Riisumisprojekti

Truth did not allow herself to be approached too closely by highway bandits; she wore layer after layer clothing so that one doubted one would ever found her body. How terrified they were when they had their way and saw before themselves that terrifying ghost, the truth. (Hamann)

Tieteellisen tutkimuksen voi mieltää yritykseksi poistaa hämmennyksen ja ymmärtämättömyyden verho meitä ympäröivän todellisuuden yltä. Tieteen suuressa narratiivissa puhutaan aina edistyksestä. Luontoäidin riisuminen ilkosilleen edistyy artikkeli artikkelilta, koe kokeelta, teoria teorialta. Varsinkin uuden ajan alkupuolella kokeellisen luonnontieteen pioneerit olivat varsin optimistisia riisumisprojektin onnistumisesta. Heidän optimismiaan siivitti usko inhimillisen intellektin ja ulkomaailman objektiivisen olemuksen perimmäisestä yhteensopivuudesta (adequatio rei et intellectus). Jännitteet subjektin ja objektin välillä olivat kuitenkin jo olemassa. Kovinkaan moni ei esimerkiksi jaksa innostua kartesiolaisesta silmänkääntötempusta, jossa epäilevä ego joutuu hyväksymään "selvän ja kirkkaan" Jumalan olemassaolon, jotta voisi luottavaisin mielin uskoa aistejaan.

Jumala olikin lopulta painolasti, joka myöhempi moderni ulkoisti. Hinta oli myös korkea: objektiivisuuden ihanteesta oli lopulta pakko tinkiä. Yksikään vakavasti otettava tiedemies ei katso esittävänsä objektiivista totuutta asioista. Pikemminkin esitykset ovat hypoteettisia konstruktioita, jotka joko kestävät kokeellisen testaamisen tai sitten eivät. Unelma "kaiken teoriasta" elää joko humoristisissa letkautuksissa tai militanteissa kokkapuheissa.

En oikein tiedä, miten tieteessä juuri nyt suhtaudutaan kysymykseen olevan perimmäisen luonteen mahdollisesta selviämisestä. Voiko tiedettä oikeastaan edes harjoittaa, ellei jollakin tasolla usko riisumisprojektin lopulliseen mahdollisuuteen?

Joillekin ehkä riittää tirkistely. Luontoäidin viitan ja päällysvaatteiden riisuminen on välttämätöntä, jotta kartamme ainakin karkeimmat virhepäätelmät. Mutta se riittää. Loput jääköön mysteeriksi. En jaksa uskoa tällaisen asenteen yleisyyteen. Silleen jättäminen ei kuulu tiedemaailmaan.

Luontoäiti on siis riisuttava niin alastomaksi kuin vain mahdollista. Hamann ajattelee, että lopussa uteliasta tiedemiestä tuijottaa totuuden hirvittävä haamu.

Hamann itse oli jonkin sortin protofenomenologi. Hänelle analyysi, uuden ajan tieteen kulmakivi, oli kaikkein järjenvastaisin operaatio. Se mitä luonto on, ilmenee minulle ilmoituksena. Kunhan vain katson, näen sen. Kunhan vain kuuntelen, kuulen sen. Heti kun paloittelen minulle ilmenevän pienempiin osatekijöihin, erotan itseni asioiden todellisesta luonteesta. Jos liitän yhteen paloittelemani osatekijät, en saa aikaan minulle ilmoitettua totuutta (ehkä Hamann oli myös Gestalt-ajattelija paljon ennen Gestalt-koulukuntaa).

Skeptikolle Hamannin realismi on naiivia realismia. Se näyttää edellyttävän kritiikitöntä uskoa kykyihini tavoittaa todellisuus niin kuin se on. Hamann varmasti myöntäisi uskon tarpeellisuuden, mutta hän ei korostaisi subjektin kykyä siihen tai tuohon. Todellisuus on ilmoitettua. Sitä ei löydetä, se kohdataan. Kun se on kohdattu, sitä ei tarvitse ravistella, käännellä - tai riisua. Sen tietää todeksi. Jos vain Minä lopettaisi rimpuilun ja kuolisi pois, Sinä kyllä tekisi Minut uudelleen eläväksi.

 Gnothi seauton. Mutta ei se, että tiedän, vaan että Sinä tiedät Minut.

Spinozismikiista. Erään hypyn topografiaa, vol. III

Syksyllä 1785 Mendelssohn lähestyi kirjeitse Kantia. Moses parka oli jälleen joutunut vastakkain kristityn fanaatikon, Jacobin kanssa.

Ehkä se ensin vaikutti viattomalta, jopa imartelevalta yhteydenotolta. Jacobi oli saanut vihiä Mendelssohnin suunnitelmasta kirjoittaa jotakin Lessingiin liittyvää ja oli utelias. Tosi asiassa asia oli Jacobin näkökulmasta vähän liiankin selvä: Lessing oli hiljattain kuollut ja odotetavissa oli jonkinlainen ylistävä arvio saksalaisen valistuksen suurmiehestä, joka - by the way - oli spinozisti (= ateisti, fatalisti, anarkisti, etc. etc.). "Tiesitkös sitä, Moses?" Jacobin vihjailu oli Mendelssohnille melkoinen shokki. Oliko mahdollista, että Lessing olisi pimittänyt tuollaisen tiedon vanhalta ystävältään ja uskoutunut Pempelfortin isännälle? Ymmärsikö Jacobi Lessingin kujeilevaa luonnetta? Lessing rakasti filosofisia roolileikkejä ja provosointa. Pitäisikö Jacobin paljastus ottaa huomioon työn alla olevassa kirjoituksessa?

Kaiken kukkuraksi Jacobi on selostanut Lessingille oman anti-spinozistisen, kuolonhyppyä edellyttävän filosofiansa, johon tämä oli suhtautunut ymmärtäväisesti (vaikkei itse ollutkaan valmis hyppäämään, vanha kun jo mielestään oli). Tällaista Lessingiä Mendelssohn ei tuntenut ja juuri siinä oli Jacobin filosofisen attentaatin räjähde. Aivan kuten Mendelssohn ei tunne henkilöä nimeltä Lessing, hän ei tunne valistusrationalismin todellista luonnetta.

Koko tapaus, joka eskaloitui niin sanotuksi spinozismikiistaksi, on taustaltaan varsin erikoislaatuinen. Mendelssohn ja Jacobi eivät viestineet toisilleen suoraan vaan välikätenä toimi molempien ystävä prinsessa Gallitzin. Kupletin juoni on kuin pahimmasta saippuaoopperasta. Tietoa pimitetään ja pantataan. Kärkevät syytökset kääritään pinnallisen kohteliaisuuden pumpuliin. Kiista kulminoitui kilpajuoksuun siitä, kumpi ehtii/tohtii julkaista tietonsa ensin ja onnistuu siten tarjoamaan lukijiolle oman käsityksensä asioiden luonteesta. Filosofian historiassa ei liene kovin montaa vastaavaa episodia. Jälkikäteen katsoen on melko selvää, että kyseessä oli Jacobin harkittu provokaatio - joka onnistui käsittämättömän hienosti.

Mendelssohn lähestyi Kantia ilmeisen neuvottomana. Mitä pitäisi tehdä tämän Jacobi-kummajaisen kanssa? Kaikkein hämmentävintä oli Jacobin Über die Lehre des Spinoza -teoksen tilkkutäkkimäinen tekstimassa, hirviömäinen epäsikiö, jolla oli "Goethen pää", "Spinozan ruumis" ja "Lavaterin jalat". Jacobi oli Mendelssohnin mielestä häikäilemättömästi tuonut julki yksityiseen kirjeenvaihtoon liittyviä asioita, eikä hän liiemmin pitänyt siitä uskonnollisesta hurmiosta, joka paikoin lähenteli Hamannin ekstaattista tyyliä.

Mendelssohnin suunnitelma oli muuttunut matkan varrella. Hän ei enää pykinyt kirjoittamaan Lessingistä vaan puolustamaan rationalistista, maltillista valistusta Jacobia ja muita hurmahenkiä vastaan. Morgenstunden jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se tavallaan tappoi hänet: lähtiessään viemään käsikirjoitusta painoon hän jätti päällystakkinsa kotiin ja vilustui kohtalokkain seurauksin.

Eräät Mendelssohnin ystävistä pitivät Jacobia lähes murhamiehenä. Jacobi oli "toinen Lavater", jonka tarpeeton provosointi vei Mendelssohnin hautaan ennen aikojaan. Aivan kuten Lavater, myös Jacobi on tämän tulkintalinjan mukaan ensisijaisesti käännyttämässä Mendelssohnia pois juutalaisuudesta. Syytös on perusteeton, vaikka antisemitistisiä motiiveja ei täysin voikaan sulkea pois. Tiettyä symboliikkaa tapahtuneessa tosin on. Mendelssohnin myötä Leibnizin ja Wolffin spekulatiivisen filosofian perinne kuopattiin. Morgenstundenin filosofinen ansatsi jäi kovin vaatimattomaksi. Kiistan ehdottomaksi kohokohdaksi nousi Jacobin Spinoza-tulkinta ja kysymys järjen asemasta.

Lopulta myös Kantin oli astuttava esiin (Was heisst: Sich im Denken orientiren?). Siihen tarvittiin vielä Thomas Wizenmannin "puolueeton" yhteenveto kiistasta (Wizenmannin mukaan Jacobi voitti 3-0) ja Marcus Herzin kitkerä kirje, jossa Kantia vaaditaan nousemaan "järjen puolueen" puhemieheksi kaikkia jacobilaisia fanaatikkoja vastaan.