Arvotaan seuraava numero!

Olisikohan about 14. kerta kun arvon pisteitä filosofian ja psykologian vastauksiin. Nimenomaan siis arvon, sillä mitä enemmän kokemusta karttuu, sitä kauemmas oma ja sensorin arvio vastauksen arvosta jää. Marginaalit ovat pieniä, noin 1-2 kahden pisteen luokkaa sinne tänne, mutta jo muutamalla pisteellä on usein suuri vaikutus kokonaisarvosanaan. Korkeamman arvosanan pisteraja on jostakin syystä aina 1-2 pisteen päässä kokelaan pistemäärästä.

Aineopettajajärjestöt julkaisevat viitteellisiä pisteytysohjeita, joiden käyttökelpoisuus ainakin psykologiassa on korkea. Luonnontieteellisemmin virittyneet kysymykset on ymmärrettävästi helpompi arvioida kuin ymmärtämisen syvyyttä ja soveltamiskykä edellyttävät tehtävät. Sanon aina, että opettamissani aineissa osa arviointia menee taiteen puolelle. Kypsyyden mittaaminen ei ole rakettitiedettä. Se on vaikeampaa.

Erityisen vaikeaa on filosofian esseiden pisteyttäminen, sillä siinä jos missä kiitettäviin pisteisiin johtaa monta erilaista tietä. Mennään helposti makukysymysten puolelle. Tällä en tietenkään tarkoita, että filosofiassa pärjää pelkällä luovudella. Moni abi tuntuu kyllä ajattelevan, että kyseessä on filosofoinnin yo-koe, ja pettyy karvaasti arvosanaansa. Mitä on valistus? esseensä hengessä Kant halusi opettaa nimenomaan filosofointia, ei filosofiaa. Voisiko yo-koetta kehittää tähän suuntaan? Jälleen kerran kysymyksissä haettiin aika teknistä ja käsitteelistä osaamista, joka suosii faktoista ja analyyseistä elävää abia.

Aineopettajan panos ylioppilaskirjoituksien arvioinnissa on nykyään ehdottaa pistemäärää, jonka sensori sitten arvioi "objektiivisesti". Outo järjestelmä. Olisikohan aika siirtyä esim. Englannissa käytössä olevaan järjestelmään, jossa sikäläinen "YTL" hoitaa tuon arviopuolen kokonaan? Jäisi opettajille sitten enemmän se lukion päättöarviointiin keskittyminen.

Muuttoja ja asumishäiriöitä

Viikonlopun verrattomin kokemus oli saada avustaa ystäväperheen muuttoa. Laskeskelimme, että tämä oli heidän 5. muuttonsa jossa olen tarjonnut lihasvoimaa ja logistista osaamista heidän palvelukseensa. Seuraavaa kertaa ei pitäisi tulla, sillä vihdoinkin neliömäärä vaikuttaisi riittävältä pidempäänkin asusteluun, kasvoi perhe tai ei. Todennäköisempää on tietysti, että muutaman vuoden kuluttua tuttavapiirissä alkaa vastakkainen prosessi: muutto pienempään ja ehkä vieläkin pienempään.

Tila, aika, elämän lokus ja konteksti. Täälläolo. Asumiseen liittyy paljon olemassaolon filosofiaa. Sanotaanhan, että esimerkiksi pientaloasuminen on elämänmuoto. Pääministerin hiljattainen visiointi puutarhakaupungeista sai välittömän vastareaktion, jossa ekologisten seikkojen lisäksi asumisideologiset erot nousivat selvästi esiin. Asunnonomistajia näyttäisi kiinnostavan kaikenlainen korkoihin ja asuntojen hintoihin liittyvä uutisointi, tai ainakin tällaisen uutisoinnin määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa rutkasti. Samanlaista kasvua on ainakin mutupohjalta arvioiden rakentamiseen, sisustamiseen ja puutarhanhoitoon liittyvässä julkaisutoiminnassa.

Onko asumisesta tullut se Sorge joka dominoi (ainakin keskiluokan) elämää? Ja mitä seurauksia tällä on? Eikö asumisen ja asunnon pitäisi ennemminkin olla yksi elämän infrastruktuurin itsestäänselvyyksistä, joka ei ole päämäärä vaan keino. Keino ylläpitää vakautta ja jatkuvuutta; ponnistusalusta niihin toimiin ja tehtäviin jotka elämässä aktivoituvat. Tässä on muuten selvä analogia syömisen kanssa. Pitäisikö ryhtyä puhumaan syömishäiriöisten tapaan asumishäiriöisistä, joille asuminen ja siihen liittyvät neuroosit syövät perusteet hyvältä elämältä?

Kunnes sitten tulee Se muutto. Angstia lievittänee se tosiasia, että tavaroita ei tarvitse pakata. Eikä tarvitse keittää talkoosoppaa, ei pelätä kahden asunnon loukkua, ei metsästää muuttomiehiä, ei vongata lähikauppiaalta banaanilaatikoita, ei kuunnella tavaroiden paikanetsintää pakettiauton kallistellessa. Kantoliinojen aiheuttamia hiertymiä ei muutettavalle tule. Käärinliinat ovat kevyet ja käytännölliset.

Yllättävä inspiraatio ja ripaus numerologiaa

Pitäisi puhua Jacobista kolmen viikon päästä. Olen ollut asiasta tietoinen jo kolme kuukautta, mutta tiedostaminen ei suinkaan takaa toimintaa. Edellisestä esiintymisestä oppineelle yleisölle onkin kulunut jo kolme vuotta.

Tunnistan defenssit niin hyvin. Lahjattomat treenaa. Stressi on paras muusa. Kuka muka voisi oikeasti kiinnostua marginaalisesta aiheestani? Pohjaviemärin remonttikin pitäisi viedä loppuun. Onhan paskan valuminen pois talosta tärkeämpää kuin 1700-luvun tutkimus. Ei kai kellään voi olla mitään sanottavaa aiheesta, jota kukaan ei kai liiemmin tutki? Torstai ennen esitelmää on vapaapäivä: silloin ehtii kyllä. Yritä siinä sitten motivoitua.

Motivaatio löytyi odottamatta. Istuin pakon edessä kolme tuntia. Valvoin abiturienttien painiskelua ruåtsin ylioppilaskokeen kirjallisen osan kanssa. Nautinnollista. Ja siinä samassa se alkoi raksuttaa.

Te olette siinä, minä tässä. Te onnettomat pohditte deklinaatioita, sukuja ja suffikseja. Minä istun ja valvon. Minä jä sinä. Ich und Du. Niin, Fritz Jacobi toki kirjoitti saksaksi. Katselin voimattomana kynän suihketta. Se taikoi hetkessä rungon esitelmälle ja valistustematiikka hengitti jumppasaliin. On outoa, että se tulee kun se tulee. Inspiraation iskiessä tuntee itsensä niin onnelliseksi ja heikoksi. Onnelliseksi, koska se tulee; heikoksi, kun sitä ei voi käskeä. Tulemaan tai jäämään.

Siinä taisi jäädä abien valvominen puolivillaiseksi. Pelko pois, YTL, tänään salissa istui vain hyviä ihmisiä.