Särkijä, hämärtäjä, valistaja

1785 Immanuel Kantia vaadittiin ottamaan kantaa Jacobin ja Mendelssohnin kiistaan. Jacobin filosofisia pyrähdyksiä pidettiin varsin yleisesti vaarallisina, sillä ne tulkittiin uskonnollisen fanatismin ja järjenpilkan ilmauksiksi. Kant, joka vaikuttaa kaikin puolin äärimmäisen rakastettavalta persoonalta, teki kuten jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi tehdä. Hän empi.

Kantilla oli syytäkin empiä. Hänen oma filosofinen positionsa ei oikeastaan antanut yksiselitteistä tukea kummalekaan kiistan osapuolista. Mendelssohnin rationalismissa ongelmallista oli sitoutuminen perinteisen metafysiikan dogmaattisuuteen. Jacobin epämääräisyys ja taipumus revitellä ei myöskään sopinut pedantin systemaatikon pirtaan. Spinozismikiistasta aukeaa mielestäni mainio näkökulma Kantin varsin vaikeana pidetyn filosofian ytimeen.

Mendelssohn ajatteli vielä sen klassisen periaatteen puitteissa, jonka mukaan todellisuus ja järkeään käyttävän ihmisen intellekti ovat samalla aaltopituudella. Kunhan vain käytämme järjen työkalua oikein (instrumentaalinen järki, ks. edellinen blogimerkintäni), voimme saavuttaa objektiivista tietoa todellisuudesta. Jacobin mielestä tällainen olettamus on röyhkeä ja vaarallinen. Hän kadottaa mieluummin järjen kuin vapautensa, suhteensa muihin eläviin persooniin ja Jumalaan. Tällainen valinta on tunteen tai intuitiivisen uskon motivoimaa. Salto mortale vie subjektilta kyvyn hallita omaa kohtaloaan, koska se kieltää kohtalon. Sen sijaan meidän olemisemme, tietomme ja toimintamme tulee riippuvaiseksi toisesta, Sinusta.

Mutta Kant on valistusajattelija, jolle järjen aseman vakiinnuttaminen osoittamalla sen rajat ja produktiiviset tehtävät oli kaikkein olennaisin tehtävä. Tältä osin Jacobin hyökkäys järkeä vastaan ei voinut herättää hänessä kovinkaan paljon myötätuntoa. Vai voisiko sittenkin? Kritik der reinen Vernunftin kuuluisan julistuksen mukaan ei ole olemassa mitään minkä saisi säästää kritiikiltä. Tästä on vain lyhyt askel metakritiikin puolelle: eikö myös kritiikin aktiivinen komponentti, järki, tule alistaa kritiikille? Tietyssä mielessä Kant tekee juuri tämän (joskin esim. Hamann ei siihen ollut kovin tyytyväinen). Kantin mukaan järjellä on rajansa. Meidän on nöyrästi tunnustettava, että tapamme suhtautua todellisuuteen on aina etwas eigentümlich.

Kant on hämärtäjä. On kuin asettuisimme objektien auringonpaahteeta synkkään hämärään. Mikään ulkopuolellamme ei enää tarjoa kiintopistettä ja siksi se on löydettävä subjektista itsestään. Hämärstä selviää vain subjektiivisen tuntemuksen turvin: tämä on vasemmalla, tämä oikealla. Kun Kant lopulta vaivautui kommentoimaan Jacobin ja Mendelssohnin kiistaa (tähän tarvittiin itse asiassa vielä Thomas Wizenmannin provokatiivinen, Jacobille myötämielinen kirjoitus), hän ilmaisi tämän huomion kenties kaikkein osuvimmin.

Kirjoituksen nimi on Was heisst: im Denken Orientiren? Juuri tässä teoksessa Kant toteaa, että ilman ulkopuoleista kiintopistettä olemme hukassa - ellemme aseta subjektiivisen tuntemuksemme perusteella vasenta ja oikeata. Tähän subjektiiviseen "asitimelliseen intuitioon" perustuu myös kaikki inhimillinen tieto a posteriori. Kantin subjektia ei siis puhutella ensin. Hän puhuu, ja tyhjyyteen nousee rakenteita. Rakenteiden olemus ja laatu määrittyy täysin sen perusteella, mikä on hänen ymmärryskykynsä rakenne. Kuten tunnettua, oliot sinänsä jäävät tutkimattomiksi. Ne tosiaan hämärtyvät. Mutta se ei haittaa: objektien hämärtyminen koituu subjektin kirkastumisen, aidon valistuksen voitoksi. Kantin mukaan on jo korkea aika heittää sivuun riippuvaisuus kaikista ulkoisista tyranneista, olipa kyse poliittisista johtajista tai "tosiolevaisesta". Sapere aude! Järki on sinun. Mutta onko se myös minun?

Ja mitä minun järkeni tekee sinulle? Meille?