumala olikin lopulta painolasti, joka myöhempi moderni ulkoisti. Hinta oli myös korkea: objektiivisuuden ihanteesta oli lopulta pakko tinkiä. Yksikään vakavasti otettava tiedemies ei katso esittävänsä objektiivista totuutta asioista. Pikemminkin esitykset ovat hypoteettisia konstruktioita, jotka joko kestävät kokeellisen testaamisen tai sitten eivät. Unelma "kaiken teoriasta" elää joko humoristisissa letkautuksissa tai militanteissa kokkapuheissa.
En oikein tiedä, miten tieteessä juuri nyt suhtaudutaan kysymykseen olevan perimmäisen luonteen mahdollisesta selviämisestä. Voiko tiedettä oikeastaan edes harjoittaa, ellei jollakin tasolla usko riisumisprojektin lopulliseen mahdollisuuteen?
Joillekin ehkä riittää tirkistely. Luontoäidin viitan ja päällysvaatteiden riisuminen on välttämätöntä, jotta kartamme ainakin karkeimmat virhepäätelmät. Mutta se riittää. Loput jääköön mysteeriksi. En jaksa uskoa tällaisen asenteen yleisyyteen. Silleen jättäminen ei kuulu tiedemaailmaan.
Luontoäiti on siis riisuttava niin alastomaksi kuin vain mahdollista. Hamann ajattelee, että lopussa uteliasta tiedemiestä tuijottaa totuuden hirvittävä haamu.
Hamann itse oli jonkin sortin protofenomenologi. Hänelle analyysi, uuden ajan tieteen kulmakivi, oli kaikkein järjenvastaisin operaatio. Se mitä luonto on, ilmenee minulle ilmoituksena. Kunhan vain katson, näen sen. Kunhan vain kuuntelen, kuulen sen. Heti kun paloittelen minulle ilmenevän pienempiin osatekijöihin, erotan itseni asioiden todellisesta luonteesta. Jos liitän yhteen paloittelemani osatekijät, en saa aikaan minulle ilmoitettua totuutta (ehkä Hamann oli myös Gestalt-ajattelija paljon ennen Gestalt-koulukuntaa).
Skeptikolle Hamannin realismi on naiivia realismia. Se näyttää edellyttävän kritiikitöntä uskoa kykyihini tavoittaa todellisuus niin kuin se on. Hamann varmasti myöntäisi uskon tarpeellisuuden, mutta hän ei korostaisi subjektin kykyä siihen tai tuohon. Todellisuus on ilmoitettua. Sitä ei löydetä, se kohdataan. Kun se on kohdattu, sitä ei tarvitse ravistella, käännellä - tai riisua. Sen tietää todeksi. Jos vain Minä lopettaisi rimpuilun ja kuolisi pois, Sinä kyllä tekisi Minut uudelleen eläväksi.
Gnothi seauton. Mutta ei se, että tiedän, vaan että Sinä tiedät Minut.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Tähtiainesta
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa. (Tommy Tabermann)
People they come together
People they fall apart
No one can stop us now
'Cause we are all made of stars. (Moby)
Kumpi on oikeassa, Tabermann vai Moby? Oikeastaan kysymys kuuluu, onko tieteellis-tekninen käsitys ihmisestä sattuvapi kuin lihallis-henkinen. Kun kysymme sattuvuutta, Tabermann voittaa.
Mutta jos kysytään totuutta?
Totuus satuttaa, sanotaan, mutta hyvin usein totuus myös verhoaa ja mitätöi haavoja. Jos olemme tähtiä, mikä meitä voi satuttaa? Ehkä tämä on tyhjää psykologisointia. Ja vaikka ei olisikaan, eikö meillä ole myös hyviä perusteita uskoa olevamme tähtiainesta? Toki. Näkemys perustuu analyysille aineen alkuperästä. On varmasti totta, että kaikki kehoni atomit ovat syntyneet valtavissa tähtiahjoissa miljardeja vuosia sitten.
Tie alas, analyysin tie, on helppo. On paljon vaikeampaa pohtia synteesiä ja sen merkitystä. Tiede kun ei anna merkitystä tälle atomien synteesille, jossa tähtiaines rakentuu psykofyysissosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Minussa synteesinä ei ole totuutta: on vain pitkä haava.
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa. (Tommy Tabermann)
People they come together
People they fall apart
No one can stop us now
'Cause we are all made of stars. (Moby)
Kumpi on oikeassa, Tabermann vai Moby? Oikeastaan kysymys kuuluu, onko tieteellis-tekninen käsitys ihmisestä sattuvapi kuin lihallis-henkinen. Kun kysymme sattuvuutta, Tabermann voittaa.
Mutta jos kysytään totuutta?
Totuus satuttaa, sanotaan, mutta hyvin usein totuus myös verhoaa ja mitätöi haavoja. Jos olemme tähtiä, mikä meitä voi satuttaa? Ehkä tämä on tyhjää psykologisointia. Ja vaikka ei olisikaan, eikö meillä ole myös hyviä perusteita uskoa olevamme tähtiainesta? Toki. Näkemys perustuu analyysille aineen alkuperästä. On varmasti totta, että kaikki kehoni atomit ovat syntyneet valtavissa tähtiahjoissa miljardeja vuosia sitten.
Tie alas, analyysin tie, on helppo. On paljon vaikeampaa pohtia synteesiä ja sen merkitystä. Tiede kun ei anna merkitystä tälle atomien synteesille, jossa tähtiaines rakentuu psykofyysissosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Minussa synteesinä ei ole totuutta: on vain pitkä haava.
torstai 18. lokakuuta 2012
Sovelluksia
Minulla on päähänpinttymä, sinä. Se on ajatushautomoni lempilapsi, sitä hellin, sitä vaalin. Se ei ole minun, miten se voisi olla? Sinä olet sinä. Minusta puhutaan paljon, sinusta ei niinkään. Puhe minusta ja sinusta vaikuttaa sekavalle keittiöpsykologialle, jos sitä ei yhdistä tiettyihin teoreettisiin puhetapoihin, diskursseihin. Teoriat voi heittää pois samaan tapaan kuin Wittgensteinin tikapuut: kun niitä on kerran kiivennyt, ne tulevat tarpeettomiksi.
Suhteeni teoriaan on ambivalentti. Filosofia on tekemistä ja joutenoloa, ei teoriaa. Mutta joskus teoria vain toimii. Vihamielisyys teoriaa kohtaan ei sovi pirtaani. Teoreettisen ajatustyön hedelmät ovat kuitenkin parhaimmillaan normatiivisia suosituksia. Niillä on praktinen ulottuvuus. Yritän seuraavaksi sommitella ajatuksistani jotakin mahdollisimman käytännöllistä. En väitä, että suositukset ovat omiani. Olen pikemminkin oppinut, että personalistinen ajattelutapa johtaa lopulta johtopäätöksiin, joita monet minua fiksummat ovat jo aikaisemmin esitelleet omista lähtökohdistaan.
Minä on onnellisuuden tiellä. Kun minästä pääsee eroon, siis kun minätietoisuus katoaa, koemme useimmiten täyttymyksen hetkiä. Csikzentmihalyi puhuu flow- eli virtaustilasta. Hän on tutkinut mm. luovaa työtä tehneitä henkilöitä, joille tyypillisessä toiminnassa korostuu ekstaasinomainen ajan ja paikan katoaminen. Luova tehtävä ottaa vallan. Minä ei enää suorita tehtävää: on vain tehtävä, johon oma tietoisuus uppoaa. Virtaukseen on vaikea päästä, jos elämälle relevantit ongelmat eivät ole tietyllä tavalla kvalifioituneita. Niiden pitää olla riittävän haastavia, jotta motivoidumme ja orientoidumme. Toisaalta niiden on oltava sopivasti kontrolloitavissa, jotta suorituksesta tulee kepeä ja hallittu. Kaikkein turmiollisinta virtaukselle on liiallinen metakognitio, omien ajatusten ajattelu ja tarkkailu. Kun minä tiedostaa itsensä, se ikään kuin varastaa show'n. Tyypillisimmillään tämä on liiallista itsekrittisyyttä.
Ihmiset ovat kuitenkin käsittämättömän konservatiivisia ja mukavuushakuisia (en itse ole poikkeus). Sen sijaan, että pyrkisin tyhjentymään, pyrin jatkuvasti täyttymään. Täyttyminen on yhteydessä mielihyvään. Se saa alkunsa syömisen, lahjojen, kiipimisen ja ansaitsemisen diskursseista. Saaminen antaa hetkeksi tunteen täyttymyksestä, onnesta tai hyvyydestä. Virtauksen tilassa tunneskaala on paljon laimeampi - minä ei ole siinä tuntemassa tunteita. Jos kuitenkin olen kerran saanut jonkin kautta maistaa mielihyvää, palaan sen äärelle uudelleen ja uudelleen - vaikka tiedän, että mielihyvä katoaa pian ja jättää jälkeensä kaipuun saada lisää, enemmän ja useammin. Syntyy toiston ja tavoittelun diskurssi, jossa annoskoot kasvavat ja kasvavat. Minä ei voi koskaan olla kyllin täysi.
Ongelmaksi muodostuu haluttavien asioiden etäisyys, kalleus ja harvinaisuus. Täyttymystä tavoittelevan minän on pakko joko ryhtyä ajamaan etujaan aggressiivisemmin tai sitten löytää vaihtoehto mielihyvävetoiselle elämäntavalle. On osattava kysyä jotakin minua suurempaa. Jotakin sellaista, jota minä ei voi purrenkaan niellä ja sisällyttää itseensä. Näitä ovat merkitykset, jotka ulottuvat ajassa ja paikassa itseni ulkopuolelle.
Seligmanin positiivinen psykologia ja "autenttisen onnellisuuden" tavoittelu omaksuu lähtökohdakseen omien vahvuuksien löytämisen ja niiden kultivoinnin. Tämä vaikuttaa näennäisesti humanistisen psykologian yksilökeskeisyyden toistamiselta. Tosiasiallisesti minän vahvuudet ovat tässä puhtaasti instrumentaalisia. Niiden avulla voidaan löytää ne elämänalueet, joilla virtaustilaa kannattaa tavoitella. Minä siis löydetään, jotta se voidaan tyhjentää. Tämä on oikeastaan minän kaikkein tärkein funktio. Asiantuntijuutta ja taitavuutta ei siis tule tavoitella, koska ne antavat minulle jotakin. Asiantuntijuuden ja taitavuuden myötä elämääni tulee ulottuvuus, jossa voin antaa itseni sinun käyttöösi. Tässä käytössä syntyy ilmiö, jota kutsutaan onnellisuudeksi.
Suhteeni teoriaan on ambivalentti. Filosofia on tekemistä ja joutenoloa, ei teoriaa. Mutta joskus teoria vain toimii. Vihamielisyys teoriaa kohtaan ei sovi pirtaani. Teoreettisen ajatustyön hedelmät ovat kuitenkin parhaimmillaan normatiivisia suosituksia. Niillä on praktinen ulottuvuus. Yritän seuraavaksi sommitella ajatuksistani jotakin mahdollisimman käytännöllistä. En väitä, että suositukset ovat omiani. Olen pikemminkin oppinut, että personalistinen ajattelutapa johtaa lopulta johtopäätöksiin, joita monet minua fiksummat ovat jo aikaisemmin esitelleet omista lähtökohdistaan.
Minä on onnellisuuden tiellä. Kun minästä pääsee eroon, siis kun minätietoisuus katoaa, koemme useimmiten täyttymyksen hetkiä. Csikzentmihalyi puhuu flow- eli virtaustilasta. Hän on tutkinut mm. luovaa työtä tehneitä henkilöitä, joille tyypillisessä toiminnassa korostuu ekstaasinomainen ajan ja paikan katoaminen. Luova tehtävä ottaa vallan. Minä ei enää suorita tehtävää: on vain tehtävä, johon oma tietoisuus uppoaa. Virtaukseen on vaikea päästä, jos elämälle relevantit ongelmat eivät ole tietyllä tavalla kvalifioituneita. Niiden pitää olla riittävän haastavia, jotta motivoidumme ja orientoidumme. Toisaalta niiden on oltava sopivasti kontrolloitavissa, jotta suorituksesta tulee kepeä ja hallittu. Kaikkein turmiollisinta virtaukselle on liiallinen metakognitio, omien ajatusten ajattelu ja tarkkailu. Kun minä tiedostaa itsensä, se ikään kuin varastaa show'n. Tyypillisimmillään tämä on liiallista itsekrittisyyttä.
Ihmiset ovat kuitenkin käsittämättömän konservatiivisia ja mukavuushakuisia (en itse ole poikkeus). Sen sijaan, että pyrkisin tyhjentymään, pyrin jatkuvasti täyttymään. Täyttyminen on yhteydessä mielihyvään. Se saa alkunsa syömisen, lahjojen, kiipimisen ja ansaitsemisen diskursseista. Saaminen antaa hetkeksi tunteen täyttymyksestä, onnesta tai hyvyydestä. Virtauksen tilassa tunneskaala on paljon laimeampi - minä ei ole siinä tuntemassa tunteita. Jos kuitenkin olen kerran saanut jonkin kautta maistaa mielihyvää, palaan sen äärelle uudelleen ja uudelleen - vaikka tiedän, että mielihyvä katoaa pian ja jättää jälkeensä kaipuun saada lisää, enemmän ja useammin. Syntyy toiston ja tavoittelun diskurssi, jossa annoskoot kasvavat ja kasvavat. Minä ei voi koskaan olla kyllin täysi.
Ongelmaksi muodostuu haluttavien asioiden etäisyys, kalleus ja harvinaisuus. Täyttymystä tavoittelevan minän on pakko joko ryhtyä ajamaan etujaan aggressiivisemmin tai sitten löytää vaihtoehto mielihyvävetoiselle elämäntavalle. On osattava kysyä jotakin minua suurempaa. Jotakin sellaista, jota minä ei voi purrenkaan niellä ja sisällyttää itseensä. Näitä ovat merkitykset, jotka ulottuvat ajassa ja paikassa itseni ulkopuolelle.
Seligmanin positiivinen psykologia ja "autenttisen onnellisuuden" tavoittelu omaksuu lähtökohdakseen omien vahvuuksien löytämisen ja niiden kultivoinnin. Tämä vaikuttaa näennäisesti humanistisen psykologian yksilökeskeisyyden toistamiselta. Tosiasiallisesti minän vahvuudet ovat tässä puhtaasti instrumentaalisia. Niiden avulla voidaan löytää ne elämänalueet, joilla virtaustilaa kannattaa tavoitella. Minä siis löydetään, jotta se voidaan tyhjentää. Tämä on oikeastaan minän kaikkein tärkein funktio. Asiantuntijuutta ja taitavuutta ei siis tule tavoitella, koska ne antavat minulle jotakin. Asiantuntijuuden ja taitavuuden myötä elämääni tulee ulottuvuus, jossa voin antaa itseni sinun käyttöösi. Tässä käytössä syntyy ilmiö, jota kutsutaan onnellisuudeksi.
torstai 20. syyskuuta 2012
Pilkkaamalla pelastettu Jumala
An atheism that does not hunger for God’s blood is an inanity, and the
anaemic feebleness of secular rationalism has so little appeal that it
approximates to an argument for his existence.
(Nick Land: The Thirst for Annihilation, 44).
Kenellekään ei liene epäselvää, ettei Juntusen oheinen piirros pilkkaa Jumalaa. Se pilkkaa lähinnä niitä, jotka näkevät kuvassa jumalansa. Heitä sopiikin pilkata.
Miksi muuten suomenkielessä käytetään mielikuvituksetonta sanaa jumalanpilkka? Pikaisen sanakirja.orgituksen perusteella lähes kaikissa kielissä ilmaisu juontuu muinaiskreikan pohjalta latinan sanaksi blasphemare, joka merkitsee lähinnä kunnianloukkausta. Kun seurakunta laulaa Gloria, seuraton kunta lokaa Jumalan kunniaa. Kaikilta vain unohtuu, ettei ihmisen kielellä voi ylistää eikä liioin pilkata Jumalaa.
Mestari Eckhartin mukaan Jumalaa ei voi pilkata, sillä sanoin ei voi tavoittaa Jumalasta mitään. Palvova ylistäminen on vielä vahingollisempaa, sillä silloin ihminen itse asiassa palvoo mielen ja vallantahdon epäjumalaa. Kaikkia pakanoita kutkuttaa ajatus pullottaa kaikkivaltiuus omaan käyttöön. Jos siis haluat ylistää Jumalaa, yritä edes pilkata häntä. Se nimittäin on mitä todennäköisimmin näpäytys kaikkien oikeauskoisten ristityille sormille. Eckhartilaisen, apofaattis-mystisen teologian näkökulmasta Muhammed-videon ohjaaja, norjalainen kirkonpolttajahevari, Jari Tervo ja Anja Snelman ovat siis Jumalan asialla. Tai ainakin enemmän Jumalan asialla kuin häntä vastaan.
Onko tällainen pilkan kääntäminen melkeimpä ylistykseksi kuitenkin vain defenssi (sublimaatio), jolla uskova tekee kaiken Jumalaa koskevan arvostelun mahdottomaksi? Oikein ymmärrettynä juuri tästä on kyse. Oikein ymmärrettynä siten, että pilkkaaja itse tiedostaa myös oman toimintansa naurettavuuden. Onhan pilkkaajan (oletettavasti ateistin) pauhu omituista fiksaatiota asioihin, jotka hänen näkökulmastaan ovat ei-olevia.
On olemassa muutamia koherentteja ateisteja, joille Jumalan olemattomuus ei ole fakta vaan rikos. Jumalan kuolemasta voi olla varma, koska tietää itse osallistuneen hänen tappamiseensa. Nietzsche ymmärsi tämänkin loistavasti oikein. Jumala ei vain ole olematon, hänet on väkivaltaisesti tuhottu. Oikea jumalanpilkka ei siten voi olla mitään muuta kuin tämän kollektiivisen murhan karnevalistista muistamista. Ajattelen tässä kohdassa usein ehtoollista.
(Nick Land: The Thirst for Annihilation, 44).
Miksi muuten suomenkielessä käytetään mielikuvituksetonta sanaa jumalanpilkka? Pikaisen sanakirja.orgituksen perusteella lähes kaikissa kielissä ilmaisu juontuu muinaiskreikan pohjalta latinan sanaksi blasphemare, joka merkitsee lähinnä kunnianloukkausta. Kun seurakunta laulaa Gloria, seuraton kunta lokaa Jumalan kunniaa. Kaikilta vain unohtuu, ettei ihmisen kielellä voi ylistää eikä liioin pilkata Jumalaa.
Mestari Eckhartin mukaan Jumalaa ei voi pilkata, sillä sanoin ei voi tavoittaa Jumalasta mitään. Palvova ylistäminen on vielä vahingollisempaa, sillä silloin ihminen itse asiassa palvoo mielen ja vallantahdon epäjumalaa. Kaikkia pakanoita kutkuttaa ajatus pullottaa kaikkivaltiuus omaan käyttöön. Jos siis haluat ylistää Jumalaa, yritä edes pilkata häntä. Se nimittäin on mitä todennäköisimmin näpäytys kaikkien oikeauskoisten ristityille sormille. Eckhartilaisen, apofaattis-mystisen teologian näkökulmasta Muhammed-videon ohjaaja, norjalainen kirkonpolttajahevari, Jari Tervo ja Anja Snelman ovat siis Jumalan asialla. Tai ainakin enemmän Jumalan asialla kuin häntä vastaan.
Onko tällainen pilkan kääntäminen melkeimpä ylistykseksi kuitenkin vain defenssi (sublimaatio), jolla uskova tekee kaiken Jumalaa koskevan arvostelun mahdottomaksi? Oikein ymmärrettynä juuri tästä on kyse. Oikein ymmärrettynä siten, että pilkkaaja itse tiedostaa myös oman toimintansa naurettavuuden. Onhan pilkkaajan (oletettavasti ateistin) pauhu omituista fiksaatiota asioihin, jotka hänen näkökulmastaan ovat ei-olevia.
On olemassa muutamia koherentteja ateisteja, joille Jumalan olemattomuus ei ole fakta vaan rikos. Jumalan kuolemasta voi olla varma, koska tietää itse osallistuneen hänen tappamiseensa. Nietzsche ymmärsi tämänkin loistavasti oikein. Jumala ei vain ole olematon, hänet on väkivaltaisesti tuhottu. Oikea jumalanpilkka ei siten voi olla mitään muuta kuin tämän kollektiivisen murhan karnevalistista muistamista. Ajattelen tässä kohdassa usein ehtoollista.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Mikä lohduttaisi Nyytiä?
Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.
Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.
(Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?)
Meillä voidaan hyvin ja ei voida. Erityisen paljon palstatilaa saa juuri nyt lasten ja nuorten syrjäytyminen. Masennuksesta ei kukaan taida jaksaa enää puhua: se on nimittäin yhtä eksoottinen puheenaihe kuin flunssa. Minusta tässä kaikessa näyttäisi syvimmiltään olevan kyse lohdun ja toivon horisontin katoamisesta.
Elämä on nimittäin ollut rankkaa ennenkin. Kuulun sukupolveen, joka on vielä päässyt kuulemaan lähes täydellisessä agraariyhteiskunnassa eläneiden isovanhempien kertomuksia leivän niukkuudesta. Niiden kertmusten perusteella en yhtään kaipaa heideggeriläistä idylliä vuoristomökistä, omasta peltotilkusta ja omavaraisuudesta. Kadehdin hieman vanhempiani, joiden elämän pääjuoni koostuu omien ponnistelujen kannattavuuden narratiivista. Heille kertomus myös tuli todeksi elämänlaadun, varallisuuden ja mahdollisuuksien kasvamisen myötä.
Vanhempamme ovat uskollisesti siirtäneet tämän kertomuksen lapsilleen, mutta meistä yhä useampi on saanut huomata sen onttouden. Kaikkea on jo liikaa ja kaikille ei riitä jaettavaa. Työtä on liikaa ja on työttömiä. Kulutamme liikaa ja kuluttamattomuus tuhoaa talouden. On helppo olla onnellinen ja kukaan ei tiedä mitä onnellisuus on. Pitää uskoa itseen ja itseen uskova ei usko mihinkään. Elämänmuotomme julkea paradoksaalisuus voisi tehdä meistä filosofeja ja me ulkoistamme ajattelun.
Nyytin ongelma oli ehkä tosiaan siinä, että kukaan ei lohduttanut. Jos Nyyti vain kääntyisi jonkun puoleen (tai joku Nyytin puoleen) murheista voisi kenties päästä eroon. Nyytillä on tässä suhteessa paljonkin syytä toiveikkuuteen - varsinkin jos hän jaksaa kulkea maailmalla tarpeeksi pitkään. Meidän ongelmamme on, että mikään ei lohduta vaikka kulkisi maailman ääriin. Vaikka löytäisi lohdun sanoja tarjoavan ihmisen, meiltä puuttuu enenevässä määrin kyky nähdä lohtua yhtään missään. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vielä löytyisi tahtoa lohduttaa ja antaa toivoa. Mikään ei enää vain vakuuta lohtua ja toivoa etsiviä.
Minun toivoni ja pelkoni on tämän toivottomuuden äärettömyydessä. Sen vallassa herkkä mieli voi kyetä metafysiikkaan. Melankolian hämärä voi valaista vauhtisokeaa. Havaitsen: minun tehtäväni on vähetä. Ja vaikka en voi mitenkään mieltää vähenemistä omaa tai nuorempia sukupolvia yhdistäväksi missioksi, nyt jos koskaan on tuhouduttava jotta ei tuhoutuisi. Pelkoni on tämän vähenemisen näennäinen viehättämättömyys. Sen lohduttavaan voimaan on vaikea uskoa aikana, joka tähtää lisääntymiseen, kasvuun ja suuruuteen.
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.
Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.
(Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?)
Meillä voidaan hyvin ja ei voida. Erityisen paljon palstatilaa saa juuri nyt lasten ja nuorten syrjäytyminen. Masennuksesta ei kukaan taida jaksaa enää puhua: se on nimittäin yhtä eksoottinen puheenaihe kuin flunssa. Minusta tässä kaikessa näyttäisi syvimmiltään olevan kyse lohdun ja toivon horisontin katoamisesta.
Elämä on nimittäin ollut rankkaa ennenkin. Kuulun sukupolveen, joka on vielä päässyt kuulemaan lähes täydellisessä agraariyhteiskunnassa eläneiden isovanhempien kertomuksia leivän niukkuudesta. Niiden kertmusten perusteella en yhtään kaipaa heideggeriläistä idylliä vuoristomökistä, omasta peltotilkusta ja omavaraisuudesta. Kadehdin hieman vanhempiani, joiden elämän pääjuoni koostuu omien ponnistelujen kannattavuuden narratiivista. Heille kertomus myös tuli todeksi elämänlaadun, varallisuuden ja mahdollisuuksien kasvamisen myötä.
Vanhempamme ovat uskollisesti siirtäneet tämän kertomuksen lapsilleen, mutta meistä yhä useampi on saanut huomata sen onttouden. Kaikkea on jo liikaa ja kaikille ei riitä jaettavaa. Työtä on liikaa ja on työttömiä. Kulutamme liikaa ja kuluttamattomuus tuhoaa talouden. On helppo olla onnellinen ja kukaan ei tiedä mitä onnellisuus on. Pitää uskoa itseen ja itseen uskova ei usko mihinkään. Elämänmuotomme julkea paradoksaalisuus voisi tehdä meistä filosofeja ja me ulkoistamme ajattelun.
Nyytin ongelma oli ehkä tosiaan siinä, että kukaan ei lohduttanut. Jos Nyyti vain kääntyisi jonkun puoleen (tai joku Nyytin puoleen) murheista voisi kenties päästä eroon. Nyytillä on tässä suhteessa paljonkin syytä toiveikkuuteen - varsinkin jos hän jaksaa kulkea maailmalla tarpeeksi pitkään. Meidän ongelmamme on, että mikään ei lohduta vaikka kulkisi maailman ääriin. Vaikka löytäisi lohdun sanoja tarjoavan ihmisen, meiltä puuttuu enenevässä määrin kyky nähdä lohtua yhtään missään. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vielä löytyisi tahtoa lohduttaa ja antaa toivoa. Mikään ei enää vain vakuuta lohtua ja toivoa etsiviä.
Minun toivoni ja pelkoni on tämän toivottomuuden äärettömyydessä. Sen vallassa herkkä mieli voi kyetä metafysiikkaan. Melankolian hämärä voi valaista vauhtisokeaa. Havaitsen: minun tehtäväni on vähetä. Ja vaikka en voi mitenkään mieltää vähenemistä omaa tai nuorempia sukupolvia yhdistäväksi missioksi, nyt jos koskaan on tuhouduttava jotta ei tuhoutuisi. Pelkoni on tämän vähenemisen näennäinen viehättämättömyys. Sen lohduttavaan voimaan on vaikea uskoa aikana, joka tähtää lisääntymiseen, kasvuun ja suuruuteen.
torstai 6. syyskuuta 2012
Miten käsitteitä kaapataan?
I cast my vote with the close-minded reviewer who has given such a book
just one star: "Don't read this book." It has not been written for you,
human! (Nimimerkki "Art-oo" 18.10.2004 Amazon.comin lukija-arvostelussa Nick Landin teoksesta The Thirst for Annihilation: Georges Bataille and Virulent Nihilism.)
Sanat ja käsitteet eivät ole yhdenkään ihmisen henkilökohtaista omaisuutta vaikka kuka tahansa voi halutessaan niitä käyttää ja muokata. Muiden ei ole mikään pakko hyväksyä tehtyjä muokkauksia. On kuitenkin kiinnostavaa, että silloin tällöin varsin pienellä vaivalla jokin vakiintunut käsite saa uuden tehtävän julkisessa kielenkäytössä. Jos filosofialla vielä on jokin tehtävä, se on juuri käsitteellisten sekaannusten diagnosointi (toimivia lääkkeitä filosofit osaavat harvemmin määrätä).
2000-luvun alkupuolen kiinnostavin käsite on ihminen. Mikä ihminen on? Mitä ihmiselle on tapahtumassa? Onko ihmisiä vielä olemassa? Foucaultin Sanat ja asiat -teoksen viimeisen kappaleen pohdiskelua ihmisestä "viimeaikaisena keksintönä", joka voi olla hyvinkin pian passé, pidetään joskus tarkoituksenmukaisena provokaationa. Itse asiassa Foucault oli vain tarkkanäköinen. Meidän aikamme kaikkein elinvoimaisin filosofinen ajatussuuntaus on posthumanismi. Posthumanismi on jossakin määrin aikamme klandestiinikirjallisuutta. Jossakin määrin sikäli, että internetin aikakautena kenellekään ei tuota vaikeuksia löytää posthumanistista kirjallisuutta. Toisaalta julkisuudessa ei ainakaan vielä esiinny kovinkaan monia äänekkäitä ihmisen ajan lopun saarnamiehiä. Posthumanismista ei ehkä voikaan tulla pop-filosofiaa. Se olisi liian ilmeisen inhimillistä. Ihminen ei voi lopettaa ihmisen aikakautta. Sen alkuunpaneminen ja loppuunsaattaminen on uskottava jollekin sellaiselle, joka on jo ohittanut ihmisen.
Filosofiassa näitä ajatuksia ovat hautoneet Nietzsche ja Bataille. Kesän Niin & Näin (2/2012, nro. 73) esiteltiin laajasti juuri Bataillelta vaikutteita saaneen Nick Landin filosofiaa. Land luonnehtii filosofista ihannettaan seuraavasti.
1 Thoroughgoing dehumanization of nature, involving the uttermost impersonalism in
the explanation of natural forces, and vigorously atheological cosmology. No residue
of prayer. An instinctive fastidiousness in respect to all the traces of human
personality, and the treatment of such as the excrement of matter; as its most ignoble
part, its gutter…
2 Ruthless fatalism. No space for decisions, responsibilities, actions, intentions. Any
appeal to notions of human freedom discredits a philosopher beyond amelioration.
3 Hence absence of all moralizing, even the crispest, most Aristotelian. The penchant for
correction, let alone vengefulness, pins one in the shallows.
4 Contempt for common evaluations; one should even take care to avoid straying
accidentally into the right. Even to be an enemy is too comforting; one must be an
alien, a beast. Nothing is more absurd than a philosopher seeking to be liked.
(The Thirst for Annihilation, s.14).
Landin filosofiassa ihailtavaa on Jumalan kuolemasta tehtyjen johtopäätösten tinkimättömyys. Tässä suhteessa hän on hyvin selvästi linjassa Nietzschen ja Bataillen kanssa. Ateismi johtaa väistämättä myös ihmisen kadottamiseen. Filosofiasta tulee aivan uudella tavalla kokeellista, epäsovinnaista, hirvittävää ja kaoottista.
Ja nyt pääsemme itse asiaan, eli käsitekaappauksiin ja -sekaannuksiin. Miten ateistinen humanismi on mahdollista? Aikamme salonkiateisteille ateismi on melko yksiselitteisesti sekulaaria humanismia. Pikakatsaus esim. Englannin ja USA:n humanistijärjestöjen nettisivuille paljastaa pian organisaatioiden ateistisen pohjavireen. Tämä ei oikeastaan ole edes pohjavire. Teismin, uskonnollisuuden ja taikauskon esittäminen humanismin vastapooliksi on pikemminkin monien humanismimääritelmien keskeinen teesi. Orgaisoitunut moderni ateismi on valistuksen perinteen vaalimista. Sekulaareja ateisteja halutaan myös luonnehtia välkyiksi (brights). Salonkiateismissa on kuitenkin hämmästyttävä nietzschenmenevä aukko. Ihmisyydestä etääntyvää, landilaista ateismia ei tunnu edustavan kukaan, vaikka esimerkiksi naturalismia edustavat käytännössä kaikki.
Juuri nyt mainstream ateismille on varmaankin edullista pitää kiinni jumalattomuuden ja ihmisyyden sopuisasta rinnakkainelosta. Pintapuolisesti monet sen piirissä esitetyt argumentit toimivat vakuuttavasti: uskonnolliselle epäinhimillisydelle kun ei ole vaikeaa löytää viitekohteita. Vain jumalattomuus voi pelastaa ihmisen. Johtopäätös on hyvin eri linjoilla Landin edustamaan ateismiin nähden.
Minusta kaikkein todennäköisin aatehistorillinen skenaario on juuri ihmisyyden haalistuminen ja lopullinen poiskuluminen. Näemme jo nyt, ettei valistunut, rationalistinen ja sekulaari yhteiskunta kykene vastustamaan ihmisyyden välineellistämistä ja marginalisointia.
Humanismista on näin tulossa modernin sekularismin käsitteellinen panttivanki. Kuka neuvottelisi ihmisen turvaan? Vaaditaanko SWAT-ryhmä ja rynnäkkö? Vai onko ihmisyydellä oikeastaan mitään merkitystä? Ihmiset ovat monista mielenkiintoisista ominaisuuksistaan huolimatta pain in the ass.
Sanat ja käsitteet eivät ole yhdenkään ihmisen henkilökohtaista omaisuutta vaikka kuka tahansa voi halutessaan niitä käyttää ja muokata. Muiden ei ole mikään pakko hyväksyä tehtyjä muokkauksia. On kuitenkin kiinnostavaa, että silloin tällöin varsin pienellä vaivalla jokin vakiintunut käsite saa uuden tehtävän julkisessa kielenkäytössä. Jos filosofialla vielä on jokin tehtävä, se on juuri käsitteellisten sekaannusten diagnosointi (toimivia lääkkeitä filosofit osaavat harvemmin määrätä).
2000-luvun alkupuolen kiinnostavin käsite on ihminen. Mikä ihminen on? Mitä ihmiselle on tapahtumassa? Onko ihmisiä vielä olemassa? Foucaultin Sanat ja asiat -teoksen viimeisen kappaleen pohdiskelua ihmisestä "viimeaikaisena keksintönä", joka voi olla hyvinkin pian passé, pidetään joskus tarkoituksenmukaisena provokaationa. Itse asiassa Foucault oli vain tarkkanäköinen. Meidän aikamme kaikkein elinvoimaisin filosofinen ajatussuuntaus on posthumanismi. Posthumanismi on jossakin määrin aikamme klandestiinikirjallisuutta. Jossakin määrin sikäli, että internetin aikakautena kenellekään ei tuota vaikeuksia löytää posthumanistista kirjallisuutta. Toisaalta julkisuudessa ei ainakaan vielä esiinny kovinkaan monia äänekkäitä ihmisen ajan lopun saarnamiehiä. Posthumanismista ei ehkä voikaan tulla pop-filosofiaa. Se olisi liian ilmeisen inhimillistä. Ihminen ei voi lopettaa ihmisen aikakautta. Sen alkuunpaneminen ja loppuunsaattaminen on uskottava jollekin sellaiselle, joka on jo ohittanut ihmisen.
Filosofiassa näitä ajatuksia ovat hautoneet Nietzsche ja Bataille. Kesän Niin & Näin (2/2012, nro. 73) esiteltiin laajasti juuri Bataillelta vaikutteita saaneen Nick Landin filosofiaa. Land luonnehtii filosofista ihannettaan seuraavasti.
1 Thoroughgoing dehumanization of nature, involving the uttermost impersonalism in
the explanation of natural forces, and vigorously atheological cosmology. No residue
of prayer. An instinctive fastidiousness in respect to all the traces of human
personality, and the treatment of such as the excrement of matter; as its most ignoble
part, its gutter…
2 Ruthless fatalism. No space for decisions, responsibilities, actions, intentions. Any
appeal to notions of human freedom discredits a philosopher beyond amelioration.
3 Hence absence of all moralizing, even the crispest, most Aristotelian. The penchant for
correction, let alone vengefulness, pins one in the shallows.
4 Contempt for common evaluations; one should even take care to avoid straying
accidentally into the right. Even to be an enemy is too comforting; one must be an
alien, a beast. Nothing is more absurd than a philosopher seeking to be liked.
(The Thirst for Annihilation, s.14).
Landin filosofiassa ihailtavaa on Jumalan kuolemasta tehtyjen johtopäätösten tinkimättömyys. Tässä suhteessa hän on hyvin selvästi linjassa Nietzschen ja Bataillen kanssa. Ateismi johtaa väistämättä myös ihmisen kadottamiseen. Filosofiasta tulee aivan uudella tavalla kokeellista, epäsovinnaista, hirvittävää ja kaoottista.
Ja nyt pääsemme itse asiaan, eli käsitekaappauksiin ja -sekaannuksiin. Miten ateistinen humanismi on mahdollista? Aikamme salonkiateisteille ateismi on melko yksiselitteisesti sekulaaria humanismia. Pikakatsaus esim. Englannin ja USA:n humanistijärjestöjen nettisivuille paljastaa pian organisaatioiden ateistisen pohjavireen. Tämä ei oikeastaan ole edes pohjavire. Teismin, uskonnollisuuden ja taikauskon esittäminen humanismin vastapooliksi on pikemminkin monien humanismimääritelmien keskeinen teesi. Orgaisoitunut moderni ateismi on valistuksen perinteen vaalimista. Sekulaareja ateisteja halutaan myös luonnehtia välkyiksi (brights). Salonkiateismissa on kuitenkin hämmästyttävä nietzschenmenevä aukko. Ihmisyydestä etääntyvää, landilaista ateismia ei tunnu edustavan kukaan, vaikka esimerkiksi naturalismia edustavat käytännössä kaikki.
Juuri nyt mainstream ateismille on varmaankin edullista pitää kiinni jumalattomuuden ja ihmisyyden sopuisasta rinnakkainelosta. Pintapuolisesti monet sen piirissä esitetyt argumentit toimivat vakuuttavasti: uskonnolliselle epäinhimillisydelle kun ei ole vaikeaa löytää viitekohteita. Vain jumalattomuus voi pelastaa ihmisen. Johtopäätös on hyvin eri linjoilla Landin edustamaan ateismiin nähden.
Minusta kaikkein todennäköisin aatehistorillinen skenaario on juuri ihmisyyden haalistuminen ja lopullinen poiskuluminen. Näemme jo nyt, ettei valistunut, rationalistinen ja sekulaari yhteiskunta kykene vastustamaan ihmisyyden välineellistämistä ja marginalisointia.
Humanismista on näin tulossa modernin sekularismin käsitteellinen panttivanki. Kuka neuvottelisi ihmisen turvaan? Vaaditaanko SWAT-ryhmä ja rynnäkkö? Vai onko ihmisyydellä oikeastaan mitään merkitystä? Ihmiset ovat monista mielenkiintoisista ominaisuuksistaan huolimatta pain in the ass.
tiistai 7. helmikuuta 2012
Jumalan kolmas kuolema
Kantin mukaan deismin ja teismin ero on siinä, että deisti uskoo Jumalaan kun taas teisti elävään Jumalaan. Ajatus elävästä Jumalasta liittyy tarpeeseen mieltää Jumala aktiivisesti vaikuttavana persoonana, ei vain etäisen kylmänä ensimmäisensä syynä. Jos Jumala on vain kosminen vakio, suhteeni häneen (tai oikeastaan: siihen) ei voi olla kovin intohimoinen. Vain elävän Jumalan voi tappaa. Jumala onkin joutunut useiden tappoyrityksen kohteeksi ja hänet on tapettu eri tavoin ainakin kolmasti. Jumala on ilmeisen hankala tappaa mano a mano, sillä jokainen jumaltappo on ollut isomman mobin tekosia.
Ensimmäisen kerran Jumala kuoli ristillä ilmeisesti joskus vuoden 30 tienoilla. Tappajina pidetään roomalaisia ja juutalaisia, mutta myös koko ihmiskuntaa on pidetty syyllisenä. Asiaan liittyy niin paljon epämääräisiä lausuntoja, ettei ole kovinkaan selvää mistä kaikesta tässä episodissa oikein oli kysymys.
Toisella kerralla oli jo selvästi kyse kollektiivisesta murhasta. Tappajia olemme kategorisesti "me". Tähän selvyys sitten jääkin. Tapon tausta, motiivi ja tekotapa ovat - sikäli kuin mahdollista - edellistä tapausta paljon hämäräperäisemmät. Vaikuttaa siltä, että "me" emme oikeastaan muista tätä tappoa lainkaan. Joidenkin psykoanalyytikkojen mukaan kyse ei ole Jumalan taposta vaan ammoisesta isänmurhasta, joka traumana kummittelee edelleen kollektiivisen tiedostamattoman syövereissä. Nietzschen tarinan hullu mies muistaa asian paremmin ja muistaa myös muistuttaa meitä teon hirvittävyydestä. Koska kyseessä on hullu, ei hänestä tosin ole tämän enempää apua asian selvittelyssä. Kuten ensimmäinenkin tapaus, myös tämä tappo jää yksityiskohdiltaan hyvin epämääräiseksi.
Kolmas Jumalan kuolema on dokumentoitu erittäin ansiokkaasti. Tätä dokumentointia on kristillisessä teologiassa jatkettu urhoollisesti jo parituhatta vuotta. Jumalan kolmanteen kuolemaan liittyy mielenkiintoisena elementtinä kysymys siitä, onko Jumala tosiaan tapettu vai onko hän ainoastaan henkitoreissaan. (Tätä samaa hypoteesia on tosin pidetty esillä myös kahden ensimmäisen tapon yhteydessä. Onhan "kaikkivaltiaan" tappaminen tosiaan aika ison luokan teko).
Jumalan kolmas tappo kertoo jotakin olennaista tekijöistään, joille valta, ennustettavuus ja pysyvyys vaikuttavat kovin tärkeiltä. Nämä tekijät liittyvät yhteen koska tiedämme kaikki miten tyypillistä vallan jähmettävä vaikutus on. Pyrkimys valtaan on samanaikaisesti rationaalinen ja raukkamainen. Jos olemme osallisia jostakin hyvästä, haluamme pitää siitä kiinni niin järkkymättömästi, että mieluummin näemme hyvän tuhon kuin sen lipumisen pois vallastamme.
Jeesus saarnasi Jumalan valtakuntaa, me teimme kirkon. Jeesuksella oli hallussaan elämän sanat, me muunsimme ne vaatimuksiksi, opeiksi ja uhkauksiksi. Dogmihistoria on Jumalan kolmannen kuoleman tapauskertomus.
Minun on syytä tunnustaa, että olen varmaankin osasyyllinen kaikkiin kolmeen tappoon. Vain kolmanteen kykenen jotenkin reagoimaan. Voin kysyä itseltäni, miten minun käsitykseni, uskomukseni ja tekoni tappavat elävän Jumalan tänään? Jokaisen murhaan osallistuneen tulisi tarkkaan miettiä, miten elävä Jumala voidaan vangita tekstikokoelmaan tai uskontunnustukseen ilman mielivaltaa ja väkivaltaa.
Valta ei ainoastaan jähmetä. Se turmelee. Siksi dogmi- ja kirkkohistoria on myös korruption ja pervesion historiaa. Se on pitkittyneen Jumalan tappamisen historiaa.
Ensimmäisen kerran Jumala kuoli ristillä ilmeisesti joskus vuoden 30 tienoilla. Tappajina pidetään roomalaisia ja juutalaisia, mutta myös koko ihmiskuntaa on pidetty syyllisenä. Asiaan liittyy niin paljon epämääräisiä lausuntoja, ettei ole kovinkaan selvää mistä kaikesta tässä episodissa oikein oli kysymys.
Toisella kerralla oli jo selvästi kyse kollektiivisesta murhasta. Tappajia olemme kategorisesti "me". Tähän selvyys sitten jääkin. Tapon tausta, motiivi ja tekotapa ovat - sikäli kuin mahdollista - edellistä tapausta paljon hämäräperäisemmät. Vaikuttaa siltä, että "me" emme oikeastaan muista tätä tappoa lainkaan. Joidenkin psykoanalyytikkojen mukaan kyse ei ole Jumalan taposta vaan ammoisesta isänmurhasta, joka traumana kummittelee edelleen kollektiivisen tiedostamattoman syövereissä. Nietzschen tarinan hullu mies muistaa asian paremmin ja muistaa myös muistuttaa meitä teon hirvittävyydestä. Koska kyseessä on hullu, ei hänestä tosin ole tämän enempää apua asian selvittelyssä. Kuten ensimmäinenkin tapaus, myös tämä tappo jää yksityiskohdiltaan hyvin epämääräiseksi.
Kolmas Jumalan kuolema on dokumentoitu erittäin ansiokkaasti. Tätä dokumentointia on kristillisessä teologiassa jatkettu urhoollisesti jo parituhatta vuotta. Jumalan kolmanteen kuolemaan liittyy mielenkiintoisena elementtinä kysymys siitä, onko Jumala tosiaan tapettu vai onko hän ainoastaan henkitoreissaan. (Tätä samaa hypoteesia on tosin pidetty esillä myös kahden ensimmäisen tapon yhteydessä. Onhan "kaikkivaltiaan" tappaminen tosiaan aika ison luokan teko).
Jumalan kolmas tappo kertoo jotakin olennaista tekijöistään, joille valta, ennustettavuus ja pysyvyys vaikuttavat kovin tärkeiltä. Nämä tekijät liittyvät yhteen koska tiedämme kaikki miten tyypillistä vallan jähmettävä vaikutus on. Pyrkimys valtaan on samanaikaisesti rationaalinen ja raukkamainen. Jos olemme osallisia jostakin hyvästä, haluamme pitää siitä kiinni niin järkkymättömästi, että mieluummin näemme hyvän tuhon kuin sen lipumisen pois vallastamme.
Jeesus saarnasi Jumalan valtakuntaa, me teimme kirkon. Jeesuksella oli hallussaan elämän sanat, me muunsimme ne vaatimuksiksi, opeiksi ja uhkauksiksi. Dogmihistoria on Jumalan kolmannen kuoleman tapauskertomus.
Minun on syytä tunnustaa, että olen varmaankin osasyyllinen kaikkiin kolmeen tappoon. Vain kolmanteen kykenen jotenkin reagoimaan. Voin kysyä itseltäni, miten minun käsitykseni, uskomukseni ja tekoni tappavat elävän Jumalan tänään? Jokaisen murhaan osallistuneen tulisi tarkkaan miettiä, miten elävä Jumala voidaan vangita tekstikokoelmaan tai uskontunnustukseen ilman mielivaltaa ja väkivaltaa.
Valta ei ainoastaan jähmetä. Se turmelee. Siksi dogmi- ja kirkkohistoria on myös korruption ja pervesion historiaa. Se on pitkittyneen Jumalan tappamisen historiaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)