In strict correlation to the overall distinction between the world as will and the world as representation, Schopenhauer contrasts the "subject of knowing" - the transcendental condition of all cognitive reference to the world - with the "subject of willing, "which functions as the transcendental condition of all the affective world-relations. Accordingly, he attributes to the self a dual perspective on itself - one cognitive, the other conative. (G. Zöller in The Cambridge Companion to German Idealism, 2000)

Olenko enemmän konatusta vai kognitiota? Edellisessä kirjoituksessa Spengler puhui kulttuuri-ihmisistä ja sitten alemman tason (meta)reflektioon kykenemättömistä niemisistä. Schopenhauerilla on sama intentio. Osa meistä vain haluaa, menee, ottaa ja kokee. Osa taas mieltää oman haluamisensa, menemisensä, ottamisensa ja kokemisensa aktiivisen reflektion kohteina.

Mutta miten minun haluamisestani voi tulla kohde minulle itselleni missään luotettavassa mielessä? Diskurssi minuudesta on lähtökohtaisesti suuren epävarmuuden ja epämääräisyyden sumentama. Suurin osa saksalaisen idealismin filosofeista lähtee kuitenkin liikkeelle juuri minun mielteiden epäämättömyydestä. Jos Jacobissa on jotakin suurta, sen on pakko liittyä juuri tämän minähybriksen kritiikkiin. Olisin mieluusti kirjoittanut "ansiokkaaseen kritiikkiin", mutta jos se olisi sitä ollut, Jacobi olisi luullakseni paljon tunnetumpi. On myös tärkeä huomata, että useimmat minälähtöiset filosofit (esim. juuri Schopenhauer) tunnistavat minuuden ihmeellisyyden ja selittämättömyyden.

Spengler ja Schopenhauer preferoivat filosofista, itseään kuin objektia lähestyvää ajattelutapaa. Schopenhauerin mukaan tahtova subjekti puhaltelee kuplia, joiden elinkaari ei ole kovinkaan pitkä. Tahdotun todellisuuden rikkountuinen aiheuttaa kärsimystä ja ahdistusta. Tietävä tietää ennen kaikkea sen, että tahto vie harhaan. Tahdon askeettisuus on kaiken viisauden alku.

Intohimon, unelmien ja affektien ajamat arkipäivän idealistit pettyvät. Päällään kävelevät Schopenhauer ja Spengler hengenheimolaisineen (kaikki ne, joita ajaa ratiosentrisyyden ihanne) tyytyvät tarkkailemaan etäältä toivoen säästyvänsä edes kaikkein pahimmalta. Eikö tiedon ja pelon yhteys ole tässä ilmeinen?

Spengler ja tieteen symboliset muodot

Mutta eivät puhtaat luvut, vaan juuri teoriat ovat kaiken luonnontiedon kannattajia. Jokaisen aidon tieteen tiedoton kaipuu, joka esiintyy vain kulttuuri-ihmisen hengessä, suuntautuu luonnon maailmankuvan tajuamiseen, selvittämiseen ja käsittämiseen, ei mitattavaan toimintaan sinänsä, joka aina on ollut vähäpätöisten ihmisten ilo. Jokainen koe, metodi ja havainto kasvaa esiin enemmästä kuin matemaattisesta kokonaisnäemyksestä. Jokainen oppinut kokemus, olipa se muuten mitä hyvänsä, on myös todistus symbolisista mieltämistavoista. (Oswald Spengler)

Historiattomuus näivettää nykyajattelua. En osaa sanoa, onko kyse ikuisuusongelmasta, mutta luullakseni on ollut ajanjaksoja, jolloin kiinnostus oman ajattelun arkeologiaa kohtaan on ollut arvostetumpaa. Lämmittelemme uudelleen valistuksen myyttiä. Valistushan keksi puheenparren pimeästä keskiajasta ja keksi taivasten valtakunnan ja parusian tilalle rationaalisen, tieteellis-teknologisen kansalaisyhteiskunnan tulemisen. Menneen sijaan katse fiksoituu tulevaan, ei edes oikeastaan tähän hetkeen.

Spengler muistuttaa teoretisoimisen historiasta. Me emme vain eräänä päivänä aloita ja totea olevamme alussa. Jokainen, joka tekee näin on kaksinkertainen typerys ja voi siittää suullaan vain sammakoita. Menneiden sukupolvien tapa hahmottaa maailmaa elää symbolisina muotoina tapahtumahorisontissamme. Emme tietenkään näe näitä muotoja ellemme kykene metatason reflektioon. Tällaiseen reflektioon kykenemättömiä Spengler kutsuu "vähäpätöisiksi" erotuksena "kulttuuri-ihmisistä".

Kulttuuri-ihmisiä ei varmaankaan koskaan ole ollut kovin paljoa. On nimittäin ahdistavaa ymmärtää omien käsitysten suhteellisuus, historiallisuus ja mytologisuus. Spenglerin haaste herättää kaikkein eniten vastaansanomista luonnontieteen piirissä, joka kaikkein eniten on futurologisesti orientoitunutta, ja unohtaa auliisti vanhat paradigmansa. Mitä hyötyä niiden muistamisesta muka olisi? Ne ovat kuriositeetteja, jotka voivat korkeintaan muistuttaa meitä erehtyväisyydestämme. Tästä muistutuksesta nousee haamu, joka selittää tieteen futurologisen orientaation: jokainen esittämämme teoria, hypoteesi ja malli voidaan kumota jo huomenna. On siis elettävä mielellään jo ylihuomisen antisipaatiossa.

Spengler väittää, että luonnontiede on aina riippuvainen uskonnollisesta viitekehyksestä. Jos meidän aikamme on - kuten väitetään - uskonnoton, jumalaton ja demytologisoitu, mitä se kertoo tieteen tilasta (ja sen tulevaisuudesta)?