Oleminen on jalolle ja jalosukuiselle (siis sille, joka lepää korkeassa olemuksellisessa alkuperässään) kuuluva perusmääre. Tähän liittyy Pindaroksen sanonta: "tule oppimalla esiin sinä, mikä olet" (Pythia II, 72). Itsessään pysyminen merkitsee kreikkalaisille nimenomaan paikallaan pysymistä, valossa pysymistä. Oleminen on ilmenemistä. Ilmeneminen ei tarkoita mitään jälkikäteistä, joka hetkittäin liittyy olemiseen. Oleminen oleilee ilmenemisenä. (Heidegger, Johdatus metafysiikkaan).

Tämä sitaatti jäi mieleeni oikeastaan sen sisältämän sitaatin vuoksi. Pindaroksen lausahdus toistaa käsittääkseni vanhaa ajatusta minuuden jalostumisesta oppimisen kautta. Minulle jää epäselväksi sanonnan liittyminen Heideggerin olemismetafysiikkaan, koska oppimisen ja paikallan pysymisen suhde vaikuttaa jännitteiseltä - ellei sitten vedetä hihasta anamnesis-kortti.

Olenko minä joku, joka odottaa minuksi tulemista? Piileekö sisälläni olemus, jonka voin oikeilla valinnoilla ja oikeanlaisen ympäristön tuella tehdä aktuaaliseksi? Ajatus kuulostaa hirvittävän epämuodikkaalta. Jo pitkään diskurssia on hallinnut ajatus minusta olemuksellisesti tyhjänä. Olen mitä teen. Eksistenssi ainakin edeltää essentiaa, tai sitten essentiaa ei ole olemassakaan. Mutta onneksi tällaista vulgaarieksistentialismia ei edusta älyllisen heräämisen kynnyksellä oleilevan lukiolaisen lisäksi juuri kukaan muu.

Pindaros on nimittäin oikeassa: minuuden esiintulo edellyttää oppimisprosessia. Minun pitää oppia jotakin itsestään tullakseen tiedostetuksi minuudeksi. Ainoa tapa oppia minusta lisää on konvertoida minuus (subjekti) oppimisen kohteeksi (obekti). Olemme taas yhden suurimman kysymyksen äärellä. Miten minusta voi tulla objekti itselleni? Ja jälleen kerran näen vain yhden tolkullisen vastauksen: Sinun tulee kertoa minulle, kuka minä on. On ehkä jossakin määrin minun vallassa päättää, onko sinun kertomuksesi minusta luotettava, uskottava ja eheä. Mutta mikään ei muuta tämän pedagogisen dialektiikan perusrakennetta. Minä on sinulle ehdollinen.