Äärimmäistä rationalismia?

Hullu tai ei, Breivik on rationaalisen järjenkäytön äärimmäinen edustaja, joka päätyi maailmaa miettiessään yhtä äärimmäisen selkeisiin johtopäätöksiin. Ja vieläpä niin äärimmäisiin, että hän ryhtyi järkeilynsä jälkeen yhtä tarkkaan mietittyihin tekoihin. Markku Koski, "Järki hoi, älä vie." ESS 31.8.2011

Tuleeko kaikkien rationalistien pahoittaa mielensä tällaisesta heitä kohtaan osoitetusta "vihakirjoittelusta" (tämähän on aikamme yksi suurista trendeistä) vai ampuuko Koski ohi? Suurin osa reaktioista Norjan tragediaan on korostanut tapahtuneen järjettömyyttä, demonisuutta ja käsittämättömyyttä. Mutta entä jos kyse on - kuten Koski tapausta lähestyy - järjen hulluudesta?

Puhe hullusta järjestä vaikuttaa ensituntumalta kirskuvalta kielipeliltä. Intuitiivisesti ajatellen hulluus asettuu  järkevyyden vastapariksi, irrationaalisuuden synonyymiksi. Väite järjellisyyden hulluudesta tai hulluuden järjellisyydestä vaikuttaa väärinkäsitykseltä tai semanttiselta leikiltä. Teko tai periaate ei voi olla rationaalinen, mikäli siitä seuraa jotakin irrationaalista. Tällä tavoin rationaalisuuden ala jatkuvasti ja luovalla tavalla vetää rajaa itsensä ja irrationaalisen välille.  Logiikka on tuttu apologetiikan historiasta: jos jokin x on pahaa, se ei voi olla hyvän y ominaisuus. Saman suuntaisesti pienet lapset pyrkivät jatkuvasti ulkoistamaan itseensä liittyvät negatiiviset attribuutit. Aikuisuus on itseen liittyvien negatiivisten attribuuttien tiedostamista ja niiden suhteellista sietämistä.

Koski tarkentaa, että Breivikin järjenkäyttö voi luonnehtia "tekniseksi tai välineelliseksi" ja siteeraa Breivikin hyytävän laskelmallisia päiväkirjamerkintöjä terroritekonsa suunnitteluvaiheesta. Tarkennus on hyvä, sillä rationaalisuutta ei voi käsittää yhdeksi joksikin. Siinä on tehtävä teknisiä erotteluja, jotta inhimillisen rationaalisuuden luonne tulisi mahdollisimman yksiselitteisesti julki.

Kantin mukaan moraalisesti oikea toiminta on yksiselitteisesti rationaalista toimintaa. Kategorisen imperatiivin eri muotoilut pyrkivät havainnolistamaan tätä seikkaa. Kategorinen imperatiivi on formaalinen periaate, jonka valossa on mahdollista arvioida subjektiivisten toimintaperiaatteiden rationaalisuutta. Mutta Kant joutuu täydentämään kategorista imperatiivia kahdella periaatteella (ihmisyys, päämäärien valtakunta), jotka vievät häntä selvästi sivuun ankaran eettisen laskennallisuuden vaateesta. Näissä täydennyksissä, varsinkin ihmisyyden kunnioittamisessa, voidaan nähdä perusteltu, mutta sittenkin puhtaan järkiperäisyyden näkökulmasta "ylimääräinen" lisä moraalisen toiminnan kenttään.

Onko ihmisyyden kohteleminen päämääränä tosiaankin järkevää? Aina ja kaikkialla? Kriittinen lukija saattaa aistia Kantin "ihmisyysappendiksissa" yrityksen kontrolloida juuri kalkyloivan, puhtaasti teoreettis-teknisen järjen alaa. Monet ovat jättäneet ihmisyyden jo taakseen liian metafyysisenä narratiivina, joka teennäisesti korostettuna vääristää luonnollisen rationaalisen prosessin todellista nihilististä luonnetta. Ainakin Breivikin järkeily jättää humaanit varaukset taakseen ja heittäytyy järjen vietäväksi - tuli mitä tuli.

Lopulta kyse on aina ongelman koodaamisesta. Ongelman ratkaisu riippuu siitä, miten ongelma asetetaan, millaisia välineitä ongelman ratkaisuun löydetään ja miten ongelma-avaruuden eri tekijät näyttäytyvät ongelmaa ratkovalle. Kun kaikki osatekijät on saatu kerättyä, järki kalkyloi toimintasuosituksen.

Mutta kenellä on valta sanoa, mitkä osatekijät ovat välttämättömiä ja riittäviä rationaalisen päätöksenteon onnistumiselle?

Kristityn tiede

Some fortunate Christian will one day enlarge the realm of natural science to this point, but only after long centuries, when all natural phenomena have been fathomed to the point where all that remains to be done is to trace them back to their true source. (Lessing, The Christianity of Reason, §21).

No ensinnäkin, kristinuskossahan ei ole mitään järkeä. Toiseksi, kuka pitää tiedettä kristittyjen projektina? Kolmanneksi, kuka tiedemaailmassa enää jaksaa uskoa tällaiseen kaiken selittämiseen - paitsi ehkä kokkapuheissa ja läppänä?

Mutta niin omituiselta kuin se nykyään saattaa vaikuttaa, juuri valistusaikana puuhattiin enemmän kuin parin filosofin toimesta järjen ja uskon mahtavaa fuusiota. Vaikka Lessing on tässä projektissa susi lampaiden vaatteissa, hänen varhaisesta tuotannostaan huokuu usko kristinuskon ja tieteellisen edistyksellisyyden yhdistämiseen. Nykykeskustelussa tällaista kantaa edustavat ehkä äänekkäimmin ID- ja kreationistipiirit, vaikkei heitä erityisen valistuneiksi enää kutsuta, pikemminkin päin vastoin.

Tämä on itse asiassa merkittävä muutos valistuksen dynamiikasta. 2000-luvun aggressiivinen uusvalistus on hylännyt uskonnon valistukselle mahdollisena tai edes hyödyllisenä kumppanina. Hetken aikaa näytti siltä, että uskonto oli tekemässä paluuta. Tästä puhuivat mm. Vattimo ja Marion. Sitten kaikki muuttui, vaikea sanoa miksi.

Uskonnollisen ihmisen arkkityypissä ei enää nähdä mitään älyllisesti kestävää. Osittain tämä on ymmärrettävää, onhan uskonnollinen fanatismi de facto mediaseksikästä ja siksi kovin näkyvää. Mutta myös pidättyväisempi ja perinneorientoitunut uskonnollisuus on huonossa huudossa. Kaikkein kovimmilla ovat kuitenkin ne, jotka edelleen - Lessingin tavoin - näkevät mahdollisena uskonnon ja tieteellisen maailmankuvan symbioosin. Lessing tulee itse asiassa sitaatin lopussa sivunneensa tämän mahdollisuuden menettämisen alkusyytä.

Kristityt

Kant, kuten monet muutkin valistusfilosofit, ymmärsivät uskonnon ensisijaisesti käytännöllisten intressien näkökulmasta. Kantia on syytetty jopa uskonnon redusoimisesta moraaliin. Kant ymmärsi paremmin kuin monet muut, että moraali on autonominen alueensa, eikä moraaliarvostelmia pidä perustella esimerkiksi uskonnollisten käsitteiden avulla. Uskonnon arvo ei siis ole spekulatiivisessa teologiassa vaan sen kyvyssä ohjata vastuuntuntoiseen käytännön toimintaan.

Kantin ajatus uskonnosta moraalin apuneuvona on modernin protestanttisen teologian kulmakivi. Kristinusko on käypää sikäli kun se mukautuu käytännöllisen järjen periaatteisiin. Moraalisen tarpeen ylittävä aines on pelkkä ornamentti, kuin kehys taulun ympärillä. Luonnollisesti kaikki se, mikä on käytännöllisen järjen vastaista (siis se, mitä kutsuisimme moraalittomaksi) on myös uskonnossa tarpeetonta.

Nähdäkseni ns. tapauskovaisen itseymmärrys rakentuu vahvasti tälle perinteelle. Jumalanpalvelus on lähimmäisen palvelemista. Siihen ei tarvita sanaa ja sakramentteja. Vertikaalisen jumalasuhteen tilalle asettuu horisontaalinen vertaissuhde kanssaihmiseen. Sikäli kun tässä on enää kyse uskonnosta, mitä siinä palvotaan? Kantin moraalifilosofiasta voi suodattaa vastauksen: siinä palvotaan toisen persoonan rationaalisuutta. Järki tunnistaa itsensä toisessa - ja palvoo näin itse itseään.

Suurin osa suomalaisista legitimoi elämäntapansa ja arvonsa edelleen kristillisperäisesti. Jopa suomalaiset ateistit ovat vielä pitkään kristillisiä ateisteja (Nähdäkseni tämä asetelma muuttuu vasta sitten kun ateistit kadottavat kosketuspintansa teistiseen kielipeliin lopullisesti, mutta onko tämä mitenkään mahdollista?) Kirkko on niin pitkään ollut elimellinen osa arkea ja juhlaa, että sen näkyvyys läpäisisi vielä pitkään todellisuuttamme, vaikka kaikki kävisivät klikkaamassa itsensä siitä eroon. Kristillisyys näkyisi puheenparressa, vuoden eri etapeissa, nimistössä, arvomaailmassa ja fyysisesti katukuvassa. Kaikkein olennaista on kuitenkin se, että kristinuskon rationalisoimisprosessi on onnistunut niin häkellyttävän hyvin. Jos kerran oikea moraalinen elämänvaellus on kristinuskoa, kukapa ei olisi kristitty ainakin intentionaalisesti? Jos kristinusko on täydellisessä sopusoinnussa järjen vaatimusten kanssa, kuka jää sen ulkopuolelle?

Tätä inklusiivista kristinuskon tulkintaa vasten eksklusiivinen herätyskristillisyys tulee  ymmärrettävämmäksi. Onhan kristinuskossa oltava kyse jostakin erityisestä? Kristus ei tullut kutsumaan rationaalisia massoja vaan sairaita, syrjäytettyjä, heikkoja ja onnettomia. Syntisiä. Vain itsessään synnin tunnistava yksilö voi aidosti kohdata Jumalan. Synti on ihmisyyteen kuuluva irrationaalisuuden momentti. Sen  tunnistaminen on mahdotonta sikäli kun uskomme omaavamme rationaalisen perusteen kaikelle todellisuuteen kuuluvalle. Syntiä ei näe järjen rintavarustuksen takaa, koska järki itsessään on valistuneen tapauskovaisen (ja maallistuneen jokamiehen) epäjumala.

Hyppy järjettömyyteen? Erään hypyn topografiaa, vol. VI

Jeesusta ei kuulemma ymmärtänyt kukaan muu kuin Paavali - ja hänkin väärin. Samaa kuulee sanottavan mm. Paavalista ja Markionista, Kantista ja Fichtestä, Hegelistä ja Marxista, Nietzschestä ja lukiolaisesta.

Voiko Jacobia ymmärtää? Mitä hän haluaa ja miksi? Aikalaiset ymmärsivät jokseenkin oikein Jacobin motiivit. Tämä riisti heiltä tarpeen paneutua hänen argumentteihinsa sen kummemmin. Jacobi on selvästi tunnontarkka ja intohimoinen sentimentalisti, jolle tärkeintä on henkisyys ja hengellisyys. Hänen ajatteluunsa löytyy häkellyttävän suuri määrä innoittajia, joista monet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään: pietismi, Sturm und Drang, 1700-luvun ystäävyyskultti, valistus, David Hume, Jean-Jacques Rousseau, Georg Hamann, Spinoza, Kant... Saksalaisilla on hyvä sana tällaiselle intomielelle: Schwärmer. Schwärmerey käsitettiin ensisijaisesti hengelliseksi fanatismiksi, eräänlaiseksi vastavalistuksen oireeksi. Jacobin kritiikki valistusrationalismia kohtaan kääntyy tulkinnoissa varsin usein uskonnollisesti motivoituneeksi kapinaksi modernia kohtaan.

Vaikka tällaiset syyökset oikovat mutkia suoriksi (ne tavallaan hämärtävät monta asiaa tehdäkseen jonkin muun kirkkaammaksi) en näe mitään syytä olla eri mieltä asiasta. Jacobi on uskonnollinen ajattelija. Jacobin aseman tekee kiinnostavaksi se, että hän joutui jatkuvasti suuntaamaan viestinsä yleisölle, jolle uskonnosta oli tulossa vaivaannuttava ja tukala teema. Toisaalta, järjen aikakaudesta innostuneet ajattelijat eivät pitäneet kovinkaan kiinnostavana keskustella sellaisen henkilön kanssa, jonka agendan kärkipäässäo oli järjen hurmahenkinen kritiikki.

Jacobi tunsi Hamannin ja he myös kirjoittivat toisilleen. Hamann näytää pitäneen Jacobia hieman pilkkanaan (mikä ei sinänsä ollut tavatonta: Goethe vähätteli ilkeästi Jacobin kirjailijan lahjoja), koska Jacobi yrittää järkeillä asioista joista ei voi järkeillä. Myöhemmin Kierkegaard ilmaisi epäilyksensä Jacobia kohtaan hieman samalla tavoin. Kun puhutaan hypystä, ei siitä voi "tiedottaa" toisille - ja juuri sitä Jacobi yrittää. Hän vääntää rautalangasta Lessingille "hypyn teoriaa", vaikka hyppy pakenee kaikkea teoretisointia. On muuten syytä huomata, ettei hyppy merkitse Kierkegaardille ja Jacobille läheskään samaa asiaa. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus saattaa helposti johtaa tällaiseen olettamukseen - onhan Lessing vahvasti mukana myös siinä kehittyvässä hypyn tematiikassa.

Jacobi valitsi tavallaan vaikeamman tien. Hamann ja Kierkegaard voivat nauttia häikäilemättömän subjektivismin siunauksesta. He voivat kirjoittaa ja hyväksyä hymyssä suin yleisön tyrmistyksen. Nietzschen Zarathustran tavoin he voivat vain päivitellä korvia, joita ei ole tehty heidän sanomalleen. Jacobin toinen jalka on tässä samassa perinteessä. Isaiah Berlin saattaisi luonnehtia sitä irrationalismiksi.

Mutta Jacobin toinen jalka on tyystin muualla. Hänen intohimonsa vuorovaikuttaa kutakuinkin jokaisen aikansa ajattelijan kanssa kielii halusta ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Jacobi ei halua eristää itseään saati filosofiaansa. Tämä käy yhä ilmeisemmäksi, mitä vanhemmasta Jacobista puhumme. Johdannossa koottuihin teoksiinsa Jacobi palaa myös järjen käsitteeseen ja tekee erinäisiä korjauksia aikaisempiin väitteisiinsä. Ehkä Kantin vaikutusvaltaisen mielen fakulteettien analyysin vaikutuksesta Jacobi käsittää nyt ymmärryksen yksipuolisen korostamisen turmiollisena. Ymmärryksen funktio on jakaa ja liittää. Se on sisällöllisesti täysin tyhjä työkalu, jonka asianmukainen käyttö edellyttää aina jotakin muuta. Kyse on pitkälti juuri sellaisesta rationaalisuuden kyvystä (tai lajista), jota Horkheimer kutsuu instrumentaaliseksi. Järki sen sijaan näyttäytyy Jacobin myöhäisessä ajattelussa jopa platonistisena ilmoituksen valona, joka on ihmisen sielussa kaikkein pyhintä ja jalointa. Järki luo, käsittää ja nostaa ihmismielen sinne, minne pelkällä ymmärtävällä koneella ei ole pääsyä. Järki tekee meistä persoonia.

Päälläseisontaa. Erään hypyn topografiaa, vol IV

Kuten vol II:ssa jo todettiin, todellisia filosofisia uskovaisia ovat vain spinozistit. Muut ovat amatöörejä, houkkia, helmien kalastajia tai sitten heitä kiinostaa totuus vain puolittain. Jalo Lessing tunnustautui ainoan oikean filosofian kannattajaksi keskustelussaan Jacobin kanssa ja ansaitsee siksi respektiä. Jacobi myöntää Spinozan filosofian nerokkuuden, sen ankaran pakottavuuden ja yleispätevyyden, mutta kieltäytyy tunnustamasta väriä. Hän kutsuu itseään heretikoksi filosofien joukossa.

Jacobin mielestä Spinozismi haiskahtaa. Aivan kuten fenomenologiaa kymmeniä vuosia myöhemmin, myös Jacobia ajaa eteenpäin kokemus tässä ja nyt. Spinozismi ei tue sitä miten asiat minulle ilmenevät. Olkoonkin, että spinozismi olisi teoreettisena viitekehyksenä oikea, kokemukseni ei mitenkään voi sopeutua siihen. Koen itseni vapaana, muista olennoista erillisenä persoonana. Muunlainen asennoituminen olisi itsepetosta, vaikka sille olisi olemassa aukoton demonstratiivinen perustelu. Ystävyyttä voi lähestyä neurologisena prosessina, aktiopotentiaalein ja välittäjäainein selittyvänä ilmiönä, mutta mikä merkitys tällaisella tiedolla minulle pitäisi olla? Tieteellinen tieto vieraannuttaa ihmisen siitä, mikä on todella tärkeää. Jacobi oli pienestä pitäen kokenut asioita hyvin voimakkaasti. Hän hengaili pietistiympyröissä, pohti metafyysisiä ikuisuudkysymyksiä hurmoksen ja pelonsekaisin tuntein, järkyttyi lukiessaan Rousseaun Tunnustuksia ja kavahti kaikenlaista despotismia. Tähän sentimentaaliseen mielenmaisemaan nähden Spinoza oli täydellinen antipodi.

Intuition on siis saatava selättää reflektio. Tähän tarvitaan hyppyä.

Järki on johtanut ajattelijan eriskummalliseen tilanteeseen. Hän voi sananmukaisesti "seisoa päällään", johtaa koko todellisuuden puhtaasta loogisesta muodosta. Kannattaa lukea Spinozan Etiikan alusta miten homma käynnistetään. Ei tarvita muuta kuin kylmää rationaalista kalkylointia ja systeemi purkautuu ikuisina järjen totuuksina kaiken ylle. Kaikki selittyy yhden substanssin avulla. Jacobin mielestä tämä on kaunista ja kammottavaa.

Päällään seisova ajattelija voi nyt sulkea silmänsä. Mitä hänen enää tulisi nähdä? Järkihän paljastaa hänelle kaiken! Hän ei tarvitse jalkojaan. Minne hän menisi? Kaikkihan on siinä! Kaiken ylle laskeutuu hiljaisuus. Kenen kanssa enää pitäisi kommunikoida? Ikuiset totuudet seuranaan ajattelija voi unohtaa itsensä ja muut. Tässä länsi ja itä lyövät kättä. Voisin ajatella buddhalaisen nirvanan hieman saman tyyppiseksi olotilaksi.