Äärimmäistä rationalismia?

Hullu tai ei, Breivik on rationaalisen järjenkäytön äärimmäinen edustaja, joka päätyi maailmaa miettiessään yhtä äärimmäisen selkeisiin johtopäätöksiin. Ja vieläpä niin äärimmäisiin, että hän ryhtyi järkeilynsä jälkeen yhtä tarkkaan mietittyihin tekoihin. Markku Koski, "Järki hoi, älä vie." ESS 31.8.2011

Tuleeko kaikkien rationalistien pahoittaa mielensä tällaisesta heitä kohtaan osoitetusta "vihakirjoittelusta" (tämähän on aikamme yksi suurista trendeistä) vai ampuuko Koski ohi? Suurin osa reaktioista Norjan tragediaan on korostanut tapahtuneen järjettömyyttä, demonisuutta ja käsittämättömyyttä. Mutta entä jos kyse on - kuten Koski tapausta lähestyy - järjen hulluudesta?

Puhe hullusta järjestä vaikuttaa ensituntumalta kirskuvalta kielipeliltä. Intuitiivisesti ajatellen hulluus asettuu  järkevyyden vastapariksi, irrationaalisuuden synonyymiksi. Väite järjellisyyden hulluudesta tai hulluuden järjellisyydestä vaikuttaa väärinkäsitykseltä tai semanttiselta leikiltä. Teko tai periaate ei voi olla rationaalinen, mikäli siitä seuraa jotakin irrationaalista. Tällä tavoin rationaalisuuden ala jatkuvasti ja luovalla tavalla vetää rajaa itsensä ja irrationaalisen välille.  Logiikka on tuttu apologetiikan historiasta: jos jokin x on pahaa, se ei voi olla hyvän y ominaisuus. Saman suuntaisesti pienet lapset pyrkivät jatkuvasti ulkoistamaan itseensä liittyvät negatiiviset attribuutit. Aikuisuus on itseen liittyvien negatiivisten attribuuttien tiedostamista ja niiden suhteellista sietämistä.

Koski tarkentaa, että Breivikin järjenkäyttö voi luonnehtia "tekniseksi tai välineelliseksi" ja siteeraa Breivikin hyytävän laskelmallisia päiväkirjamerkintöjä terroritekonsa suunnitteluvaiheesta. Tarkennus on hyvä, sillä rationaalisuutta ei voi käsittää yhdeksi joksikin. Siinä on tehtävä teknisiä erotteluja, jotta inhimillisen rationaalisuuden luonne tulisi mahdollisimman yksiselitteisesti julki.

Kantin mukaan moraalisesti oikea toiminta on yksiselitteisesti rationaalista toimintaa. Kategorisen imperatiivin eri muotoilut pyrkivät havainnolistamaan tätä seikkaa. Kategorinen imperatiivi on formaalinen periaate, jonka valossa on mahdollista arvioida subjektiivisten toimintaperiaatteiden rationaalisuutta. Mutta Kant joutuu täydentämään kategorista imperatiivia kahdella periaatteella (ihmisyys, päämäärien valtakunta), jotka vievät häntä selvästi sivuun ankaran eettisen laskennallisuuden vaateesta. Näissä täydennyksissä, varsinkin ihmisyyden kunnioittamisessa, voidaan nähdä perusteltu, mutta sittenkin puhtaan järkiperäisyyden näkökulmasta "ylimääräinen" lisä moraalisen toiminnan kenttään.

Onko ihmisyyden kohteleminen päämääränä tosiaankin järkevää? Aina ja kaikkialla? Kriittinen lukija saattaa aistia Kantin "ihmisyysappendiksissa" yrityksen kontrolloida juuri kalkyloivan, puhtaasti teoreettis-teknisen järjen alaa. Monet ovat jättäneet ihmisyyden jo taakseen liian metafyysisenä narratiivina, joka teennäisesti korostettuna vääristää luonnollisen rationaalisen prosessin todellista nihilististä luonnetta. Ainakin Breivikin järkeily jättää humaanit varaukset taakseen ja heittäytyy järjen vietäväksi - tuli mitä tuli.

Lopulta kyse on aina ongelman koodaamisesta. Ongelman ratkaisu riippuu siitä, miten ongelma asetetaan, millaisia välineitä ongelman ratkaisuun löydetään ja miten ongelma-avaruuden eri tekijät näyttäytyvät ongelmaa ratkovalle. Kun kaikki osatekijät on saatu kerättyä, järki kalkyloi toimintasuosituksen.

Mutta kenellä on valta sanoa, mitkä osatekijät ovat välttämättömiä ja riittäviä rationaalisen päätöksenteon onnistumiselle?