Työ loppuu! Eläköön!

I’ve concluded that genius is as common as dirt. We suppress our genius only because we haven’t yet figured out how to manage a population of educated men and women. The solution, I think, is simple and glorious. Let them manage themselves. (John Taylor Gatto)

Lopuistakin käytännöllisistä suo, kuokka ja Jussi -suomalaisista yritetään tehdä teoreettisia horisijoita. (Tuomas Enbuske: Koulutus tuhoaa meidät)

Enbusken kolumnissa kiteytyy aikamme kipeän paradoksaalinen suhde valistukseen ja työhön. Toisaalta kukaan, ei edes Enbuske, ole kiistämässä koulutuksen arvoa sinänsä. Sillä on kuitenkin arvoa vain tiettyyn rajaan saakka, jonka Enbuske itse piirtää luku- ja laskutaitoon. Tämän jälkeen kukin voi lukea ja laskea niitä asioita, joista kokee hyötyvänsä. Kaikkein pahimpia ovat paljon lukeneet konsultit, kulttuuridemarit ja dosentit. He vain sotkevat tavallisen ihmisen jokapäiväisen leivän hankintaprojekteja - ja leivän hankintaprojektit ovat elämän essenssi ja arvon mitta.

Älä vain sano, että työ on raskasta ja epämieluisaa.

Enbuske elää ilmeisesti edelleen savupiipputeollisuuden, maatilojen ja koskelan jussien Suomessa. Ainakin hänen mielessään välkkyy ihanne siitä, miten jokaisen tulee tuottaa jotakin, mieluiten jotakin hyödyllistä. Kärsimättömyys on aikamme trendi: siksi hyödyllinen on mieluiten jotakin käsillä olevaa ja konkreettista. Mieluiten vaikka teknologinen vimpain. Jotakin joka nopeuttaa, helpottaa ja virtaviivaistaa. Teoreettinen pohdinta on yksiselitteisesti horinaa. Enbuske ihailee sankarillista yrittäjyyttä, amerikkalaista unelmaa, jossa "kyse on kokemuksen ja itsevarmuuden liitosta", ei akateemisesta sivistyksestä ja teoreettisesta tiedosta.

Itse saan elantoni pitkälti teoreettisesta horinasta. Siihen kuuluu myös paljon ihmisten kohtaamista. Joudun usein pohtimaan vaikutustani kohtaamiini ihmisiin. Onnistuminen työssäni on ratkaisevasti kiinni juuri sanojen sanomisesta, oikeiden käsitteiden käyttämisestä ja jostakin seitinohuen henkisen yhteyden muodostamisesta ihmisten välille. Koska kyse on seiteistä, ne myös joskus sotkevat enemmän kuin selvittävät. Minä en fasilitoi mitään. Koen onnistuneeni, jos pysäytän jonkun, saan hänet taantumaan ja muutan mustavalkoisen epämääräisen harmaaksi. Työni ei tuota kertakaikkiaan mitään sellaista, mitä voisi mitata jollakin luotettavalla mittarilla.

Jos enbuskelainen visio työstä toteutuisi, työssäni siirryttäisiin tulospalkkaukseen. Koska kyse on opettamisesta, arvoni edustamassani organisaatiossa määräytyisi varmaankin opiskelijoiden oppimistulosten perusteella. Miten voisin selittää työtäni arvioivalle byrokraatille, että omasta mielestäni työni tuottama hyvä on jossakin aivan muualla kuin arvosanoissa? Vaikkapa siinä, että hän haistattaa pitkät arvosanoille. (Tästä Enbuskekin ehkä pitäisi).

Olen tuottamattomuudestani myös tavattoman ylpeä. Mikään ei ole tärkeämpää kuin edistää aineettoman, henkisen, käsitteellisen ja teoreettisen kulttuuria. Aine ei lopu. Sen jalostaminen, tuottaminen, pakkaaminen ja markkinointi koukuttaa taatusti jatkossakin suurinta osaa kaikista ihmisistä nopean, yksiselitteisen ja laksennallisesti helpon aineellisen vaurastumisen toivossa. Luultavasti myös varsin pitkään nämä hyötyä tuottavat oikeuttavat helpoiten paikkansa yhteisön jäseninä.

Mutta miten pitkään? Tulemme sivilisaationa lopulta tilanteeseen, jossa hyvin harvan työpanosta tarvitaan tavaroiden ja muiden hyödykkeiden valmistamiseen. Työ tulee seuraavan sadan vuoden aikana muuttamaan radikaalisti luonnettaan. Jos pelaamme korttimme oikein, yltäkylläisyydestä voi tulla arkea. Työn ääreltä ihmiset saavat vihdoinkin palata koulutuksen pariin. Heille aukeaa vihdoinkin mahdollisuuksia pohtia juuri niitä asioita, jotka heille olivat tärkeitä ennen kuin heidät pakotettiin hankkimaan elantoaan palkollisina tai yrittäjinä.

Mikä hienointa, myös kaikki käsistään ja jaloistaan taitavat voivat tehdä juuri niitä asioita, joissa he ovat hyviä ja joista he nauttivat. Hengissä pysyminen ja toimeentulo eivät kuitenkaan ole enää tekemisen ja ajattelemisen panoksena. Jos Enbuske on jossakin asiassa oikeassa, niin ainakin siinä, että nykyinen työkulttuurimme vaatii suurta kekseliäisyyttä työtehtävien löytämisessä. Koska kyse on usein tarpeettomasta työstä, siitä kärsivät lopulta kaikki. Ratkaisu ei kuitenkaan ole jonkin "järkevämmän" tai "tuottavamman" työn keksiminen konsulteille ja dosenteille. Koko työn käsite elantona on heitettävä romukoppaan.  R. Buckminster Fuller on ilmaissut asian hienosti jo monta vuosikymmentä sitten:

Olen tässä blogissa kirjoittanut usein Jacobista, joka tunsi suurta epäluuloa kaikkea abstraktia ja teoreettista kohtaan. Siinä missä Spinoza, Leibniz ja Mendelssohn rakensivat systeemejä ja artikuloivat teorioita, Jacobia kiihotti konkreettinen, eletty ja reaalinen. Aivan kuten Jacobilla, Enbusken ajatuksissa on taustalla valistuksen common sense-filosofia ja tietty liuskaotsainen pragmatismi. Ruumis on tärkeä, mieli on matkatavaraa. Objektiivinen todellisuus on jotakin annettua, jonka teoretisointi vain sumentaa. Asiat ovat juuri kuten niiden oletatkin olevan. Olet itse elämäsi kaikkein paras asiantuntija. Olet minuus.

Eikö olekin helppoa päätellä, miten tällainen valistuskäsitys lopulta syö itsensä?

Maalaisjärki ja taivaisjärki

In vain should we attempt to cure men of their vices, unless we begin by curing them of their prejudices. It is only by shewing them the truth, that they will know their dearest interests, and the motives that ought to incline them to do good. Instructors have long enough fixed men's eyes upon heaven, let them now turn them upon earth. Fatigued with an inconceivable theology, ridiculous fables, impenetrable mysteries, puerile ceremonies, let the human mind apply itself to the study of nature, to intelligible objects, sensible truths, and useful knowledge. (d'Holbach, Common sense, 1772)

Kun käännän katseeni taivaista luontoon ja tutkin luonnonjärjestystä terveellä järjellä, astun valistuksen tielle. Teologien spekulatiivinen "taivaisjärki" saa mennä, jäljelle jää tiedemiehen "maalaisjärki". Varsin monet valistusfilosofit halusivat pelastaan järjen spekulanttien kynsistä ja antaa sen takaisin ihmiskunnalle. He elivät uudelleen todeksi myyttiä Prometheuksesta. On silti hämmästyttävää, miten erilaisia ajattelijoita tähän pelastusoperaatioon liittyy.

d'Holbachin lisäksi erityisesti skotlantilaiset valistusfilosofit, Thomas Reid etunenässä, halusivat nostaa terveen järjen filosofian johtotähdeksi. Reflektion sijaan he halusivat korostaa intuitiota, todellisuuden tavoittamista suoraan aistinvaraisesti. Mendelssohn, joka ammensi hyvin pitkälti Leibnizin ja Wolffin rationalismista, halusi tuoda edustamaansa raskassoutuiseen perinteeseen intuitiivistä eleganssia juuri sensus communis -ajattelun kautta. Spekulaatio ja intuitio puhuvat samasta rationaalisesta todellisuudesta.

d'Holbachiin nähden Mendelssohn on maltillinen. Hän uskoo, ettei meidän tarvitse kääntää katsettamme pois taivaista. Järjen katse tavoittaa sekä taivaan että maan. Mendelssohn varmaankin myöntäisi, että kaikkein lennokkain jumaluusoppinut saivartelu saa mennä, mutta teologian kova rationaalinen ydin voi jäädä.

Jacobilla - joka myös edustaa omalla tavallaan common sense -ajattelua - olisi tähän ainakin yksi huomautus: järki ei katso maata eikä liioin taivasta, sillä se näkee vain itsensä. Minulle ei jäsenny tuo tai tämä, ellei tuo tai tämä ilmoita itseään. Tästä ilmoitusjärjestyksestä riippuu kaikki, ja sen pohtiminen on korkeimman viisauden, tieteen ja valistuksen alkusysäys. Jacobi ei liioin tekisi eroa taivaisjärjen ja maalaisjärjen välillä. Kumpaisenkin kohteet ovat samalla tavoin ilmoituksellisia.

In strict correlation to the overall distinction between the world as will and the world as representation, Schopenhauer contrasts the "subject of knowing" - the transcendental condition of all cognitive reference to the world - with the "subject of willing, "which functions as the transcendental condition of all the affective world-relations. Accordingly, he attributes to the self a dual perspective on itself - one cognitive, the other conative. (G. Zöller in The Cambridge Companion to German Idealism, 2000)

Olenko enemmän konatusta vai kognitiota? Edellisessä kirjoituksessa Spengler puhui kulttuuri-ihmisistä ja sitten alemman tason (meta)reflektioon kykenemättömistä niemisistä. Schopenhauerilla on sama intentio. Osa meistä vain haluaa, menee, ottaa ja kokee. Osa taas mieltää oman haluamisensa, menemisensä, ottamisensa ja kokemisensa aktiivisen reflektion kohteina.

Mutta miten minun haluamisestani voi tulla kohde minulle itselleni missään luotettavassa mielessä? Diskurssi minuudesta on lähtökohtaisesti suuren epävarmuuden ja epämääräisyyden sumentama. Suurin osa saksalaisen idealismin filosofeista lähtee kuitenkin liikkeelle juuri minun mielteiden epäämättömyydestä. Jos Jacobissa on jotakin suurta, sen on pakko liittyä juuri tämän minähybriksen kritiikkiin. Olisin mieluusti kirjoittanut "ansiokkaaseen kritiikkiin", mutta jos se olisi sitä ollut, Jacobi olisi luullakseni paljon tunnetumpi. On myös tärkeä huomata, että useimmat minälähtöiset filosofit (esim. juuri Schopenhauer) tunnistavat minuuden ihmeellisyyden ja selittämättömyyden.

Spengler ja Schopenhauer preferoivat filosofista, itseään kuin objektia lähestyvää ajattelutapaa. Schopenhauerin mukaan tahtova subjekti puhaltelee kuplia, joiden elinkaari ei ole kovinkaan pitkä. Tahdotun todellisuuden rikkountuinen aiheuttaa kärsimystä ja ahdistusta. Tietävä tietää ennen kaikkea sen, että tahto vie harhaan. Tahdon askeettisuus on kaiken viisauden alku.

Intohimon, unelmien ja affektien ajamat arkipäivän idealistit pettyvät. Päällään kävelevät Schopenhauer ja Spengler hengenheimolaisineen (kaikki ne, joita ajaa ratiosentrisyyden ihanne) tyytyvät tarkkailemaan etäältä toivoen säästyvänsä edes kaikkein pahimmalta. Eikö tiedon ja pelon yhteys ole tässä ilmeinen?

Voittamaton ykkönen

Jacobin ajattelun antipodiksi voi perustellusti nostaa monismin. Jacobin antipatia spinozismia (joskaan ei Spinozaa) kohtaan ilmentää osaltaan tätä seikkaa, mutta lopulta spinozismi on vain oire laajemmasta ilmiöstä. Älyllinen kunnianhimo johtaa ajattelijan fanaattiseen ykseysajatteluun, totalisoivaan reduktionismiin. Kaikelle on löydettävissä järkiperuste. Jos järkiperustetta ei ole, asiaa ei ole. Itse kuulen tässä aina alkusoiton toiseuden kieltämiselle. Seikka, jolle esimerkiksi Levinas antaa myöhemmin runsaasti huomiota, nousee Jacobin myötä modernin filosofian tietoisuuteen koko voimallaan.

Aluksi kaiken ykseys kuulostaa kiehtovalta. Hegelin sukupolvea on joskus luonnehdittu "Spinozasta juopuneeksi", sillä sen johtotähtenä toimi romanttinen käsitys luonnosta ykseytenä. Romantiikan sentimentaalisuus on vaikuttanut totalitaristisiin aatteisiin ehkä enemmän kuin ymmärrämme, sillä mitä muuta romantiikka meille nykyään merkitsee kuin romanttista rakkautta? Mutta eikö juuri romanttinen rakkaus pyri muuttamaan kahden yhdeksi? Eikö juuri romanttinen rakkaus toimi niin intohimoisesti, että se on valmis tuhoamaan kaikki esteet tavoitteen tieltä; niin sokeasti, että se ei halua tunnustaa mitään toiseutta?

Valistusretoriikkaan, skientismiin ja edistysoptimismiin sekoitettuna romanttinen ykseysajattelu vei (ainakin) Euroopan melkein mennessään. On oikeastaan vaikeaa käsittää, miksi totalitarismi epäonnistui. Haluaisin uskoa, että se kaatui jonkin "hyvän" vastarintaan. Ehkä suurin osa ihmiskunnasta tiedosti, että juuri moneudessa ja toiseudessa on olemisen ydin.

Dialektinen olemassaolo toisten kanssa on palkitsevaa, mutta myös hyvin raskasta. Toiseuden äärellä on hankalaa ylläpitää oman identiteetin eheyttä, uskaltaa antaa asioille arvoa ja välttää relativistista kyynisyyttä. Meissä kaikissa kytee halu olla oikeassa olevien voittajien puolella, ja voittajiahan voi olla vain - yksi.

Olemmeko lyhyen postmodernin kokeiluvaiheen jälkeen hiljalleen palaamassa ykseyden kulttuuriin?

Hyppy järjettömyyteen? Erään hypyn topografiaa, vol. VI

Jeesusta ei kuulemma ymmärtänyt kukaan muu kuin Paavali - ja hänkin väärin. Samaa kuulee sanottavan mm. Paavalista ja Markionista, Kantista ja Fichtestä, Hegelistä ja Marxista, Nietzschestä ja lukiolaisesta.

Voiko Jacobia ymmärtää? Mitä hän haluaa ja miksi? Aikalaiset ymmärsivät jokseenkin oikein Jacobin motiivit. Tämä riisti heiltä tarpeen paneutua hänen argumentteihinsa sen kummemmin. Jacobi on selvästi tunnontarkka ja intohimoinen sentimentalisti, jolle tärkeintä on henkisyys ja hengellisyys. Hänen ajatteluunsa löytyy häkellyttävän suuri määrä innoittajia, joista monet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään: pietismi, Sturm und Drang, 1700-luvun ystäävyyskultti, valistus, David Hume, Jean-Jacques Rousseau, Georg Hamann, Spinoza, Kant... Saksalaisilla on hyvä sana tällaiselle intomielelle: Schwärmer. Schwärmerey käsitettiin ensisijaisesti hengelliseksi fanatismiksi, eräänlaiseksi vastavalistuksen oireeksi. Jacobin kritiikki valistusrationalismia kohtaan kääntyy tulkinnoissa varsin usein uskonnollisesti motivoituneeksi kapinaksi modernia kohtaan.

Vaikka tällaiset syyökset oikovat mutkia suoriksi (ne tavallaan hämärtävät monta asiaa tehdäkseen jonkin muun kirkkaammaksi) en näe mitään syytä olla eri mieltä asiasta. Jacobi on uskonnollinen ajattelija. Jacobin aseman tekee kiinnostavaksi se, että hän joutui jatkuvasti suuntaamaan viestinsä yleisölle, jolle uskonnosta oli tulossa vaivaannuttava ja tukala teema. Toisaalta, järjen aikakaudesta innostuneet ajattelijat eivät pitäneet kovinkaan kiinnostavana keskustella sellaisen henkilön kanssa, jonka agendan kärkipäässäo oli järjen hurmahenkinen kritiikki.

Jacobi tunsi Hamannin ja he myös kirjoittivat toisilleen. Hamann näytää pitäneen Jacobia hieman pilkkanaan (mikä ei sinänsä ollut tavatonta: Goethe vähätteli ilkeästi Jacobin kirjailijan lahjoja), koska Jacobi yrittää järkeillä asioista joista ei voi järkeillä. Myöhemmin Kierkegaard ilmaisi epäilyksensä Jacobia kohtaan hieman samalla tavoin. Kun puhutaan hypystä, ei siitä voi "tiedottaa" toisille - ja juuri sitä Jacobi yrittää. Hän vääntää rautalangasta Lessingille "hypyn teoriaa", vaikka hyppy pakenee kaikkea teoretisointia. On muuten syytä huomata, ettei hyppy merkitse Kierkegaardille ja Jacobille läheskään samaa asiaa. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus saattaa helposti johtaa tällaiseen olettamukseen - onhan Lessing vahvasti mukana myös siinä kehittyvässä hypyn tematiikassa.

Jacobi valitsi tavallaan vaikeamman tien. Hamann ja Kierkegaard voivat nauttia häikäilemättömän subjektivismin siunauksesta. He voivat kirjoittaa ja hyväksyä hymyssä suin yleisön tyrmistyksen. Nietzschen Zarathustran tavoin he voivat vain päivitellä korvia, joita ei ole tehty heidän sanomalleen. Jacobin toinen jalka on tässä samassa perinteessä. Isaiah Berlin saattaisi luonnehtia sitä irrationalismiksi.

Mutta Jacobin toinen jalka on tyystin muualla. Hänen intohimonsa vuorovaikuttaa kutakuinkin jokaisen aikansa ajattelijan kanssa kielii halusta ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Jacobi ei halua eristää itseään saati filosofiaansa. Tämä käy yhä ilmeisemmäksi, mitä vanhemmasta Jacobista puhumme. Johdannossa koottuihin teoksiinsa Jacobi palaa myös järjen käsitteeseen ja tekee erinäisiä korjauksia aikaisempiin väitteisiinsä. Ehkä Kantin vaikutusvaltaisen mielen fakulteettien analyysin vaikutuksesta Jacobi käsittää nyt ymmärryksen yksipuolisen korostamisen turmiollisena. Ymmärryksen funktio on jakaa ja liittää. Se on sisällöllisesti täysin tyhjä työkalu, jonka asianmukainen käyttö edellyttää aina jotakin muuta. Kyse on pitkälti juuri sellaisesta rationaalisuuden kyvystä (tai lajista), jota Horkheimer kutsuu instrumentaaliseksi. Järki sen sijaan näyttäytyy Jacobin myöhäisessä ajattelussa jopa platonistisena ilmoituksen valona, joka on ihmisen sielussa kaikkein pyhintä ja jalointa. Järki luo, käsittää ja nostaa ihmismielen sinne, minne pelkällä ymmärtävällä koneella ei ole pääsyä. Järki tekee meistä persoonia.

Minne hyppäisin? Erään hypyn topografiaa, vol. V

Pitäisikö meidän olla jatkuvasti liikkeessä?

Filosofiassa on kenties helpompaa löytää motiiveja, joilla tähdätään lopulliseen, ikuiseen ja pysyvään. Jostakin kumman syystä myös Jacobi siteeraa Arkhimedesta Über die Lehre des Spinoza -teoksen alkulehdellä. "Anna minulle paikka seistä". Olen usein pohtinut, miten tämä sitaatti liittyy (jos ollenkaan) siihen hypyn tematiikkaan, jota Jacobi teoksessaan kehittelee. No, "kehittelee" on kenties liian vahvasti ilmaistu. Jacobihan vain viittaa hyppyyn muutamaan otteeseen.

On eri asia seisoa päällään kuin seisoa jaloillaan. Päällään seisoja (siis rationaalisiin, ikuisiin totuuksiin uppoutunut spekulantti) on staattisessa tilassa, tai sellainen tila on ainakin hänen lopullinen päämääränsä. Jacobin salto mortale ei ole mitään sen uhmakkaampaa kuin tämän perverssin position vaihtamista perinteiseen jaloilla seisontaan. On siis hypättävä Kopf-unten, ponnistettava päältään jaloilleen. Kyse on vertauskuvallisesta toimesta. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minne hyppy vie? Ymmärsikö edes Lessing Jacobia oikein? Jacobi olettaa melko selvästi, että heidän keskustelunsa spinozismista johti yhteisymmärrykseen Spinozan filosofian luonteesta, mutta myös Jacobin anti-spinozismista ja hypystä. Jacobi ei väitä Lessingin ainoastaan ymmärtäneen, miten hyppääjä oikeastaan vain palaa takaisin jaloilleen, mutta esittää hänen olleen myös ymmärtäväinen hypyn motiivin suhteen. Tosin Lessing ei uskonut itse voivansa hypätä - hän vetosi vanhoihin jalkoihinsa ja raskaaseen päähänsä.

Lessing teki kuitenkin tärkeän kysymyksen. Jos Jacobi ei kerran hyväksy Filosofiaa, hänen hyppynsä tulee kääntää selkänsä kaikelle Filosofialle. Jacobi ei hyväksy tätä johtopäätöstä. Tähän Lessing toteaa: "Nun, so sind Sie ein vollkommener Skeptiker." Jacobin vastaus valaisee hänen positiivisen filosofiansa sisältöä kiinnostavasti.

Jacobi: Im Gegentheil, ich ziehe mich aus einer Philosophie zurück, die den vollkommenen Skepticismus nothwendig macht.
Lessing: Und ziehen dann - wohin?
Jacobi: Dem Lichte nach, wovon Spinoza sagt, dass es sich selbst, und auch die Finsterniss erleuchtet. - Ich liebe den Spinoza, weil er, mehr als irgend ein andrer Philosoph, zu der vollkommenen Ueberzeugung mich geleitet hat, dass sich gewisse Dinge nicht entwickeln lassen: vor denen man darum die Augen nicht zudrücken, sondern sie nehmen muss, wie man sie findet.

Och samma på finska:

Jacobi: Päinvastoin, käännyn pois filosofiasta, joka tekee täydellisen skeptisismin välttämättömäksi.
Lessing: Ja käännyt - minne?
Jacobi: Kohti valoa, jonka Spinoza sanoo valaisevan itse itsensä, kuten myös pimeyden. - Rakastan Spinozaa, sillä hän, enemmän kuin kukaan muu filosofi, on johtanut minut täydelliseen vakuuteen siitä, että jotkin asiat eivät salli kehittelyä. Niiltä ei tule ummistaa silmiään, vaan ne on omaksuttava sellaisena kuin ne löydetään.

Jaloilla seisominen, skeptisismin kumoaminen, asioiden näkeminen niinkuin ne ovat. Haiskahtaa realismilta.

Päälläseisontaa. Erään hypyn topografiaa, vol IV

Kuten vol II:ssa jo todettiin, todellisia filosofisia uskovaisia ovat vain spinozistit. Muut ovat amatöörejä, houkkia, helmien kalastajia tai sitten heitä kiinostaa totuus vain puolittain. Jalo Lessing tunnustautui ainoan oikean filosofian kannattajaksi keskustelussaan Jacobin kanssa ja ansaitsee siksi respektiä. Jacobi myöntää Spinozan filosofian nerokkuuden, sen ankaran pakottavuuden ja yleispätevyyden, mutta kieltäytyy tunnustamasta väriä. Hän kutsuu itseään heretikoksi filosofien joukossa.

Jacobin mielestä Spinozismi haiskahtaa. Aivan kuten fenomenologiaa kymmeniä vuosia myöhemmin, myös Jacobia ajaa eteenpäin kokemus tässä ja nyt. Spinozismi ei tue sitä miten asiat minulle ilmenevät. Olkoonkin, että spinozismi olisi teoreettisena viitekehyksenä oikea, kokemukseni ei mitenkään voi sopeutua siihen. Koen itseni vapaana, muista olennoista erillisenä persoonana. Muunlainen asennoituminen olisi itsepetosta, vaikka sille olisi olemassa aukoton demonstratiivinen perustelu. Ystävyyttä voi lähestyä neurologisena prosessina, aktiopotentiaalein ja välittäjäainein selittyvänä ilmiönä, mutta mikä merkitys tällaisella tiedolla minulle pitäisi olla? Tieteellinen tieto vieraannuttaa ihmisen siitä, mikä on todella tärkeää. Jacobi oli pienestä pitäen kokenut asioita hyvin voimakkaasti. Hän hengaili pietistiympyröissä, pohti metafyysisiä ikuisuudkysymyksiä hurmoksen ja pelonsekaisin tuntein, järkyttyi lukiessaan Rousseaun Tunnustuksia ja kavahti kaikenlaista despotismia. Tähän sentimentaaliseen mielenmaisemaan nähden Spinoza oli täydellinen antipodi.

Intuition on siis saatava selättää reflektio. Tähän tarvitaan hyppyä.

Järki on johtanut ajattelijan eriskummalliseen tilanteeseen. Hän voi sananmukaisesti "seisoa päällään", johtaa koko todellisuuden puhtaasta loogisesta muodosta. Kannattaa lukea Spinozan Etiikan alusta miten homma käynnistetään. Ei tarvita muuta kuin kylmää rationaalista kalkylointia ja systeemi purkautuu ikuisina järjen totuuksina kaiken ylle. Kaikki selittyy yhden substanssin avulla. Jacobin mielestä tämä on kaunista ja kammottavaa.

Päällään seisova ajattelija voi nyt sulkea silmänsä. Mitä hänen enää tulisi nähdä? Järkihän paljastaa hänelle kaiken! Hän ei tarvitse jalkojaan. Minne hän menisi? Kaikkihan on siinä! Kaiken ylle laskeutuu hiljaisuus. Kenen kanssa enää pitäisi kommunikoida? Ikuiset totuudet seuranaan ajattelija voi unohtaa itsensä ja muut. Tässä länsi ja itä lyövät kättä. Voisin ajatella buddhalaisen nirvanan hieman saman tyyppiseksi olotilaksi.

Spinozismikiista. Erään hypyn topografiaa, vol. III

Syksyllä 1785 Mendelssohn lähestyi kirjeitse Kantia. Moses parka oli jälleen joutunut vastakkain kristityn fanaatikon, Jacobin kanssa.

Ehkä se ensin vaikutti viattomalta, jopa imartelevalta yhteydenotolta. Jacobi oli saanut vihiä Mendelssohnin suunnitelmasta kirjoittaa jotakin Lessingiin liittyvää ja oli utelias. Tosi asiassa asia oli Jacobin näkökulmasta vähän liiankin selvä: Lessing oli hiljattain kuollut ja odotetavissa oli jonkinlainen ylistävä arvio saksalaisen valistuksen suurmiehestä, joka - by the way - oli spinozisti (= ateisti, fatalisti, anarkisti, etc. etc.). "Tiesitkös sitä, Moses?" Jacobin vihjailu oli Mendelssohnille melkoinen shokki. Oliko mahdollista, että Lessing olisi pimittänyt tuollaisen tiedon vanhalta ystävältään ja uskoutunut Pempelfortin isännälle? Ymmärsikö Jacobi Lessingin kujeilevaa luonnetta? Lessing rakasti filosofisia roolileikkejä ja provosointa. Pitäisikö Jacobin paljastus ottaa huomioon työn alla olevassa kirjoituksessa?

Kaiken kukkuraksi Jacobi on selostanut Lessingille oman anti-spinozistisen, kuolonhyppyä edellyttävän filosofiansa, johon tämä oli suhtautunut ymmärtäväisesti (vaikkei itse ollutkaan valmis hyppäämään, vanha kun jo mielestään oli). Tällaista Lessingiä Mendelssohn ei tuntenut ja juuri siinä oli Jacobin filosofisen attentaatin räjähde. Aivan kuten Mendelssohn ei tunne henkilöä nimeltä Lessing, hän ei tunne valistusrationalismin todellista luonnetta.

Koko tapaus, joka eskaloitui niin sanotuksi spinozismikiistaksi, on taustaltaan varsin erikoislaatuinen. Mendelssohn ja Jacobi eivät viestineet toisilleen suoraan vaan välikätenä toimi molempien ystävä prinsessa Gallitzin. Kupletin juoni on kuin pahimmasta saippuaoopperasta. Tietoa pimitetään ja pantataan. Kärkevät syytökset kääritään pinnallisen kohteliaisuuden pumpuliin. Kiista kulminoitui kilpajuoksuun siitä, kumpi ehtii/tohtii julkaista tietonsa ensin ja onnistuu siten tarjoamaan lukijiolle oman käsityksensä asioiden luonteesta. Filosofian historiassa ei liene kovin montaa vastaavaa episodia. Jälkikäteen katsoen on melko selvää, että kyseessä oli Jacobin harkittu provokaatio - joka onnistui käsittämättömän hienosti.

Mendelssohn lähestyi Kantia ilmeisen neuvottomana. Mitä pitäisi tehdä tämän Jacobi-kummajaisen kanssa? Kaikkein hämmentävintä oli Jacobin Über die Lehre des Spinoza -teoksen tilkkutäkkimäinen tekstimassa, hirviömäinen epäsikiö, jolla oli "Goethen pää", "Spinozan ruumis" ja "Lavaterin jalat". Jacobi oli Mendelssohnin mielestä häikäilemättömästi tuonut julki yksityiseen kirjeenvaihtoon liittyviä asioita, eikä hän liiemmin pitänyt siitä uskonnollisesta hurmiosta, joka paikoin lähenteli Hamannin ekstaattista tyyliä.

Mendelssohnin suunnitelma oli muuttunut matkan varrella. Hän ei enää pykinyt kirjoittamaan Lessingistä vaan puolustamaan rationalistista, maltillista valistusta Jacobia ja muita hurmahenkiä vastaan. Morgenstunden jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se tavallaan tappoi hänet: lähtiessään viemään käsikirjoitusta painoon hän jätti päällystakkinsa kotiin ja vilustui kohtalokkain seurauksin.

Eräät Mendelssohnin ystävistä pitivät Jacobia lähes murhamiehenä. Jacobi oli "toinen Lavater", jonka tarpeeton provosointi vei Mendelssohnin hautaan ennen aikojaan. Aivan kuten Lavater, myös Jacobi on tämän tulkintalinjan mukaan ensisijaisesti käännyttämässä Mendelssohnia pois juutalaisuudesta. Syytös on perusteeton, vaikka antisemitistisiä motiiveja ei täysin voikaan sulkea pois. Tiettyä symboliikkaa tapahtuneessa tosin on. Mendelssohnin myötä Leibnizin ja Wolffin spekulatiivisen filosofian perinne kuopattiin. Morgenstundenin filosofinen ansatsi jäi kovin vaatimattomaksi. Kiistan ehdottomaksi kohokohdaksi nousi Jacobin Spinoza-tulkinta ja kysymys järjen asemasta.

Lopulta myös Kantin oli astuttava esiin (Was heisst: Sich im Denken orientiren?). Siihen tarvittiin vielä Thomas Wizenmannin "puolueeton" yhteenveto kiistasta (Wizenmannin mukaan Jacobi voitti 3-0) ja Marcus Herzin kitkerä kirje, jossa Kantia vaaditaan nousemaan "järjen puolueen" puhemieheksi kaikkia jacobilaisia fanaatikkoja vastaan.

Miksi pitäisi hypätä? Erään hypyn topografiaa vol. II

Aikaisemman blogini kuva oli tarkoituksellisesti harhaanjohtava. Hyppy ei siis ole sellainen epätoivon ja hurmahenkisen uskon akti, jona kierkegaardilaisesti virittynyt eksistentialismi voisi asian tulkita. Yritän tässä nostaa esiin muutaman Jacobille tärkeän huomion.

Miksi pitäisi hypätä?

Jacobi ottaa hypyn puheeksi keskustellessaan Lessingin kanssa Spinozan filosofiasta. Lessing, saksalaisen valistuksen ikoni, letkauttaa yllättäen, että kenenkään muun filosofiasta on oikeastaan turha edes keskustella. Filosofeja on vain yksi ja se on juuri tämä hullu amsterdamilainen. Jacobi ei häkelly, vaikka ehkä syytä olisi. Jos saksanmaalla olisi julkaistu Ilta-Kohua, Siebeniä tai muuta kirkuvaa tabloidilehteä, tästä olisi kannattanut pikku palkkion toivossa vihjata sinne suuntaan. Tunnustautuminen spinozistiksi tuohon aikaan oli suurin piirtein yhtä uskaliasta, jos tänään joku filosofisen establishmentin edustaja kertoisi mieltyneensä mormonien dynaamisesta maailmankuvasta. No, ehkä spinozismi oli jo tuolloin vähän cool juttu, jos oli hiemankaan hajua siitä, minkälaista klandestiinikirjallisuutta filosofisissa buduaareissa selailtiin. Ja Lessing tiesi varmasti. Kuten myös Jacobi.

Lessingin sattuvan kuvauksen mukaan Spinozaa kohdellaan kuin kuollutta koiraa. Häntä kammoksutaan ja kirotaan. Hänen filosofinen korpuksensa nostetaan näytille vain jotta se voitaisiin häpäistä uudelleen ja uudelleen. Spinoza on perkeleestä, sen näkee muka hänen muotokuvastaankin, jossa on selvästi Kainin merkki. Silti tuo epäpyhä, kammottava korpus on oudon magneettinen. Se muodostaa jollakin perverssillä tavalla tyydyttävän, holistisen tavan suhtautua maailmaan fatalistisen tyynellä tavalla. Kaikista maailman mahdollisista tunteista Spinoza uskoo hänen filosofiansa sytyttävän ilon pikku spekulantin rintaan. Spinozismi on kuin karvas viini, jonka puistattava suutuntuma muuttuu lopulta jumalalliseksi älyn ja tunteen harmoniaksi.

Lessing sotkee iloiten oman subjektivisuutensa yhteen substanssiin ja sanoo morjens kaikelle sille, mikä viralliselle Aufklärungille oli tärkeää: rationaalisesti artikuloidulle uskolle persoonalliseen Jumalaan, sielun kuolemattomuudelle ja tahdon vapaudelle. Tätä Jacobi ei voi tehdä. Hän sanoo mielummin morjens filosofialle. Hyppäämällä.

Miksi moinen? Oletetaan, että puheet Spinozasta perkeleen kätyrinä ovat vahvaa liioittelua. Eikö Spinozan silti voisi kumota, kuten niin monet muutkin filosofiset pilvilinnat, tiukalla tekstianalyysillä ja kriittisellä otteella. Joku mendelssohn voisi osoittaa, että jo lapsinero Leibniz ja pölyttynyt Wolff-vainaa kumosivat spinozismin aikaa sitten. Lisäksi hänellä itselläänkin olisi pari kriittistä huomiota asiaan. Roskaa, Jacobi toteaa. Leibnizien, wolffien ja mendelssohnien olisi pitänyt ottaa oppia Spinozasta! Jos filosofian tehtävä on rationaalinen selittäminen, ei kukaan ole suoriutunut siitä paremmin kuin Baruch. Tiellä retkottavaa koiranraatoa ei niin vain käy kiertäminen. On niin syvä, ettei voi alittaa; niin korkea, ettei voi ylittää; niin leveä, ettei voi kiertää - se koko maailmaa hallitsee.

Jacobin sanoin, Spinozan filosofia on Unwiderleglich, kumoamaton. Rationaalisen, puhtaan matemaattis-geometrisen eksposition keinoin Spinozaa ei saa järkkymään. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö spinozismi olisi Unwidersprüchlich, vastaansanomaton.

Tässä on Jacobin hypyn topos. Spinozan vastustaminen edellyttää hyppyä.

Erään hypyn topografiaa

Perjantaina iski ennen esitelmää pieni paniikki.

Jacobin salto mortalen autoritatiivisimman nykytulkinnan on antanut Birgit Sandkaulen teoksessaan Grund und Ursache. Eipä tulkinta ainoastaan hänen ole, mutta aika monet skolaarit ovat nostaneet hänen ekspositionsa ykköseksi. Ja sitten minä onneton tajusin puhuvani tätä suurta auktoriteettia vastaan.

Vaan aivan kuten ounastelinkin, ei Jacobi herättänyt juurikaan intohimoja yleisössä. Oli oikeastaan ihan typerää pyydellä anteeksi tulkintani poikkeavuutta jo siksikin, että vain standardista poikkeamalla voidaan päästä asioissa eteenpäin. Koska yhtään asiaa tuntevaa tai siitä kovasti edes kiinnostunutta ei sattunut paikalle, olisin voinut todeta Jacobin salto mortalen antisipoineen säieteoriaa tai ilmastonmuutosta, eikä kukaan olisi kummemmin reagoinut.

Mistä siis salto mortalessa on kyse? Tematiikka on tärkeä pohdittaessa Lessingiä ja Kierkegaardia, sillä juuri tanskanmaan suuri filosofi teki hypystä eksistentialistisen filosofian ykkösteeman. Hänen hyppynsä oli suhtautumista siihen ikävään kuiluun, jonka jalo Lessing oli osoittanut: historiallisen totenapitäminen on aina riski. Puhumattakaan siitä, että kiinnittäisi koko elämänsä johonkin historialliseen tapahtumaan, kuten Kristuksen ylösnousemukseen. Jacobin kohdalla kyse on eri asiasta, vaikka tietyssä mielessä Jacobikin painii jonkinalisessa eksistentialismin esikarsintasarjassa. Loikka on hänen filosofiansa keskeisin käsite, vaikkei siitä tekstin tasolla ole kovin montaa mainintaa.

Kun puhutaan hypyn topografiasta, tarkoitetaan sen paikkaan liittyviä teemoja, esim. kysymystä siitä, mistä loikataan ja minne loikataan. Minkä äärellä Jacobi siis pohtii loikkaa? Miksi pitäisi hypätä? Ja mihin suuntaan? Mitä odottaen?

Sinä

Viikon päästä olisi aika astella yleisön eteen. Jännittää vain vähän. Kun astuu päivittäin kriittisten teinien eteen, akateeminen yleisö tuntuu lähinnä seesteiseltä. Puhutaan suopeasta lukutavasta. Kyseistä hyvettä tapaa useammin dosenttien kuin lukiolaisten parista.

Vaikka on minulla toisenlaisiakin kokemuksia. Muistan hyvin edellisen keikkani Belgiassa muutama vuosi sitten. Lähes koko esitelmäni ajan joku privaattidosentti siinä eturivissä rapsutteli muistiinpanoja lehtiöönsä. Arvelin miekkosen avaavan kovasti kriittisen sanaisen arkkunsa kun on aika antaa palautetta, mutta niin ei yllätyksekseni tapahtunut. Hän ainoastaan pudisteli päätään aina kun vastasin muiden esittämiin kysymyksiin. Kaiken lisäksi olin sen verran vihreä, etten seminaarin jälkeen kehdannut kysyä häneltä mitä hän mahtoi esitelmästäni ajatteli. Ehkä hänellä sittenkin oli jokin neurologinen sairaus?

Ajattelin joka tapauksessa kokeilla samaa epämääräisen pudistelun taktiikkaa jonkun onnettoman väitöstilaisuudessa.

Esitelmäni kantava teema on toiseus. Eikä oikeastaan mikään muu aihe ole minua tähän leikkiin pitkään aikaan motivoinut. Toiseus on ollut paljonkin tapetilla viime vuosisadan filosofiassa, mutta itse olen herännyt siihen kiertotietä. Jacobi lukiessa tulee väistämättä kiinnitäneeksi huomiota siihen, että hän kääntää nurin kartesiolaisen cogiton. Minun ajatteluni on nihilismiä. Vasta kun käsitän, etten ole millään tavoin a priori, käsitän täydellisen riippuvaisuuteni Sinusta, toisesta. Jos et Sinä ilmoita Itseäsi Minulle, Minä en ole. Du bist mein Lebensquelle.