Saumat, syyt ja loikat

Elämä on eheä jatkumo, jossa tapahtumat nivoutuvat toisiinsa loogisesti, suhteellisen ennustettavasti ja luontevasti. Kaikki yllättävä, ihmeellinen ja lumoava kielii puutteellisesta muuttujien tuntemuksesta. Sikäli kun tunnemme muuttujat, asiat ovat kuten ne ovat. Kontrafaktuaalisesti: jos tuntisimme muuttujat, tietäisimme totuuden.

Elämä on irrallisten episodien hämmentävä vyyhti, jossa selkeimmät näköalat suuntautuvat aina lopulta triviaaleimpiin suuntiin. Juuri kun jokin asia vaikuttaa tutulta, tiedetyltä ja ymmärretyltä, sen kiinnostavuus katoaa tai esiin marssii kolme uutta ongelmaa. Jokainen askel kohti varmuutta on tragikoomista itsepetosta.

Nil fit mundo per saltum? Vai onko kaikki se, mikä lopulta jää viivan alle jonkinlaisen saumakohdan ylittämisellä hankittua?

Minne hyppäisin? Erään hypyn topografiaa, vol. V

Pitäisikö meidän olla jatkuvasti liikkeessä?

Filosofiassa on kenties helpompaa löytää motiiveja, joilla tähdätään lopulliseen, ikuiseen ja pysyvään. Jostakin kumman syystä myös Jacobi siteeraa Arkhimedesta Über die Lehre des Spinoza -teoksen alkulehdellä. "Anna minulle paikka seistä". Olen usein pohtinut, miten tämä sitaatti liittyy (jos ollenkaan) siihen hypyn tematiikkaan, jota Jacobi teoksessaan kehittelee. No, "kehittelee" on kenties liian vahvasti ilmaistu. Jacobihan vain viittaa hyppyyn muutamaan otteeseen.

On eri asia seisoa päällään kuin seisoa jaloillaan. Päällään seisoja (siis rationaalisiin, ikuisiin totuuksiin uppoutunut spekulantti) on staattisessa tilassa, tai sellainen tila on ainakin hänen lopullinen päämääränsä. Jacobin salto mortale ei ole mitään sen uhmakkaampaa kuin tämän perverssin position vaihtamista perinteiseen jaloilla seisontaan. On siis hypättävä Kopf-unten, ponnistettava päältään jaloilleen. Kyse on vertauskuvallisesta toimesta. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minne hyppy vie? Ymmärsikö edes Lessing Jacobia oikein? Jacobi olettaa melko selvästi, että heidän keskustelunsa spinozismista johti yhteisymmärrykseen Spinozan filosofian luonteesta, mutta myös Jacobin anti-spinozismista ja hypystä. Jacobi ei väitä Lessingin ainoastaan ymmärtäneen, miten hyppääjä oikeastaan vain palaa takaisin jaloilleen, mutta esittää hänen olleen myös ymmärtäväinen hypyn motiivin suhteen. Tosin Lessing ei uskonut itse voivansa hypätä - hän vetosi vanhoihin jalkoihinsa ja raskaaseen päähänsä.

Lessing teki kuitenkin tärkeän kysymyksen. Jos Jacobi ei kerran hyväksy Filosofiaa, hänen hyppynsä tulee kääntää selkänsä kaikelle Filosofialle. Jacobi ei hyväksy tätä johtopäätöstä. Tähän Lessing toteaa: "Nun, so sind Sie ein vollkommener Skeptiker." Jacobin vastaus valaisee hänen positiivisen filosofiansa sisältöä kiinnostavasti.

Jacobi: Im Gegentheil, ich ziehe mich aus einer Philosophie zurück, die den vollkommenen Skepticismus nothwendig macht.
Lessing: Und ziehen dann - wohin?
Jacobi: Dem Lichte nach, wovon Spinoza sagt, dass es sich selbst, und auch die Finsterniss erleuchtet. - Ich liebe den Spinoza, weil er, mehr als irgend ein andrer Philosoph, zu der vollkommenen Ueberzeugung mich geleitet hat, dass sich gewisse Dinge nicht entwickeln lassen: vor denen man darum die Augen nicht zudrücken, sondern sie nehmen muss, wie man sie findet.

Och samma på finska:

Jacobi: Päinvastoin, käännyn pois filosofiasta, joka tekee täydellisen skeptisismin välttämättömäksi.
Lessing: Ja käännyt - minne?
Jacobi: Kohti valoa, jonka Spinoza sanoo valaisevan itse itsensä, kuten myös pimeyden. - Rakastan Spinozaa, sillä hän, enemmän kuin kukaan muu filosofi, on johtanut minut täydelliseen vakuuteen siitä, että jotkin asiat eivät salli kehittelyä. Niiltä ei tule ummistaa silmiään, vaan ne on omaksuttava sellaisena kuin ne löydetään.

Jaloilla seisominen, skeptisismin kumoaminen, asioiden näkeminen niinkuin ne ovat. Haiskahtaa realismilta.

Miksi pitäisi hypätä? Erään hypyn topografiaa vol. II

Aikaisemman blogini kuva oli tarkoituksellisesti harhaanjohtava. Hyppy ei siis ole sellainen epätoivon ja hurmahenkisen uskon akti, jona kierkegaardilaisesti virittynyt eksistentialismi voisi asian tulkita. Yritän tässä nostaa esiin muutaman Jacobille tärkeän huomion.

Miksi pitäisi hypätä?

Jacobi ottaa hypyn puheeksi keskustellessaan Lessingin kanssa Spinozan filosofiasta. Lessing, saksalaisen valistuksen ikoni, letkauttaa yllättäen, että kenenkään muun filosofiasta on oikeastaan turha edes keskustella. Filosofeja on vain yksi ja se on juuri tämä hullu amsterdamilainen. Jacobi ei häkelly, vaikka ehkä syytä olisi. Jos saksanmaalla olisi julkaistu Ilta-Kohua, Siebeniä tai muuta kirkuvaa tabloidilehteä, tästä olisi kannattanut pikku palkkion toivossa vihjata sinne suuntaan. Tunnustautuminen spinozistiksi tuohon aikaan oli suurin piirtein yhtä uskaliasta, jos tänään joku filosofisen establishmentin edustaja kertoisi mieltyneensä mormonien dynaamisesta maailmankuvasta. No, ehkä spinozismi oli jo tuolloin vähän cool juttu, jos oli hiemankaan hajua siitä, minkälaista klandestiinikirjallisuutta filosofisissa buduaareissa selailtiin. Ja Lessing tiesi varmasti. Kuten myös Jacobi.

Lessingin sattuvan kuvauksen mukaan Spinozaa kohdellaan kuin kuollutta koiraa. Häntä kammoksutaan ja kirotaan. Hänen filosofinen korpuksensa nostetaan näytille vain jotta se voitaisiin häpäistä uudelleen ja uudelleen. Spinoza on perkeleestä, sen näkee muka hänen muotokuvastaankin, jossa on selvästi Kainin merkki. Silti tuo epäpyhä, kammottava korpus on oudon magneettinen. Se muodostaa jollakin perverssillä tavalla tyydyttävän, holistisen tavan suhtautua maailmaan fatalistisen tyynellä tavalla. Kaikista maailman mahdollisista tunteista Spinoza uskoo hänen filosofiansa sytyttävän ilon pikku spekulantin rintaan. Spinozismi on kuin karvas viini, jonka puistattava suutuntuma muuttuu lopulta jumalalliseksi älyn ja tunteen harmoniaksi.

Lessing sotkee iloiten oman subjektivisuutensa yhteen substanssiin ja sanoo morjens kaikelle sille, mikä viralliselle Aufklärungille oli tärkeää: rationaalisesti artikuloidulle uskolle persoonalliseen Jumalaan, sielun kuolemattomuudelle ja tahdon vapaudelle. Tätä Jacobi ei voi tehdä. Hän sanoo mielummin morjens filosofialle. Hyppäämällä.

Miksi moinen? Oletetaan, että puheet Spinozasta perkeleen kätyrinä ovat vahvaa liioittelua. Eikö Spinozan silti voisi kumota, kuten niin monet muutkin filosofiset pilvilinnat, tiukalla tekstianalyysillä ja kriittisellä otteella. Joku mendelssohn voisi osoittaa, että jo lapsinero Leibniz ja pölyttynyt Wolff-vainaa kumosivat spinozismin aikaa sitten. Lisäksi hänellä itselläänkin olisi pari kriittistä huomiota asiaan. Roskaa, Jacobi toteaa. Leibnizien, wolffien ja mendelssohnien olisi pitänyt ottaa oppia Spinozasta! Jos filosofian tehtävä on rationaalinen selittäminen, ei kukaan ole suoriutunut siitä paremmin kuin Baruch. Tiellä retkottavaa koiranraatoa ei niin vain käy kiertäminen. On niin syvä, ettei voi alittaa; niin korkea, ettei voi ylittää; niin leveä, ettei voi kiertää - se koko maailmaa hallitsee.

Jacobin sanoin, Spinozan filosofia on Unwiderleglich, kumoamaton. Rationaalisen, puhtaan matemaattis-geometrisen eksposition keinoin Spinozaa ei saa järkkymään. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö spinozismi olisi Unwidersprüchlich, vastaansanomaton.

Tässä on Jacobin hypyn topos. Spinozan vastustaminen edellyttää hyppyä.

Erään hypyn topografiaa

Perjantaina iski ennen esitelmää pieni paniikki.

Jacobin salto mortalen autoritatiivisimman nykytulkinnan on antanut Birgit Sandkaulen teoksessaan Grund und Ursache. Eipä tulkinta ainoastaan hänen ole, mutta aika monet skolaarit ovat nostaneet hänen ekspositionsa ykköseksi. Ja sitten minä onneton tajusin puhuvani tätä suurta auktoriteettia vastaan.

Vaan aivan kuten ounastelinkin, ei Jacobi herättänyt juurikaan intohimoja yleisössä. Oli oikeastaan ihan typerää pyydellä anteeksi tulkintani poikkeavuutta jo siksikin, että vain standardista poikkeamalla voidaan päästä asioissa eteenpäin. Koska yhtään asiaa tuntevaa tai siitä kovasti edes kiinnostunutta ei sattunut paikalle, olisin voinut todeta Jacobin salto mortalen antisipoineen säieteoriaa tai ilmastonmuutosta, eikä kukaan olisi kummemmin reagoinut.

Mistä siis salto mortalessa on kyse? Tematiikka on tärkeä pohdittaessa Lessingiä ja Kierkegaardia, sillä juuri tanskanmaan suuri filosofi teki hypystä eksistentialistisen filosofian ykkösteeman. Hänen hyppynsä oli suhtautumista siihen ikävään kuiluun, jonka jalo Lessing oli osoittanut: historiallisen totenapitäminen on aina riski. Puhumattakaan siitä, että kiinnittäisi koko elämänsä johonkin historialliseen tapahtumaan, kuten Kristuksen ylösnousemukseen. Jacobin kohdalla kyse on eri asiasta, vaikka tietyssä mielessä Jacobikin painii jonkinalisessa eksistentialismin esikarsintasarjassa. Loikka on hänen filosofiansa keskeisin käsite, vaikkei siitä tekstin tasolla ole kovin montaa mainintaa.

Kun puhutaan hypyn topografiasta, tarkoitetaan sen paikkaan liittyviä teemoja, esim. kysymystä siitä, mistä loikataan ja minne loikataan. Minkä äärellä Jacobi siis pohtii loikkaa? Miksi pitäisi hypätä? Ja mihin suuntaan? Mitä odottaen?