Voittamaton ykkönen

Jacobin ajattelun antipodiksi voi perustellusti nostaa monismin. Jacobin antipatia spinozismia (joskaan ei Spinozaa) kohtaan ilmentää osaltaan tätä seikkaa, mutta lopulta spinozismi on vain oire laajemmasta ilmiöstä. Älyllinen kunnianhimo johtaa ajattelijan fanaattiseen ykseysajatteluun, totalisoivaan reduktionismiin. Kaikelle on löydettävissä järkiperuste. Jos järkiperustetta ei ole, asiaa ei ole. Itse kuulen tässä aina alkusoiton toiseuden kieltämiselle. Seikka, jolle esimerkiksi Levinas antaa myöhemmin runsaasti huomiota, nousee Jacobin myötä modernin filosofian tietoisuuteen koko voimallaan.

Aluksi kaiken ykseys kuulostaa kiehtovalta. Hegelin sukupolvea on joskus luonnehdittu "Spinozasta juopuneeksi", sillä sen johtotähtenä toimi romanttinen käsitys luonnosta ykseytenä. Romantiikan sentimentaalisuus on vaikuttanut totalitaristisiin aatteisiin ehkä enemmän kuin ymmärrämme, sillä mitä muuta romantiikka meille nykyään merkitsee kuin romanttista rakkautta? Mutta eikö juuri romanttinen rakkaus pyri muuttamaan kahden yhdeksi? Eikö juuri romanttinen rakkaus toimi niin intohimoisesti, että se on valmis tuhoamaan kaikki esteet tavoitteen tieltä; niin sokeasti, että se ei halua tunnustaa mitään toiseutta?

Valistusretoriikkaan, skientismiin ja edistysoptimismiin sekoitettuna romanttinen ykseysajattelu vei (ainakin) Euroopan melkein mennessään. On oikeastaan vaikeaa käsittää, miksi totalitarismi epäonnistui. Haluaisin uskoa, että se kaatui jonkin "hyvän" vastarintaan. Ehkä suurin osa ihmiskunnasta tiedosti, että juuri moneudessa ja toiseudessa on olemisen ydin.

Dialektinen olemassaolo toisten kanssa on palkitsevaa, mutta myös hyvin raskasta. Toiseuden äärellä on hankalaa ylläpitää oman identiteetin eheyttä, uskaltaa antaa asioille arvoa ja välttää relativistista kyynisyyttä. Meissä kaikissa kytee halu olla oikeassa olevien voittajien puolella, ja voittajiahan voi olla vain - yksi.

Olemmeko lyhyen postmodernin kokeiluvaiheen jälkeen hiljalleen palaamassa ykseyden kulttuuriin?

Hyppy järjettömyyteen? Erään hypyn topografiaa, vol. VI

Jeesusta ei kuulemma ymmärtänyt kukaan muu kuin Paavali - ja hänkin väärin. Samaa kuulee sanottavan mm. Paavalista ja Markionista, Kantista ja Fichtestä, Hegelistä ja Marxista, Nietzschestä ja lukiolaisesta.

Voiko Jacobia ymmärtää? Mitä hän haluaa ja miksi? Aikalaiset ymmärsivät jokseenkin oikein Jacobin motiivit. Tämä riisti heiltä tarpeen paneutua hänen argumentteihinsa sen kummemmin. Jacobi on selvästi tunnontarkka ja intohimoinen sentimentalisti, jolle tärkeintä on henkisyys ja hengellisyys. Hänen ajatteluunsa löytyy häkellyttävän suuri määrä innoittajia, joista monet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään: pietismi, Sturm und Drang, 1700-luvun ystäävyyskultti, valistus, David Hume, Jean-Jacques Rousseau, Georg Hamann, Spinoza, Kant... Saksalaisilla on hyvä sana tällaiselle intomielelle: Schwärmer. Schwärmerey käsitettiin ensisijaisesti hengelliseksi fanatismiksi, eräänlaiseksi vastavalistuksen oireeksi. Jacobin kritiikki valistusrationalismia kohtaan kääntyy tulkinnoissa varsin usein uskonnollisesti motivoituneeksi kapinaksi modernia kohtaan.

Vaikka tällaiset syyökset oikovat mutkia suoriksi (ne tavallaan hämärtävät monta asiaa tehdäkseen jonkin muun kirkkaammaksi) en näe mitään syytä olla eri mieltä asiasta. Jacobi on uskonnollinen ajattelija. Jacobin aseman tekee kiinnostavaksi se, että hän joutui jatkuvasti suuntaamaan viestinsä yleisölle, jolle uskonnosta oli tulossa vaivaannuttava ja tukala teema. Toisaalta, järjen aikakaudesta innostuneet ajattelijat eivät pitäneet kovinkaan kiinnostavana keskustella sellaisen henkilön kanssa, jonka agendan kärkipäässäo oli järjen hurmahenkinen kritiikki.

Jacobi tunsi Hamannin ja he myös kirjoittivat toisilleen. Hamann näytää pitäneen Jacobia hieman pilkkanaan (mikä ei sinänsä ollut tavatonta: Goethe vähätteli ilkeästi Jacobin kirjailijan lahjoja), koska Jacobi yrittää järkeillä asioista joista ei voi järkeillä. Myöhemmin Kierkegaard ilmaisi epäilyksensä Jacobia kohtaan hieman samalla tavoin. Kun puhutaan hypystä, ei siitä voi "tiedottaa" toisille - ja juuri sitä Jacobi yrittää. Hän vääntää rautalangasta Lessingille "hypyn teoriaa", vaikka hyppy pakenee kaikkea teoretisointia. On muuten syytä huomata, ettei hyppy merkitse Kierkegaardille ja Jacobille läheskään samaa asiaa. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus saattaa helposti johtaa tällaiseen olettamukseen - onhan Lessing vahvasti mukana myös siinä kehittyvässä hypyn tematiikassa.

Jacobi valitsi tavallaan vaikeamman tien. Hamann ja Kierkegaard voivat nauttia häikäilemättömän subjektivismin siunauksesta. He voivat kirjoittaa ja hyväksyä hymyssä suin yleisön tyrmistyksen. Nietzschen Zarathustran tavoin he voivat vain päivitellä korvia, joita ei ole tehty heidän sanomalleen. Jacobin toinen jalka on tässä samassa perinteessä. Isaiah Berlin saattaisi luonnehtia sitä irrationalismiksi.

Mutta Jacobin toinen jalka on tyystin muualla. Hänen intohimonsa vuorovaikuttaa kutakuinkin jokaisen aikansa ajattelijan kanssa kielii halusta ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Jacobi ei halua eristää itseään saati filosofiaansa. Tämä käy yhä ilmeisemmäksi, mitä vanhemmasta Jacobista puhumme. Johdannossa koottuihin teoksiinsa Jacobi palaa myös järjen käsitteeseen ja tekee erinäisiä korjauksia aikaisempiin väitteisiinsä. Ehkä Kantin vaikutusvaltaisen mielen fakulteettien analyysin vaikutuksesta Jacobi käsittää nyt ymmärryksen yksipuolisen korostamisen turmiollisena. Ymmärryksen funktio on jakaa ja liittää. Se on sisällöllisesti täysin tyhjä työkalu, jonka asianmukainen käyttö edellyttää aina jotakin muuta. Kyse on pitkälti juuri sellaisesta rationaalisuuden kyvystä (tai lajista), jota Horkheimer kutsuu instrumentaaliseksi. Järki sen sijaan näyttäytyy Jacobin myöhäisessä ajattelussa jopa platonistisena ilmoituksen valona, joka on ihmisen sielussa kaikkein pyhintä ja jalointa. Järki luo, käsittää ja nostaa ihmismielen sinne, minne pelkällä ymmärtävällä koneella ei ole pääsyä. Järki tekee meistä persoonia.

Miksi pitäisi hypätä? Erään hypyn topografiaa vol. II

Aikaisemman blogini kuva oli tarkoituksellisesti harhaanjohtava. Hyppy ei siis ole sellainen epätoivon ja hurmahenkisen uskon akti, jona kierkegaardilaisesti virittynyt eksistentialismi voisi asian tulkita. Yritän tässä nostaa esiin muutaman Jacobille tärkeän huomion.

Miksi pitäisi hypätä?

Jacobi ottaa hypyn puheeksi keskustellessaan Lessingin kanssa Spinozan filosofiasta. Lessing, saksalaisen valistuksen ikoni, letkauttaa yllättäen, että kenenkään muun filosofiasta on oikeastaan turha edes keskustella. Filosofeja on vain yksi ja se on juuri tämä hullu amsterdamilainen. Jacobi ei häkelly, vaikka ehkä syytä olisi. Jos saksanmaalla olisi julkaistu Ilta-Kohua, Siebeniä tai muuta kirkuvaa tabloidilehteä, tästä olisi kannattanut pikku palkkion toivossa vihjata sinne suuntaan. Tunnustautuminen spinozistiksi tuohon aikaan oli suurin piirtein yhtä uskaliasta, jos tänään joku filosofisen establishmentin edustaja kertoisi mieltyneensä mormonien dynaamisesta maailmankuvasta. No, ehkä spinozismi oli jo tuolloin vähän cool juttu, jos oli hiemankaan hajua siitä, minkälaista klandestiinikirjallisuutta filosofisissa buduaareissa selailtiin. Ja Lessing tiesi varmasti. Kuten myös Jacobi.

Lessingin sattuvan kuvauksen mukaan Spinozaa kohdellaan kuin kuollutta koiraa. Häntä kammoksutaan ja kirotaan. Hänen filosofinen korpuksensa nostetaan näytille vain jotta se voitaisiin häpäistä uudelleen ja uudelleen. Spinoza on perkeleestä, sen näkee muka hänen muotokuvastaankin, jossa on selvästi Kainin merkki. Silti tuo epäpyhä, kammottava korpus on oudon magneettinen. Se muodostaa jollakin perverssillä tavalla tyydyttävän, holistisen tavan suhtautua maailmaan fatalistisen tyynellä tavalla. Kaikista maailman mahdollisista tunteista Spinoza uskoo hänen filosofiansa sytyttävän ilon pikku spekulantin rintaan. Spinozismi on kuin karvas viini, jonka puistattava suutuntuma muuttuu lopulta jumalalliseksi älyn ja tunteen harmoniaksi.

Lessing sotkee iloiten oman subjektivisuutensa yhteen substanssiin ja sanoo morjens kaikelle sille, mikä viralliselle Aufklärungille oli tärkeää: rationaalisesti artikuloidulle uskolle persoonalliseen Jumalaan, sielun kuolemattomuudelle ja tahdon vapaudelle. Tätä Jacobi ei voi tehdä. Hän sanoo mielummin morjens filosofialle. Hyppäämällä.

Miksi moinen? Oletetaan, että puheet Spinozasta perkeleen kätyrinä ovat vahvaa liioittelua. Eikö Spinozan silti voisi kumota, kuten niin monet muutkin filosofiset pilvilinnat, tiukalla tekstianalyysillä ja kriittisellä otteella. Joku mendelssohn voisi osoittaa, että jo lapsinero Leibniz ja pölyttynyt Wolff-vainaa kumosivat spinozismin aikaa sitten. Lisäksi hänellä itselläänkin olisi pari kriittistä huomiota asiaan. Roskaa, Jacobi toteaa. Leibnizien, wolffien ja mendelssohnien olisi pitänyt ottaa oppia Spinozasta! Jos filosofian tehtävä on rationaalinen selittäminen, ei kukaan ole suoriutunut siitä paremmin kuin Baruch. Tiellä retkottavaa koiranraatoa ei niin vain käy kiertäminen. On niin syvä, ettei voi alittaa; niin korkea, ettei voi ylittää; niin leveä, ettei voi kiertää - se koko maailmaa hallitsee.

Jacobin sanoin, Spinozan filosofia on Unwiderleglich, kumoamaton. Rationaalisen, puhtaan matemaattis-geometrisen eksposition keinoin Spinozaa ei saa järkkymään. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö spinozismi olisi Unwidersprüchlich, vastaansanomaton.

Tässä on Jacobin hypyn topos. Spinozan vastustaminen edellyttää hyppyä.

Sinä

Viikon päästä olisi aika astella yleisön eteen. Jännittää vain vähän. Kun astuu päivittäin kriittisten teinien eteen, akateeminen yleisö tuntuu lähinnä seesteiseltä. Puhutaan suopeasta lukutavasta. Kyseistä hyvettä tapaa useammin dosenttien kuin lukiolaisten parista.

Vaikka on minulla toisenlaisiakin kokemuksia. Muistan hyvin edellisen keikkani Belgiassa muutama vuosi sitten. Lähes koko esitelmäni ajan joku privaattidosentti siinä eturivissä rapsutteli muistiinpanoja lehtiöönsä. Arvelin miekkosen avaavan kovasti kriittisen sanaisen arkkunsa kun on aika antaa palautetta, mutta niin ei yllätyksekseni tapahtunut. Hän ainoastaan pudisteli päätään aina kun vastasin muiden esittämiin kysymyksiin. Kaiken lisäksi olin sen verran vihreä, etten seminaarin jälkeen kehdannut kysyä häneltä mitä hän mahtoi esitelmästäni ajatteli. Ehkä hänellä sittenkin oli jokin neurologinen sairaus?

Ajattelin joka tapauksessa kokeilla samaa epämääräisen pudistelun taktiikkaa jonkun onnettoman väitöstilaisuudessa.

Esitelmäni kantava teema on toiseus. Eikä oikeastaan mikään muu aihe ole minua tähän leikkiin pitkään aikaan motivoinut. Toiseus on ollut paljonkin tapetilla viime vuosisadan filosofiassa, mutta itse olen herännyt siihen kiertotietä. Jacobi lukiessa tulee väistämättä kiinnitäneeksi huomiota siihen, että hän kääntää nurin kartesiolaisen cogiton. Minun ajatteluni on nihilismiä. Vasta kun käsitän, etten ole millään tavoin a priori, käsitän täydellisen riippuvaisuuteni Sinusta, toisesta. Jos et Sinä ilmoita Itseäsi Minulle, Minä en ole. Du bist mein Lebensquelle.

Arvotaan seuraava numero!

Olisikohan about 14. kerta kun arvon pisteitä filosofian ja psykologian vastauksiin. Nimenomaan siis arvon, sillä mitä enemmän kokemusta karttuu, sitä kauemmas oma ja sensorin arvio vastauksen arvosta jää. Marginaalit ovat pieniä, noin 1-2 kahden pisteen luokkaa sinne tänne, mutta jo muutamalla pisteellä on usein suuri vaikutus kokonaisarvosanaan. Korkeamman arvosanan pisteraja on jostakin syystä aina 1-2 pisteen päässä kokelaan pistemäärästä.

Aineopettajajärjestöt julkaisevat viitteellisiä pisteytysohjeita, joiden käyttökelpoisuus ainakin psykologiassa on korkea. Luonnontieteellisemmin virittyneet kysymykset on ymmärrettävästi helpompi arvioida kuin ymmärtämisen syvyyttä ja soveltamiskykä edellyttävät tehtävät. Sanon aina, että opettamissani aineissa osa arviointia menee taiteen puolelle. Kypsyyden mittaaminen ei ole rakettitiedettä. Se on vaikeampaa.

Erityisen vaikeaa on filosofian esseiden pisteyttäminen, sillä siinä jos missä kiitettäviin pisteisiin johtaa monta erilaista tietä. Mennään helposti makukysymysten puolelle. Tällä en tietenkään tarkoita, että filosofiassa pärjää pelkällä luovudella. Moni abi tuntuu kyllä ajattelevan, että kyseessä on filosofoinnin yo-koe, ja pettyy karvaasti arvosanaansa. Mitä on valistus? esseensä hengessä Kant halusi opettaa nimenomaan filosofointia, ei filosofiaa. Voisiko yo-koetta kehittää tähän suuntaan? Jälleen kerran kysymyksissä haettiin aika teknistä ja käsitteelistä osaamista, joka suosii faktoista ja analyyseistä elävää abia.

Aineopettajan panos ylioppilaskirjoituksien arvioinnissa on nykyään ehdottaa pistemäärää, jonka sensori sitten arvioi "objektiivisesti". Outo järjestelmä. Olisikohan aika siirtyä esim. Englannissa käytössä olevaan järjestelmään, jossa sikäläinen "YTL" hoitaa tuon arviopuolen kokonaan? Jäisi opettajille sitten enemmän se lukion päättöarviointiin keskittyminen.

Muuttoja ja asumishäiriöitä

Viikonlopun verrattomin kokemus oli saada avustaa ystäväperheen muuttoa. Laskeskelimme, että tämä oli heidän 5. muuttonsa jossa olen tarjonnut lihasvoimaa ja logistista osaamista heidän palvelukseensa. Seuraavaa kertaa ei pitäisi tulla, sillä vihdoinkin neliömäärä vaikuttaisi riittävältä pidempäänkin asusteluun, kasvoi perhe tai ei. Todennäköisempää on tietysti, että muutaman vuoden kuluttua tuttavapiirissä alkaa vastakkainen prosessi: muutto pienempään ja ehkä vieläkin pienempään.

Tila, aika, elämän lokus ja konteksti. Täälläolo. Asumiseen liittyy paljon olemassaolon filosofiaa. Sanotaanhan, että esimerkiksi pientaloasuminen on elämänmuoto. Pääministerin hiljattainen visiointi puutarhakaupungeista sai välittömän vastareaktion, jossa ekologisten seikkojen lisäksi asumisideologiset erot nousivat selvästi esiin. Asunnonomistajia näyttäisi kiinnostavan kaikenlainen korkoihin ja asuntojen hintoihin liittyvä uutisointi, tai ainakin tällaisen uutisoinnin määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa rutkasti. Samanlaista kasvua on ainakin mutupohjalta arvioiden rakentamiseen, sisustamiseen ja puutarhanhoitoon liittyvässä julkaisutoiminnassa.

Onko asumisesta tullut se Sorge joka dominoi (ainakin keskiluokan) elämää? Ja mitä seurauksia tällä on? Eikö asumisen ja asunnon pitäisi ennemminkin olla yksi elämän infrastruktuurin itsestäänselvyyksistä, joka ei ole päämäärä vaan keino. Keino ylläpitää vakautta ja jatkuvuutta; ponnistusalusta niihin toimiin ja tehtäviin jotka elämässä aktivoituvat. Tässä on muuten selvä analogia syömisen kanssa. Pitäisikö ryhtyä puhumaan syömishäiriöisten tapaan asumishäiriöisistä, joille asuminen ja siihen liittyvät neuroosit syövät perusteet hyvältä elämältä?

Kunnes sitten tulee Se muutto. Angstia lievittänee se tosiasia, että tavaroita ei tarvitse pakata. Eikä tarvitse keittää talkoosoppaa, ei pelätä kahden asunnon loukkua, ei metsästää muuttomiehiä, ei vongata lähikauppiaalta banaanilaatikoita, ei kuunnella tavaroiden paikanetsintää pakettiauton kallistellessa. Kantoliinojen aiheuttamia hiertymiä ei muutettavalle tule. Käärinliinat ovat kevyet ja käytännölliset.

Yllättävä inspiraatio ja ripaus numerologiaa

Pitäisi puhua Jacobista kolmen viikon päästä. Olen ollut asiasta tietoinen jo kolme kuukautta, mutta tiedostaminen ei suinkaan takaa toimintaa. Edellisestä esiintymisestä oppineelle yleisölle onkin kulunut jo kolme vuotta.

Tunnistan defenssit niin hyvin. Lahjattomat treenaa. Stressi on paras muusa. Kuka muka voisi oikeasti kiinnostua marginaalisesta aiheestani? Pohjaviemärin remonttikin pitäisi viedä loppuun. Onhan paskan valuminen pois talosta tärkeämpää kuin 1700-luvun tutkimus. Ei kai kellään voi olla mitään sanottavaa aiheesta, jota kukaan ei kai liiemmin tutki? Torstai ennen esitelmää on vapaapäivä: silloin ehtii kyllä. Yritä siinä sitten motivoitua.

Motivaatio löytyi odottamatta. Istuin pakon edessä kolme tuntia. Valvoin abiturienttien painiskelua ruåtsin ylioppilaskokeen kirjallisen osan kanssa. Nautinnollista. Ja siinä samassa se alkoi raksuttaa.

Te olette siinä, minä tässä. Te onnettomat pohditte deklinaatioita, sukuja ja suffikseja. Minä istun ja valvon. Minä jä sinä. Ich und Du. Niin, Fritz Jacobi toki kirjoitti saksaksi. Katselin voimattomana kynän suihketta. Se taikoi hetkessä rungon esitelmälle ja valistustematiikka hengitti jumppasaliin. On outoa, että se tulee kun se tulee. Inspiraation iskiessä tuntee itsensä niin onnelliseksi ja heikoksi. Onnelliseksi, koska se tulee; heikoksi, kun sitä ei voi käskeä. Tulemaan tai jäämään.

Siinä taisi jäädä abien valvominen puolivillaiseksi. Pelko pois, YTL, tänään salissa istui vain hyviä ihmisiä.