Mikä lohduttaisi Nyytiä?

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.

Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.

Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin. 
(Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?)

Meillä voidaan hyvin ja ei voida. Erityisen paljon palstatilaa saa juuri nyt lasten ja nuorten syrjäytyminen. Masennuksesta ei kukaan taida jaksaa enää puhua: se on nimittäin yhtä eksoottinen puheenaihe kuin flunssa. Minusta tässä kaikessa näyttäisi syvimmiltään olevan kyse lohdun ja toivon horisontin katoamisesta.

Elämä on nimittäin ollut rankkaa ennenkin. Kuulun sukupolveen, joka on vielä päässyt kuulemaan lähes täydellisessä agraariyhteiskunnassa eläneiden isovanhempien kertomuksia leivän niukkuudesta. Niiden kertmusten perusteella en yhtään kaipaa heideggeriläistä idylliä vuoristomökistä, omasta peltotilkusta ja omavaraisuudesta. Kadehdin hieman vanhempiani, joiden elämän pääjuoni koostuu omien ponnistelujen kannattavuuden narratiivista. Heille kertomus myös tuli todeksi elämänlaadun, varallisuuden ja mahdollisuuksien kasvamisen myötä.

Vanhempamme ovat uskollisesti siirtäneet tämän kertomuksen lapsilleen, mutta meistä yhä useampi on saanut huomata sen onttouden. Kaikkea on jo liikaa ja kaikille ei riitä jaettavaa. Työtä on liikaa ja on työttömiä. Kulutamme liikaa ja kuluttamattomuus tuhoaa talouden. On helppo olla onnellinen ja kukaan ei tiedä mitä onnellisuus on. Pitää uskoa itseen ja itseen uskova ei usko mihinkään. Elämänmuotomme julkea paradoksaalisuus voisi tehdä meistä filosofeja ja me ulkoistamme ajattelun.

Nyytin ongelma oli ehkä tosiaan siinä, että kukaan ei lohduttanut. Jos Nyyti vain kääntyisi jonkun puoleen (tai joku Nyytin puoleen) murheista voisi kenties päästä eroon. Nyytillä on tässä suhteessa paljonkin syytä toiveikkuuteen - varsinkin jos hän jaksaa kulkea maailmalla tarpeeksi pitkään. Meidän ongelmamme on, että mikään ei lohduta vaikka kulkisi maailman ääriin. Vaikka löytäisi lohdun sanoja tarjoavan ihmisen, meiltä puuttuu enenevässä määrin kyky nähdä lohtua yhtään missään. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vielä löytyisi tahtoa lohduttaa ja antaa toivoa. Mikään ei enää vain vakuuta lohtua ja toivoa etsiviä.

Minun toivoni ja pelkoni on tämän toivottomuuden äärettömyydessä. Sen vallassa herkkä mieli voi kyetä metafysiikkaan. Melankolian hämärä voi valaista vauhtisokeaa. Havaitsen: minun tehtäväni on vähetä. Ja vaikka en voi mitenkään mieltää vähenemistä omaa tai nuorempia sukupolvia yhdistäväksi missioksi, nyt jos koskaan on tuhouduttava jotta ei tuhoutuisi. Pelkoni on tämän vähenemisen näennäinen viehättämättömyys. Sen lohduttavaan voimaan on vaikea uskoa aikana, joka tähtää lisääntymiseen, kasvuun ja suuruuteen.