Perjantaina iski ennen esitelmää pieni paniikki.
Jacobin salto mortalen autoritatiivisimman nykytulkinnan on antanut Birgit Sandkaulen teoksessaan Grund und Ursache. Eipä tulkinta ainoastaan hänen ole, mutta aika monet skolaarit ovat nostaneet hänen ekspositionsa ykköseksi. Ja sitten minä onneton tajusin puhuvani tätä suurta auktoriteettia vastaan.
Vaan aivan kuten ounastelinkin, ei Jacobi herättänyt juurikaan intohimoja yleisössä. Oli oikeastaan ihan typerää pyydellä anteeksi tulkintani poikkeavuutta jo siksikin, että vain standardista poikkeamalla voidaan päästä asioissa eteenpäin. Koska yhtään asiaa tuntevaa tai siitä kovasti edes kiinnostunutta ei sattunut paikalle, olisin voinut todeta Jacobin salto mortalen antisipoineen säieteoriaa tai ilmastonmuutosta, eikä kukaan olisi kummemmin reagoinut.
Mistä siis salto mortalessa on kyse? Tematiikka on tärkeä pohdittaessa Lessingiä ja Kierkegaardia, sillä juuri tanskanmaan suuri filosofi teki hypystä eksistentialistisen filosofian ykkösteeman. Hänen hyppynsä oli suhtautumista siihen ikävään kuiluun, jonka jalo Lessing oli osoittanut: historiallisen totenapitäminen on aina riski. Puhumattakaan siitä, että kiinnittäisi koko elämänsä johonkin historialliseen tapahtumaan, kuten Kristuksen ylösnousemukseen. Jacobin kohdalla kyse on eri asiasta, vaikka tietyssä mielessä Jacobikin painii jonkinalisessa eksistentialismin esikarsintasarjassa. Loikka on hänen filosofiansa keskeisin käsite, vaikkei siitä tekstin tasolla ole kovin montaa mainintaa.
Kun puhutaan hypyn topografiasta, tarkoitetaan sen paikkaan liittyviä teemoja, esim. kysymystä siitä, mistä loikataan ja minne loikataan. Minkä äärellä Jacobi siis pohtii loikkaa? Miksi pitäisi hypätä? Ja mihin suuntaan? Mitä odottaen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti