Hyppy järjettömyyteen? Erään hypyn topografiaa, vol. VI

Jeesusta ei kuulemma ymmärtänyt kukaan muu kuin Paavali - ja hänkin väärin. Samaa kuulee sanottavan mm. Paavalista ja Markionista, Kantista ja Fichtestä, Hegelistä ja Marxista, Nietzschestä ja lukiolaisesta.

Voiko Jacobia ymmärtää? Mitä hän haluaa ja miksi? Aikalaiset ymmärsivät jokseenkin oikein Jacobin motiivit. Tämä riisti heiltä tarpeen paneutua hänen argumentteihinsa sen kummemmin. Jacobi on selvästi tunnontarkka ja intohimoinen sentimentalisti, jolle tärkeintä on henkisyys ja hengellisyys. Hänen ajatteluunsa löytyy häkellyttävän suuri määrä innoittajia, joista monet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään: pietismi, Sturm und Drang, 1700-luvun ystäävyyskultti, valistus, David Hume, Jean-Jacques Rousseau, Georg Hamann, Spinoza, Kant... Saksalaisilla on hyvä sana tällaiselle intomielelle: Schwärmer. Schwärmerey käsitettiin ensisijaisesti hengelliseksi fanatismiksi, eräänlaiseksi vastavalistuksen oireeksi. Jacobin kritiikki valistusrationalismia kohtaan kääntyy tulkinnoissa varsin usein uskonnollisesti motivoituneeksi kapinaksi modernia kohtaan.

Vaikka tällaiset syyökset oikovat mutkia suoriksi (ne tavallaan hämärtävät monta asiaa tehdäkseen jonkin muun kirkkaammaksi) en näe mitään syytä olla eri mieltä asiasta. Jacobi on uskonnollinen ajattelija. Jacobin aseman tekee kiinnostavaksi se, että hän joutui jatkuvasti suuntaamaan viestinsä yleisölle, jolle uskonnosta oli tulossa vaivaannuttava ja tukala teema. Toisaalta, järjen aikakaudesta innostuneet ajattelijat eivät pitäneet kovinkaan kiinnostavana keskustella sellaisen henkilön kanssa, jonka agendan kärkipäässäo oli järjen hurmahenkinen kritiikki.

Jacobi tunsi Hamannin ja he myös kirjoittivat toisilleen. Hamann näytää pitäneen Jacobia hieman pilkkanaan (mikä ei sinänsä ollut tavatonta: Goethe vähätteli ilkeästi Jacobin kirjailijan lahjoja), koska Jacobi yrittää järkeillä asioista joista ei voi järkeillä. Myöhemmin Kierkegaard ilmaisi epäilyksensä Jacobia kohtaan hieman samalla tavoin. Kun puhutaan hypystä, ei siitä voi "tiedottaa" toisille - ja juuri sitä Jacobi yrittää. Hän vääntää rautalangasta Lessingille "hypyn teoriaa", vaikka hyppy pakenee kaikkea teoretisointia. On muuten syytä huomata, ettei hyppy merkitse Kierkegaardille ja Jacobille läheskään samaa asiaa. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus saattaa helposti johtaa tällaiseen olettamukseen - onhan Lessing vahvasti mukana myös siinä kehittyvässä hypyn tematiikassa.

Jacobi valitsi tavallaan vaikeamman tien. Hamann ja Kierkegaard voivat nauttia häikäilemättömän subjektivismin siunauksesta. He voivat kirjoittaa ja hyväksyä hymyssä suin yleisön tyrmistyksen. Nietzschen Zarathustran tavoin he voivat vain päivitellä korvia, joita ei ole tehty heidän sanomalleen. Jacobin toinen jalka on tässä samassa perinteessä. Isaiah Berlin saattaisi luonnehtia sitä irrationalismiksi.

Mutta Jacobin toinen jalka on tyystin muualla. Hänen intohimonsa vuorovaikuttaa kutakuinkin jokaisen aikansa ajattelijan kanssa kielii halusta ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Jacobi ei halua eristää itseään saati filosofiaansa. Tämä käy yhä ilmeisemmäksi, mitä vanhemmasta Jacobista puhumme. Johdannossa koottuihin teoksiinsa Jacobi palaa myös järjen käsitteeseen ja tekee erinäisiä korjauksia aikaisempiin väitteisiinsä. Ehkä Kantin vaikutusvaltaisen mielen fakulteettien analyysin vaikutuksesta Jacobi käsittää nyt ymmärryksen yksipuolisen korostamisen turmiollisena. Ymmärryksen funktio on jakaa ja liittää. Se on sisällöllisesti täysin tyhjä työkalu, jonka asianmukainen käyttö edellyttää aina jotakin muuta. Kyse on pitkälti juuri sellaisesta rationaalisuuden kyvystä (tai lajista), jota Horkheimer kutsuu instrumentaaliseksi. Järki sen sijaan näyttäytyy Jacobin myöhäisessä ajattelussa jopa platonistisena ilmoituksen valona, joka on ihmisen sielussa kaikkein pyhintä ja jalointa. Järki luo, käsittää ja nostaa ihmismielen sinne, minne pelkällä ymmärtävällä koneella ei ole pääsyä. Järki tekee meistä persoonia.

Erään hypyn topografiaa

Perjantaina iski ennen esitelmää pieni paniikki.

Jacobin salto mortalen autoritatiivisimman nykytulkinnan on antanut Birgit Sandkaulen teoksessaan Grund und Ursache. Eipä tulkinta ainoastaan hänen ole, mutta aika monet skolaarit ovat nostaneet hänen ekspositionsa ykköseksi. Ja sitten minä onneton tajusin puhuvani tätä suurta auktoriteettia vastaan.

Vaan aivan kuten ounastelinkin, ei Jacobi herättänyt juurikaan intohimoja yleisössä. Oli oikeastaan ihan typerää pyydellä anteeksi tulkintani poikkeavuutta jo siksikin, että vain standardista poikkeamalla voidaan päästä asioissa eteenpäin. Koska yhtään asiaa tuntevaa tai siitä kovasti edes kiinnostunutta ei sattunut paikalle, olisin voinut todeta Jacobin salto mortalen antisipoineen säieteoriaa tai ilmastonmuutosta, eikä kukaan olisi kummemmin reagoinut.

Mistä siis salto mortalessa on kyse? Tematiikka on tärkeä pohdittaessa Lessingiä ja Kierkegaardia, sillä juuri tanskanmaan suuri filosofi teki hypystä eksistentialistisen filosofian ykkösteeman. Hänen hyppynsä oli suhtautumista siihen ikävään kuiluun, jonka jalo Lessing oli osoittanut: historiallisen totenapitäminen on aina riski. Puhumattakaan siitä, että kiinnittäisi koko elämänsä johonkin historialliseen tapahtumaan, kuten Kristuksen ylösnousemukseen. Jacobin kohdalla kyse on eri asiasta, vaikka tietyssä mielessä Jacobikin painii jonkinalisessa eksistentialismin esikarsintasarjassa. Loikka on hänen filosofiansa keskeisin käsite, vaikkei siitä tekstin tasolla ole kovin montaa mainintaa.

Kun puhutaan hypyn topografiasta, tarkoitetaan sen paikkaan liittyviä teemoja, esim. kysymystä siitä, mistä loikataan ja minne loikataan. Minkä äärellä Jacobi siis pohtii loikkaa? Miksi pitäisi hypätä? Ja mihin suuntaan? Mitä odottaen?