Minne hyppäisin? Erään hypyn topografiaa, vol. V

Pitäisikö meidän olla jatkuvasti liikkeessä?

Filosofiassa on kenties helpompaa löytää motiiveja, joilla tähdätään lopulliseen, ikuiseen ja pysyvään. Jostakin kumman syystä myös Jacobi siteeraa Arkhimedesta Über die Lehre des Spinoza -teoksen alkulehdellä. "Anna minulle paikka seistä". Olen usein pohtinut, miten tämä sitaatti liittyy (jos ollenkaan) siihen hypyn tematiikkaan, jota Jacobi teoksessaan kehittelee. No, "kehittelee" on kenties liian vahvasti ilmaistu. Jacobihan vain viittaa hyppyyn muutamaan otteeseen.

On eri asia seisoa päällään kuin seisoa jaloillaan. Päällään seisoja (siis rationaalisiin, ikuisiin totuuksiin uppoutunut spekulantti) on staattisessa tilassa, tai sellainen tila on ainakin hänen lopullinen päämääränsä. Jacobin salto mortale ei ole mitään sen uhmakkaampaa kuin tämän perverssin position vaihtamista perinteiseen jaloilla seisontaan. On siis hypättävä Kopf-unten, ponnistettava päältään jaloilleen. Kyse on vertauskuvallisesta toimesta. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minne hyppy vie? Ymmärsikö edes Lessing Jacobia oikein? Jacobi olettaa melko selvästi, että heidän keskustelunsa spinozismista johti yhteisymmärrykseen Spinozan filosofian luonteesta, mutta myös Jacobin anti-spinozismista ja hypystä. Jacobi ei väitä Lessingin ainoastaan ymmärtäneen, miten hyppääjä oikeastaan vain palaa takaisin jaloilleen, mutta esittää hänen olleen myös ymmärtäväinen hypyn motiivin suhteen. Tosin Lessing ei uskonut itse voivansa hypätä - hän vetosi vanhoihin jalkoihinsa ja raskaaseen päähänsä.

Lessing teki kuitenkin tärkeän kysymyksen. Jos Jacobi ei kerran hyväksy Filosofiaa, hänen hyppynsä tulee kääntää selkänsä kaikelle Filosofialle. Jacobi ei hyväksy tätä johtopäätöstä. Tähän Lessing toteaa: "Nun, so sind Sie ein vollkommener Skeptiker." Jacobin vastaus valaisee hänen positiivisen filosofiansa sisältöä kiinnostavasti.

Jacobi: Im Gegentheil, ich ziehe mich aus einer Philosophie zurück, die den vollkommenen Skepticismus nothwendig macht.
Lessing: Und ziehen dann - wohin?
Jacobi: Dem Lichte nach, wovon Spinoza sagt, dass es sich selbst, und auch die Finsterniss erleuchtet. - Ich liebe den Spinoza, weil er, mehr als irgend ein andrer Philosoph, zu der vollkommenen Ueberzeugung mich geleitet hat, dass sich gewisse Dinge nicht entwickeln lassen: vor denen man darum die Augen nicht zudrücken, sondern sie nehmen muss, wie man sie findet.

Och samma på finska:

Jacobi: Päinvastoin, käännyn pois filosofiasta, joka tekee täydellisen skeptisismin välttämättömäksi.
Lessing: Ja käännyt - minne?
Jacobi: Kohti valoa, jonka Spinoza sanoo valaisevan itse itsensä, kuten myös pimeyden. - Rakastan Spinozaa, sillä hän, enemmän kuin kukaan muu filosofi, on johtanut minut täydelliseen vakuuteen siitä, että jotkin asiat eivät salli kehittelyä. Niiltä ei tule ummistaa silmiään, vaan ne on omaksuttava sellaisena kuin ne löydetään.

Jaloilla seisominen, skeptisismin kumoaminen, asioiden näkeminen niinkuin ne ovat. Haiskahtaa realismilta.

Päälläseisontaa. Erään hypyn topografiaa, vol IV

Kuten vol II:ssa jo todettiin, todellisia filosofisia uskovaisia ovat vain spinozistit. Muut ovat amatöörejä, houkkia, helmien kalastajia tai sitten heitä kiinostaa totuus vain puolittain. Jalo Lessing tunnustautui ainoan oikean filosofian kannattajaksi keskustelussaan Jacobin kanssa ja ansaitsee siksi respektiä. Jacobi myöntää Spinozan filosofian nerokkuuden, sen ankaran pakottavuuden ja yleispätevyyden, mutta kieltäytyy tunnustamasta väriä. Hän kutsuu itseään heretikoksi filosofien joukossa.

Jacobin mielestä Spinozismi haiskahtaa. Aivan kuten fenomenologiaa kymmeniä vuosia myöhemmin, myös Jacobia ajaa eteenpäin kokemus tässä ja nyt. Spinozismi ei tue sitä miten asiat minulle ilmenevät. Olkoonkin, että spinozismi olisi teoreettisena viitekehyksenä oikea, kokemukseni ei mitenkään voi sopeutua siihen. Koen itseni vapaana, muista olennoista erillisenä persoonana. Muunlainen asennoituminen olisi itsepetosta, vaikka sille olisi olemassa aukoton demonstratiivinen perustelu. Ystävyyttä voi lähestyä neurologisena prosessina, aktiopotentiaalein ja välittäjäainein selittyvänä ilmiönä, mutta mikä merkitys tällaisella tiedolla minulle pitäisi olla? Tieteellinen tieto vieraannuttaa ihmisen siitä, mikä on todella tärkeää. Jacobi oli pienestä pitäen kokenut asioita hyvin voimakkaasti. Hän hengaili pietistiympyröissä, pohti metafyysisiä ikuisuudkysymyksiä hurmoksen ja pelonsekaisin tuntein, järkyttyi lukiessaan Rousseaun Tunnustuksia ja kavahti kaikenlaista despotismia. Tähän sentimentaaliseen mielenmaisemaan nähden Spinoza oli täydellinen antipodi.

Intuition on siis saatava selättää reflektio. Tähän tarvitaan hyppyä.

Järki on johtanut ajattelijan eriskummalliseen tilanteeseen. Hän voi sananmukaisesti "seisoa päällään", johtaa koko todellisuuden puhtaasta loogisesta muodosta. Kannattaa lukea Spinozan Etiikan alusta miten homma käynnistetään. Ei tarvita muuta kuin kylmää rationaalista kalkylointia ja systeemi purkautuu ikuisina järjen totuuksina kaiken ylle. Kaikki selittyy yhden substanssin avulla. Jacobin mielestä tämä on kaunista ja kammottavaa.

Päällään seisova ajattelija voi nyt sulkea silmänsä. Mitä hänen enää tulisi nähdä? Järkihän paljastaa hänelle kaiken! Hän ei tarvitse jalkojaan. Minne hän menisi? Kaikkihan on siinä! Kaiken ylle laskeutuu hiljaisuus. Kenen kanssa enää pitäisi kommunikoida? Ikuiset totuudet seuranaan ajattelija voi unohtaa itsensä ja muut. Tässä länsi ja itä lyövät kättä. Voisin ajatella buddhalaisen nirvanan hieman saman tyyppiseksi olotilaksi.

Spinozismikiista. Erään hypyn topografiaa, vol. III

Syksyllä 1785 Mendelssohn lähestyi kirjeitse Kantia. Moses parka oli jälleen joutunut vastakkain kristityn fanaatikon, Jacobin kanssa.

Ehkä se ensin vaikutti viattomalta, jopa imartelevalta yhteydenotolta. Jacobi oli saanut vihiä Mendelssohnin suunnitelmasta kirjoittaa jotakin Lessingiin liittyvää ja oli utelias. Tosi asiassa asia oli Jacobin näkökulmasta vähän liiankin selvä: Lessing oli hiljattain kuollut ja odotetavissa oli jonkinlainen ylistävä arvio saksalaisen valistuksen suurmiehestä, joka - by the way - oli spinozisti (= ateisti, fatalisti, anarkisti, etc. etc.). "Tiesitkös sitä, Moses?" Jacobin vihjailu oli Mendelssohnille melkoinen shokki. Oliko mahdollista, että Lessing olisi pimittänyt tuollaisen tiedon vanhalta ystävältään ja uskoutunut Pempelfortin isännälle? Ymmärsikö Jacobi Lessingin kujeilevaa luonnetta? Lessing rakasti filosofisia roolileikkejä ja provosointa. Pitäisikö Jacobin paljastus ottaa huomioon työn alla olevassa kirjoituksessa?

Kaiken kukkuraksi Jacobi on selostanut Lessingille oman anti-spinozistisen, kuolonhyppyä edellyttävän filosofiansa, johon tämä oli suhtautunut ymmärtäväisesti (vaikkei itse ollutkaan valmis hyppäämään, vanha kun jo mielestään oli). Tällaista Lessingiä Mendelssohn ei tuntenut ja juuri siinä oli Jacobin filosofisen attentaatin räjähde. Aivan kuten Mendelssohn ei tunne henkilöä nimeltä Lessing, hän ei tunne valistusrationalismin todellista luonnetta.

Koko tapaus, joka eskaloitui niin sanotuksi spinozismikiistaksi, on taustaltaan varsin erikoislaatuinen. Mendelssohn ja Jacobi eivät viestineet toisilleen suoraan vaan välikätenä toimi molempien ystävä prinsessa Gallitzin. Kupletin juoni on kuin pahimmasta saippuaoopperasta. Tietoa pimitetään ja pantataan. Kärkevät syytökset kääritään pinnallisen kohteliaisuuden pumpuliin. Kiista kulminoitui kilpajuoksuun siitä, kumpi ehtii/tohtii julkaista tietonsa ensin ja onnistuu siten tarjoamaan lukijiolle oman käsityksensä asioiden luonteesta. Filosofian historiassa ei liene kovin montaa vastaavaa episodia. Jälkikäteen katsoen on melko selvää, että kyseessä oli Jacobin harkittu provokaatio - joka onnistui käsittämättömän hienosti.

Mendelssohn lähestyi Kantia ilmeisen neuvottomana. Mitä pitäisi tehdä tämän Jacobi-kummajaisen kanssa? Kaikkein hämmentävintä oli Jacobin Über die Lehre des Spinoza -teoksen tilkkutäkkimäinen tekstimassa, hirviömäinen epäsikiö, jolla oli "Goethen pää", "Spinozan ruumis" ja "Lavaterin jalat". Jacobi oli Mendelssohnin mielestä häikäilemättömästi tuonut julki yksityiseen kirjeenvaihtoon liittyviä asioita, eikä hän liiemmin pitänyt siitä uskonnollisesta hurmiosta, joka paikoin lähenteli Hamannin ekstaattista tyyliä.

Mendelssohnin suunnitelma oli muuttunut matkan varrella. Hän ei enää pykinyt kirjoittamaan Lessingistä vaan puolustamaan rationalistista, maltillista valistusta Jacobia ja muita hurmahenkiä vastaan. Morgenstunden jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se tavallaan tappoi hänet: lähtiessään viemään käsikirjoitusta painoon hän jätti päällystakkinsa kotiin ja vilustui kohtalokkain seurauksin.

Eräät Mendelssohnin ystävistä pitivät Jacobia lähes murhamiehenä. Jacobi oli "toinen Lavater", jonka tarpeeton provosointi vei Mendelssohnin hautaan ennen aikojaan. Aivan kuten Lavater, myös Jacobi on tämän tulkintalinjan mukaan ensisijaisesti käännyttämässä Mendelssohnia pois juutalaisuudesta. Syytös on perusteeton, vaikka antisemitistisiä motiiveja ei täysin voikaan sulkea pois. Tiettyä symboliikkaa tapahtuneessa tosin on. Mendelssohnin myötä Leibnizin ja Wolffin spekulatiivisen filosofian perinne kuopattiin. Morgenstundenin filosofinen ansatsi jäi kovin vaatimattomaksi. Kiistan ehdottomaksi kohokohdaksi nousi Jacobin Spinoza-tulkinta ja kysymys järjen asemasta.

Lopulta myös Kantin oli astuttava esiin (Was heisst: Sich im Denken orientiren?). Siihen tarvittiin vielä Thomas Wizenmannin "puolueeton" yhteenveto kiistasta (Wizenmannin mukaan Jacobi voitti 3-0) ja Marcus Herzin kitkerä kirje, jossa Kantia vaaditaan nousemaan "järjen puolueen" puhemieheksi kaikkia jacobilaisia fanaatikkoja vastaan.