Työ loppuu! Eläköön!

I’ve concluded that genius is as common as dirt. We suppress our genius only because we haven’t yet figured out how to manage a population of educated men and women. The solution, I think, is simple and glorious. Let them manage themselves. (John Taylor Gatto)

Lopuistakin käytännöllisistä suo, kuokka ja Jussi -suomalaisista yritetään tehdä teoreettisia horisijoita. (Tuomas Enbuske: Koulutus tuhoaa meidät)

Enbusken kolumnissa kiteytyy aikamme kipeän paradoksaalinen suhde valistukseen ja työhön. Toisaalta kukaan, ei edes Enbuske, ole kiistämässä koulutuksen arvoa sinänsä. Sillä on kuitenkin arvoa vain tiettyyn rajaan saakka, jonka Enbuske itse piirtää luku- ja laskutaitoon. Tämän jälkeen kukin voi lukea ja laskea niitä asioita, joista kokee hyötyvänsä. Kaikkein pahimpia ovat paljon lukeneet konsultit, kulttuuridemarit ja dosentit. He vain sotkevat tavallisen ihmisen jokapäiväisen leivän hankintaprojekteja - ja leivän hankintaprojektit ovat elämän essenssi ja arvon mitta.

Älä vain sano, että työ on raskasta ja epämieluisaa.

Enbuske elää ilmeisesti edelleen savupiipputeollisuuden, maatilojen ja koskelan jussien Suomessa. Ainakin hänen mielessään välkkyy ihanne siitä, miten jokaisen tulee tuottaa jotakin, mieluiten jotakin hyödyllistä. Kärsimättömyys on aikamme trendi: siksi hyödyllinen on mieluiten jotakin käsillä olevaa ja konkreettista. Mieluiten vaikka teknologinen vimpain. Jotakin joka nopeuttaa, helpottaa ja virtaviivaistaa. Teoreettinen pohdinta on yksiselitteisesti horinaa. Enbuske ihailee sankarillista yrittäjyyttä, amerikkalaista unelmaa, jossa "kyse on kokemuksen ja itsevarmuuden liitosta", ei akateemisesta sivistyksestä ja teoreettisesta tiedosta.

Itse saan elantoni pitkälti teoreettisesta horinasta. Siihen kuuluu myös paljon ihmisten kohtaamista. Joudun usein pohtimaan vaikutustani kohtaamiini ihmisiin. Onnistuminen työssäni on ratkaisevasti kiinni juuri sanojen sanomisesta, oikeiden käsitteiden käyttämisestä ja jostakin seitinohuen henkisen yhteyden muodostamisesta ihmisten välille. Koska kyse on seiteistä, ne myös joskus sotkevat enemmän kuin selvittävät. Minä en fasilitoi mitään. Koen onnistuneeni, jos pysäytän jonkun, saan hänet taantumaan ja muutan mustavalkoisen epämääräisen harmaaksi. Työni ei tuota kertakaikkiaan mitään sellaista, mitä voisi mitata jollakin luotettavalla mittarilla.

Jos enbuskelainen visio työstä toteutuisi, työssäni siirryttäisiin tulospalkkaukseen. Koska kyse on opettamisesta, arvoni edustamassani organisaatiossa määräytyisi varmaankin opiskelijoiden oppimistulosten perusteella. Miten voisin selittää työtäni arvioivalle byrokraatille, että omasta mielestäni työni tuottama hyvä on jossakin aivan muualla kuin arvosanoissa? Vaikkapa siinä, että hän haistattaa pitkät arvosanoille. (Tästä Enbuskekin ehkä pitäisi).

Olen tuottamattomuudestani myös tavattoman ylpeä. Mikään ei ole tärkeämpää kuin edistää aineettoman, henkisen, käsitteellisen ja teoreettisen kulttuuria. Aine ei lopu. Sen jalostaminen, tuottaminen, pakkaaminen ja markkinointi koukuttaa taatusti jatkossakin suurinta osaa kaikista ihmisistä nopean, yksiselitteisen ja laksennallisesti helpon aineellisen vaurastumisen toivossa. Luultavasti myös varsin pitkään nämä hyötyä tuottavat oikeuttavat helpoiten paikkansa yhteisön jäseninä.

Mutta miten pitkään? Tulemme sivilisaationa lopulta tilanteeseen, jossa hyvin harvan työpanosta tarvitaan tavaroiden ja muiden hyödykkeiden valmistamiseen. Työ tulee seuraavan sadan vuoden aikana muuttamaan radikaalisti luonnettaan. Jos pelaamme korttimme oikein, yltäkylläisyydestä voi tulla arkea. Työn ääreltä ihmiset saavat vihdoinkin palata koulutuksen pariin. Heille aukeaa vihdoinkin mahdollisuuksia pohtia juuri niitä asioita, jotka heille olivat tärkeitä ennen kuin heidät pakotettiin hankkimaan elantoaan palkollisina tai yrittäjinä.

Mikä hienointa, myös kaikki käsistään ja jaloistaan taitavat voivat tehdä juuri niitä asioita, joissa he ovat hyviä ja joista he nauttivat. Hengissä pysyminen ja toimeentulo eivät kuitenkaan ole enää tekemisen ja ajattelemisen panoksena. Jos Enbuske on jossakin asiassa oikeassa, niin ainakin siinä, että nykyinen työkulttuurimme vaatii suurta kekseliäisyyttä työtehtävien löytämisessä. Koska kyse on usein tarpeettomasta työstä, siitä kärsivät lopulta kaikki. Ratkaisu ei kuitenkaan ole jonkin "järkevämmän" tai "tuottavamman" työn keksiminen konsulteille ja dosenteille. Koko työn käsite elantona on heitettävä romukoppaan.  R. Buckminster Fuller on ilmaissut asian hienosti jo monta vuosikymmentä sitten:

Olen tässä blogissa kirjoittanut usein Jacobista, joka tunsi suurta epäluuloa kaikkea abstraktia ja teoreettista kohtaan. Siinä missä Spinoza, Leibniz ja Mendelssohn rakensivat systeemejä ja artikuloivat teorioita, Jacobia kiihotti konkreettinen, eletty ja reaalinen. Aivan kuten Jacobilla, Enbusken ajatuksissa on taustalla valistuksen common sense-filosofia ja tietty liuskaotsainen pragmatismi. Ruumis on tärkeä, mieli on matkatavaraa. Objektiivinen todellisuus on jotakin annettua, jonka teoretisointi vain sumentaa. Asiat ovat juuri kuten niiden oletatkin olevan. Olet itse elämäsi kaikkein paras asiantuntija. Olet minuus.

Eikö olekin helppoa päätellä, miten tällainen valistuskäsitys lopulta syö itsensä?

Luonto on kaikki?

Juuri nyt tuntuu siltä, että kannattaisi hypätä naturalismin bandwagoniin. Aatteella on pitkä, antiikin filosofiaan asti ulottuva historia, se inspiroi, se selvästi tyydyttää aikamme älyllisen ilmapiirin tarpeet. Naturalismissa on riittävästi pysyvyyttä, jota ihminen sisimmässään kaipaa. On olemassa jokin perimmäinen ympäristö, luonto eli fysis, jonka todellisuus on epäämätöntä ja kiehtovaa. Luonto ei kuitenkaan ole staattinen, eräänlaisella ikuisuuden hapatuksella pilattu palvonnan kohde, vaan avoin kenttä, jonka kanssa ihminen voi ja saa vuorovaikuttaa. Systemaattisimmillaan tämä vuorovaikutus on tiedettä, joka artikkeli artikkelilta ja koe kokeelta avaa luonnon luontoa.

Naturalismin ytimessä on metafyysinen oletus kaiken perimmäisestä ykseydestä. Ilmaantuipa inhimillisen kokemuksen kenttään mitä tahansa, se on luontoa. Meillä ei välttämättä ole edellytyksiä tunnistaa kaikkia luonnossa tapahtuvia prosesseja, emmekä osaa selittää kaikkia tunnistamiamme, mutta kyse on tällöin vain nykyisten teorioiden, mallien ja mittalaitteitten rajallisuudesta. Jopa kaikkein epäintuitiivisin kvanttifysiikka kääntyy kyllä ajan myötä yhä selvemmäksi. Selventymisen edellytyksenä on paitisi tieteen kehitys, myös ihmiskunnan valistuminen. Vaikka en itse koskaan ymmärtäisi kvanttielektrodynamiikkaa, se ei merkitse, etteivätkö koululaiset tulevaisuudessa voisi käsittää asiaa jo fysiikan alkeisopintojen perusteella.

Valistuksen katsotaan supistaneen tuntemattoman pimeän alaa. Erityisen kiinnostavaa on havaita, että on olemassa kokonaisia ilmiöalueita, joiden ei koskaan pitänyt joutua tieteellisen selittämisen kenttään. Esimerkiksi ihmisen sielunelämä oli vuosituhansien ajan spekulatiivisen filosofian alue, eikä siinä koskaan onnistuttu luomaan erityisen tarkkoja ja käyttökelpoisia malleja esim. mielenterveyden tai oppimisen edistämiseksi. Nykypsykologiassa tilanne on toinen - kiitos psykologian naturalisoinnin. Pelottavasta kaatumataudista tulee neurologisesti selittyvä epilepsia ja oppimisvaikeudesta välittäjäaineiden kemiallista epätasapainoa. Hermosoluihin ja synapseihin kyetään vaikuttamaan paljon helpommin kuin sieluun. Aineen ja energian lainalaisuudet vallitsevat sielläkin, missä arkipäivän intuitio ei niitä kohtaa.

Aineen ja energian pan on se, mikä on. Hegeliä mukaillen voisi sanoa, että se, mikä on, on luontoa.

On vaikea välttää ajatusta totaalisesta reduktiosta, jossa kaikki lopulta voidaan palauttaa luonnon ykseyteen. Faktuaalisesti naturalistit varmaankin jo ajattelevatkin kaiken olevan luontoa, mutta joidenkin elämänalueiden kohdalla asia ei (jälleen: ainakaan vielä) ole täysin yksiselitteistä. Ajattelen tässä sellaisia asioita kuin runous, näyttämötaide, musiikki, leikki, ihmissuhteet, arvot ja pyhyys. Olen täysin tietoinen siitä, että kukin näistä on palautettu osaksi luontoa. Kaikkein näkyvimmin alaa on vallannut sosiobiologinen teoretisointi, joka voisi periaatteessa palauttaa kaikki listaamani asiat ihmisen evoluution kummallisuuksiksi.

Tieteellisen selittämisen taso on kuitenkin toinen kuin se fenomenologinen taso, jolla ihminen elämänsä elää. Vaikka siis voin selittää puolisoni valintaa ja kiintymyssuhteitani biologian avulla, puolisoni ei ilmene minulle välineenä siirtää geneettistä informaatiota seuraavalle sukupolvelle. Vaikka tiedän, että kädessäni oleva aineellinen kappale koostuu ällistyttävän suuresta määrästä pieniä hiukkasia, se on minulle kuitenkin kirja. Kirjan sivuilla olevat lauseet ja sanat ovat mahdollisia kokemuksen kohteita, koska aivoni osaavat työstää merkeistä informaatiota, mutta minulle ne ovat merkityksiä, eivät hermoimpulssien säkenöintiä.

Kun pohdin suhdettani pyhään, tilanne on hyvin samanlainen. Toisaalta tiedän, että vähintään Durkheimista ja Freudista lähtien sosiaali- ja ihmistieteessä on tarjottu hyvin funktionaalisisa teorioita pyhyyden kokemuksen selittämiseksi. Sosiobiologiassa näitä selityksiä on edelleen täsmennetty: pyhyys on varmasti ollut tarpeellinen sosiaalinen konstruktio, jonka avulla lauma tai yhteisö on kyennyt hillitsemään impulssejaan tai luomaan tarvittavaa koheesiota. Sen aika on kuitenkin jo ohi.

Itselleni tutussa uskonnollisessa kielessä käytetään usein ilmaisua puhutteleminen. Mystiikan kirjallisuudessa tällä saatetaan tarkoittaa jotakin aidosti auditiivista kokemusta, jossa henkilö kuulee vaikkapa enkelten puhetta, mutta itse tarkoitan sillä jonkin perimmäisen merkityssisällön aukeamista tiedostukselle. Siihen ei siis tarvitse liittyä muuta kuin jonkin äärettömän merkittävän, koskettavan ja arvokkaan asian paljastuminen ymmärrykselle.

Mitä siis tulisi tehdä, jos sosiologisen pohdinnan, psykoanalyysin ja biologisten selvitysten jälkeen jokin ilmenee edelleen pyhän puhutteluna?

"On parempi, ettei kenenkään tarvitse olla kuuntelemassa toisten juttuja."

Otsikko on Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan, Petri Karisman, kanta koulujen joulujuhliin. Keskustelut koulun joulu- ja kevätjuhlien sisällöstä ei hirveän paljon kiihota minua. Minulle ne ovat vuodenvaihteen ja kevään merkkejä siinä missä partiolaisten kalenterimyynti ja västäräkitkin.

"On parempi, ettei kenenkään tarvitse olla kuuntelemassa toisten juttuja."

Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Sinä et kiinnosta Minua? Minulla on juttuja, jotka jaan mieluiten itseni kanssa. Itse asiassa niin on parempi.

Jälleen kerran: mitä virkaa vapaa-ajattelulla on? Keitä nämä vapaasti ajattelijat ovat? Millaisia Sinuuksia heidän elämässään on ollut, kun heidän kanssaan on tuskallista jakaa asioita? Kaikki Sinät ympäri maailman, nyt skarppina! Kohdelkaahan näitä vapaasti ajattelvia minuuksia siivosti, niin hekin kyllä vapautuvat autismistaan.

Riisumisprojekti

Truth did not allow herself to be approached too closely by highway bandits; she wore layer after layer clothing so that one doubted one would ever found her body. How terrified they were when they had their way and saw before themselves that terrifying ghost, the truth. (Hamann)

Tieteellisen tutkimuksen voi mieltää yritykseksi poistaa hämmennyksen ja ymmärtämättömyyden verho meitä ympäröivän todellisuuden yltä. Tieteen suuressa narratiivissa puhutaan aina edistyksestä. Luontoäidin riisuminen ilkosilleen edistyy artikkeli artikkelilta, koe kokeelta, teoria teorialta. Varsinkin uuden ajan alkupuolella kokeellisen luonnontieteen pioneerit olivat varsin optimistisia riisumisprojektin onnistumisesta. Heidän optimismiaan siivitti usko inhimillisen intellektin ja ulkomaailman objektiivisen olemuksen perimmäisestä yhteensopivuudesta (adequatio rei et intellectus). Jännitteet subjektin ja objektin välillä olivat kuitenkin jo olemassa. Kovinkaan moni ei esimerkiksi jaksa innostua kartesiolaisesta silmänkääntötempusta, jossa epäilevä ego joutuu hyväksymään "selvän ja kirkkaan" Jumalan olemassaolon, jotta voisi luottavaisin mielin uskoa aistejaan.

Jumala olikin lopulta painolasti, joka myöhempi moderni ulkoisti. Hinta oli myös korkea: objektiivisuuden ihanteesta oli lopulta pakko tinkiä. Yksikään vakavasti otettava tiedemies ei katso esittävänsä objektiivista totuutta asioista. Pikemminkin esitykset ovat hypoteettisia konstruktioita, jotka joko kestävät kokeellisen testaamisen tai sitten eivät. Unelma "kaiken teoriasta" elää joko humoristisissa letkautuksissa tai militanteissa kokkapuheissa.

En oikein tiedä, miten tieteessä juuri nyt suhtaudutaan kysymykseen olevan perimmäisen luonteen mahdollisesta selviämisestä. Voiko tiedettä oikeastaan edes harjoittaa, ellei jollakin tasolla usko riisumisprojektin lopulliseen mahdollisuuteen?

Joillekin ehkä riittää tirkistely. Luontoäidin viitan ja päällysvaatteiden riisuminen on välttämätöntä, jotta kartamme ainakin karkeimmat virhepäätelmät. Mutta se riittää. Loput jääköön mysteeriksi. En jaksa uskoa tällaisen asenteen yleisyyteen. Silleen jättäminen ei kuulu tiedemaailmaan.

Luontoäiti on siis riisuttava niin alastomaksi kuin vain mahdollista. Hamann ajattelee, että lopussa uteliasta tiedemiestä tuijottaa totuuden hirvittävä haamu.

Hamann itse oli jonkin sortin protofenomenologi. Hänelle analyysi, uuden ajan tieteen kulmakivi, oli kaikkein järjenvastaisin operaatio. Se mitä luonto on, ilmenee minulle ilmoituksena. Kunhan vain katson, näen sen. Kunhan vain kuuntelen, kuulen sen. Heti kun paloittelen minulle ilmenevän pienempiin osatekijöihin, erotan itseni asioiden todellisesta luonteesta. Jos liitän yhteen paloittelemani osatekijät, en saa aikaan minulle ilmoitettua totuutta (ehkä Hamann oli myös Gestalt-ajattelija paljon ennen Gestalt-koulukuntaa).

Skeptikolle Hamannin realismi on naiivia realismia. Se näyttää edellyttävän kritiikitöntä uskoa kykyihini tavoittaa todellisuus niin kuin se on. Hamann varmasti myöntäisi uskon tarpeellisuuden, mutta hän ei korostaisi subjektin kykyä siihen tai tuohon. Todellisuus on ilmoitettua. Sitä ei löydetä, se kohdataan. Kun se on kohdattu, sitä ei tarvitse ravistella, käännellä - tai riisua. Sen tietää todeksi. Jos vain Minä lopettaisi rimpuilun ja kuolisi pois, Sinä kyllä tekisi Minut uudelleen eläväksi.

 Gnothi seauton. Mutta ei se, että tiedän, vaan että Sinä tiedät Minut.

Tähtiainesta

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa. (Tommy Tabermann)

People they come together
People they fall apart
No one can stop us now
'Cause we are all made of stars. (Moby)

Kumpi on oikeassa, Tabermann vai Moby? Oikeastaan kysymys kuuluu, onko tieteellis-tekninen käsitys ihmisestä sattuvapi kuin lihallis-henkinen. Kun kysymme sattuvuutta, Tabermann voittaa.

Mutta jos kysytään totuutta?

Totuus satuttaa, sanotaan, mutta hyvin usein totuus myös verhoaa ja mitätöi haavoja. Jos olemme tähtiä, mikä meitä voi satuttaa? Ehkä tämä on tyhjää psykologisointia. Ja vaikka ei olisikaan, eikö meillä ole myös hyviä perusteita uskoa olevamme tähtiainesta? Toki. Näkemys perustuu analyysille aineen alkuperästä. On varmasti totta, että kaikki kehoni atomit ovat syntyneet valtavissa tähtiahjoissa miljardeja vuosia sitten.

Tie alas, analyysin tie, on helppo. On paljon vaikeampaa pohtia synteesiä ja sen merkitystä. Tiede kun ei anna merkitystä tälle atomien synteesille, jossa tähtiaines rakentuu psykofyysissosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Minussa synteesinä ei ole totuutta: on vain pitkä haava.

Sovelluksia

Minulla on päähänpinttymä, sinä. Se on ajatushautomoni lempilapsi, sitä hellin, sitä vaalin. Se ei ole minun, miten se voisi olla? Sinä olet sinä. Minusta puhutaan paljon, sinusta ei niinkään. Puhe minusta ja sinusta vaikuttaa sekavalle keittiöpsykologialle, jos sitä ei yhdistä tiettyihin teoreettisiin puhetapoihin, diskursseihin. Teoriat voi heittää pois samaan tapaan kuin Wittgensteinin tikapuut: kun niitä on kerran kiivennyt, ne tulevat tarpeettomiksi.

Suhteeni teoriaan on ambivalentti. Filosofia on tekemistä ja joutenoloa, ei teoriaa. Mutta joskus teoria vain toimii. Vihamielisyys teoriaa kohtaan ei sovi pirtaani. Teoreettisen ajatustyön hedelmät ovat kuitenkin parhaimmillaan normatiivisia suosituksia. Niillä on praktinen ulottuvuus. Yritän seuraavaksi sommitella ajatuksistani jotakin mahdollisimman käytännöllistä. En väitä, että suositukset ovat omiani. Olen pikemminkin oppinut, että personalistinen ajattelutapa johtaa lopulta johtopäätöksiin, joita monet minua fiksummat ovat jo aikaisemmin esitelleet omista lähtökohdistaan.


Minä on onnellisuuden tiellä. Kun minästä pääsee eroon, siis kun minätietoisuus katoaa, koemme useimmiten täyttymyksen hetkiä. Csikzentmihalyi puhuu flow- eli virtaustilasta. Hän on tutkinut mm. luovaa työtä tehneitä henkilöitä, joille tyypillisessä toiminnassa korostuu ekstaasinomainen ajan ja paikan katoaminen. Luova tehtävä ottaa vallan. Minä ei enää suorita tehtävää: on vain tehtävä, johon oma tietoisuus uppoaa. Virtaukseen on vaikea päästä, jos elämälle relevantit ongelmat eivät ole tietyllä tavalla kvalifioituneita. Niiden pitää olla riittävän haastavia, jotta motivoidumme ja orientoidumme. Toisaalta niiden on oltava sopivasti kontrolloitavissa, jotta suorituksesta tulee kepeä ja hallittu. Kaikkein turmiollisinta virtaukselle on liiallinen metakognitio, omien ajatusten ajattelu ja tarkkailu. Kun minä tiedostaa itsensä, se ikään kuin varastaa show'n. Tyypillisimmillään tämä on liiallista itsekrittisyyttä.

Ihmiset ovat kuitenkin käsittämättömän konservatiivisia ja mukavuushakuisia (en itse ole poikkeus). Sen sijaan, että pyrkisin tyhjentymään, pyrin jatkuvasti täyttymään. Täyttyminen on yhteydessä mielihyvään. Se saa alkunsa syömisen, lahjojen, kiipimisen ja ansaitsemisen diskursseista. Saaminen antaa hetkeksi tunteen täyttymyksestä, onnesta tai hyvyydestä. Virtauksen tilassa tunneskaala on paljon laimeampi - minä ei ole siinä tuntemassa tunteita. Jos kuitenkin olen kerran saanut jonkin kautta maistaa mielihyvää, palaan sen äärelle uudelleen ja uudelleen - vaikka tiedän, että mielihyvä katoaa pian ja jättää jälkeensä kaipuun saada lisää, enemmän ja useammin. Syntyy toiston ja tavoittelun diskurssi, jossa annoskoot kasvavat ja kasvavat. Minä ei voi koskaan olla kyllin täysi.

Ongelmaksi muodostuu haluttavien asioiden etäisyys, kalleus ja harvinaisuus. Täyttymystä tavoittelevan minän on pakko joko ryhtyä ajamaan etujaan aggressiivisemmin tai sitten löytää vaihtoehto mielihyvävetoiselle elämäntavalle. On osattava kysyä jotakin minua suurempaa. Jotakin sellaista, jota minä ei voi purrenkaan niellä ja sisällyttää itseensä. Näitä ovat merkitykset, jotka ulottuvat ajassa ja paikassa itseni ulkopuolelle.

Seligmanin positiivinen psykologia ja "autenttisen onnellisuuden" tavoittelu omaksuu lähtökohdakseen omien vahvuuksien löytämisen ja niiden kultivoinnin. Tämä vaikuttaa näennäisesti humanistisen psykologian yksilökeskeisyyden toistamiselta. Tosiasiallisesti minän vahvuudet ovat tässä puhtaasti instrumentaalisia. Niiden avulla voidaan löytää ne elämänalueet, joilla virtaustilaa kannattaa tavoitella. Minä siis löydetään, jotta se voidaan tyhjentää. Tämä on oikeastaan minän kaikkein tärkein funktio. Asiantuntijuutta ja taitavuutta ei siis tule tavoitella, koska ne antavat minulle jotakin. Asiantuntijuuden ja taitavuuden myötä elämääni tulee ulottuvuus, jossa voin antaa itseni sinun käyttöösi. Tässä käytössä syntyy ilmiö, jota kutsutaan onnellisuudeksi.

Pilkkaamalla pelastettu Jumala

An atheism that does not hunger for God’s blood is an inanity, and the anaemic feebleness of secular rationalism has so little appeal that it approximates to an argument for his existence.
(Nick Land: The Thirst for Annihilation, 44).

Kenellekään ei liene epäselvää, ettei Juntusen oheinen piirros pilkkaa Jumalaa. Se pilkkaa lähinnä niitä, jotka näkevät kuvassa jumalansa. Heitä sopiikin pilkata.

Miksi muuten suomenkielessä käytetään mielikuvituksetonta sanaa jumalanpilkka? Pikaisen sanakirja.orgituksen perusteella lähes kaikissa kielissä ilmaisu juontuu muinaiskreikan pohjalta latinan sanaksi blasphemare, joka merkitsee lähinnä kunnianloukkausta. Kun seurakunta laulaa Gloria, seuraton kunta lokaa Jumalan kunniaa. Kaikilta vain unohtuu, ettei ihmisen kielellä voi ylistää eikä liioin pilkata Jumalaa.

Mestari Eckhartin mukaan Jumalaa ei voi pilkata, sillä sanoin ei voi tavoittaa Jumalasta mitään. Palvova ylistäminen on vielä vahingollisempaa, sillä silloin ihminen itse asiassa palvoo mielen ja vallantahdon epäjumalaa. Kaikkia pakanoita kutkuttaa ajatus pullottaa kaikkivaltiuus omaan käyttöön. Jos siis haluat ylistää Jumalaa, yritä edes pilkata häntä. Se nimittäin on mitä todennäköisimmin näpäytys kaikkien oikeauskoisten ristityille sormille. Eckhartilaisen, apofaattis-mystisen teologian näkökulmasta Muhammed-videon ohjaaja, norjalainen kirkonpolttajahevari, Jari Tervo ja Anja Snelman ovat siis Jumalan asialla. Tai ainakin enemmän Jumalan asialla kuin häntä vastaan.

Onko tällainen pilkan kääntäminen melkeimpä ylistykseksi kuitenkin vain defenssi (sublimaatio), jolla uskova tekee kaiken Jumalaa koskevan arvostelun mahdottomaksi? Oikein ymmärrettynä juuri tästä on kyse. Oikein ymmärrettynä siten, että pilkkaaja itse tiedostaa myös oman toimintansa naurettavuuden. Onhan pilkkaajan (oletettavasti ateistin) pauhu omituista fiksaatiota asioihin, jotka hänen näkökulmastaan ovat ei-olevia.

On olemassa muutamia koherentteja ateisteja, joille Jumalan olemattomuus ei ole fakta vaan rikos. Jumalan kuolemasta voi olla varma, koska tietää itse osallistuneen hänen tappamiseensa. Nietzsche ymmärsi tämänkin loistavasti oikein. Jumala ei vain ole olematon, hänet on väkivaltaisesti tuhottu. Oikea jumalanpilkka ei siten voi olla mitään muuta kuin tämän kollektiivisen murhan karnevalistista muistamista. Ajattelen tässä kohdassa usein ehtoollista.

Mikä lohduttaisi Nyytiä?

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.

Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.

Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin. 
(Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?)

Meillä voidaan hyvin ja ei voida. Erityisen paljon palstatilaa saa juuri nyt lasten ja nuorten syrjäytyminen. Masennuksesta ei kukaan taida jaksaa enää puhua: se on nimittäin yhtä eksoottinen puheenaihe kuin flunssa. Minusta tässä kaikessa näyttäisi syvimmiltään olevan kyse lohdun ja toivon horisontin katoamisesta.

Elämä on nimittäin ollut rankkaa ennenkin. Kuulun sukupolveen, joka on vielä päässyt kuulemaan lähes täydellisessä agraariyhteiskunnassa eläneiden isovanhempien kertomuksia leivän niukkuudesta. Niiden kertmusten perusteella en yhtään kaipaa heideggeriläistä idylliä vuoristomökistä, omasta peltotilkusta ja omavaraisuudesta. Kadehdin hieman vanhempiani, joiden elämän pääjuoni koostuu omien ponnistelujen kannattavuuden narratiivista. Heille kertomus myös tuli todeksi elämänlaadun, varallisuuden ja mahdollisuuksien kasvamisen myötä.

Vanhempamme ovat uskollisesti siirtäneet tämän kertomuksen lapsilleen, mutta meistä yhä useampi on saanut huomata sen onttouden. Kaikkea on jo liikaa ja kaikille ei riitä jaettavaa. Työtä on liikaa ja on työttömiä. Kulutamme liikaa ja kuluttamattomuus tuhoaa talouden. On helppo olla onnellinen ja kukaan ei tiedä mitä onnellisuus on. Pitää uskoa itseen ja itseen uskova ei usko mihinkään. Elämänmuotomme julkea paradoksaalisuus voisi tehdä meistä filosofeja ja me ulkoistamme ajattelun.

Nyytin ongelma oli ehkä tosiaan siinä, että kukaan ei lohduttanut. Jos Nyyti vain kääntyisi jonkun puoleen (tai joku Nyytin puoleen) murheista voisi kenties päästä eroon. Nyytillä on tässä suhteessa paljonkin syytä toiveikkuuteen - varsinkin jos hän jaksaa kulkea maailmalla tarpeeksi pitkään. Meidän ongelmamme on, että mikään ei lohduta vaikka kulkisi maailman ääriin. Vaikka löytäisi lohdun sanoja tarjoavan ihmisen, meiltä puuttuu enenevässä määrin kyky nähdä lohtua yhtään missään. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vielä löytyisi tahtoa lohduttaa ja antaa toivoa. Mikään ei enää vain vakuuta lohtua ja toivoa etsiviä.

Minun toivoni ja pelkoni on tämän toivottomuuden äärettömyydessä. Sen vallassa herkkä mieli voi kyetä metafysiikkaan. Melankolian hämärä voi valaista vauhtisokeaa. Havaitsen: minun tehtäväni on vähetä. Ja vaikka en voi mitenkään mieltää vähenemistä omaa tai nuorempia sukupolvia yhdistäväksi missioksi, nyt jos koskaan on tuhouduttava jotta ei tuhoutuisi. Pelkoni on tämän vähenemisen näennäinen viehättämättömyys. Sen lohduttavaan voimaan on vaikea uskoa aikana, joka tähtää lisääntymiseen, kasvuun ja suuruuteen.

Miten käsitteitä kaapataan?

 I cast my vote with the close-minded reviewer who has given such a book just one star: "Don't read this book." It has not been written for you, human! (Nimimerkki "Art-oo" 18.10.2004 Amazon.comin lukija-arvostelussa Nick Landin teoksesta The Thirst for Annihilation: Georges Bataille and Virulent Nihilism.)

Sanat ja käsitteet eivät ole yhdenkään ihmisen henkilökohtaista omaisuutta vaikka kuka tahansa voi halutessaan niitä käyttää ja muokata. Muiden ei ole mikään pakko hyväksyä tehtyjä muokkauksia. On kuitenkin kiinnostavaa, että silloin tällöin varsin pienellä vaivalla jokin vakiintunut käsite saa uuden tehtävän julkisessa kielenkäytössä. Jos filosofialla vielä on jokin tehtävä, se on juuri käsitteellisten sekaannusten diagnosointi (toimivia lääkkeitä filosofit osaavat harvemmin määrätä).
2000-luvun alkupuolen kiinnostavin käsite on ihminen. Mikä ihminen on? Mitä ihmiselle on tapahtumassa? Onko ihmisiä vielä olemassa? Foucaultin Sanat ja asiat -teoksen viimeisen kappaleen pohdiskelua ihmisestä "viimeaikaisena keksintönä", joka voi olla hyvinkin pian passé, pidetään joskus tarkoituksenmukaisena provokaationa. Itse asiassa Foucault oli vain tarkkanäköinen. Meidän aikamme kaikkein elinvoimaisin filosofinen ajatussuuntaus on posthumanismi. Posthumanismi on jossakin määrin aikamme klandestiinikirjallisuutta. Jossakin määrin sikäli, että internetin aikakautena kenellekään ei tuota vaikeuksia löytää posthumanistista kirjallisuutta. Toisaalta julkisuudessa ei ainakaan vielä esiinny kovinkaan monia äänekkäitä ihmisen ajan lopun saarnamiehiä. Posthumanismista ei ehkä voikaan tulla pop-filosofiaa. Se olisi liian ilmeisen inhimillistä. Ihminen ei voi lopettaa ihmisen aikakautta. Sen alkuunpaneminen ja loppuunsaattaminen on uskottava jollekin sellaiselle, joka on jo ohittanut ihmisen.
Filosofiassa näitä ajatuksia ovat hautoneet Nietzsche ja Bataille. Kesän Niin & Näin (2/2012, nro. 73) esiteltiin laajasti juuri Bataillelta vaikutteita saaneen Nick Landin filosofiaa. Land luonnehtii filosofista ihannettaan seuraavasti.
 
1 Thoroughgoing dehumanization of nature, involving the uttermost impersonalism in
the explanation of natural forces, and vigorously atheological cosmology. No residue
of prayer. An instinctive fastidiousness in respect to all the traces of human
personality, and the treatment of such as the excrement of matter; as its most ignoble
part, its gutter…
2 Ruthless fatalism. No space for decisions, responsibilities, actions, intentions. Any
appeal to notions of human freedom discredits a philosopher beyond amelioration.
3 Hence absence of all moralizing, even the crispest, most Aristotelian. The penchant for
correction, let alone vengefulness, pins one in the shallows.
4 Contempt for common evaluations; one should even take care to avoid straying
accidentally into the right. Even to be an enemy is too comforting; one must be an
alien, a beast. Nothing is more absurd than a philosopher seeking to be liked.
 (The Thirst for Annihilation, s.14).

Landin filosofiassa ihailtavaa on Jumalan kuolemasta tehtyjen johtopäätösten tinkimättömyys. Tässä suhteessa hän on hyvin selvästi linjassa Nietzschen ja Bataillen kanssa. Ateismi johtaa väistämättä myös ihmisen kadottamiseen. Filosofiasta tulee aivan uudella tavalla kokeellista, epäsovinnaista, hirvittävää ja kaoottista.
Ja nyt pääsemme itse asiaan, eli käsitekaappauksiin ja -sekaannuksiin. Miten ateistinen humanismi on mahdollista? Aikamme salonkiateisteille ateismi on melko yksiselitteisesti sekulaaria humanismia. Pikakatsaus esim. Englannin ja USA:n humanistijärjestöjen nettisivuille paljastaa pian organisaatioiden ateistisen pohjavireen. Tämä ei oikeastaan ole edes pohjavire. Teismin, uskonnollisuuden ja taikauskon esittäminen humanismin vastapooliksi on pikemminkin monien humanismimääritelmien keskeinen teesi. Orgaisoitunut moderni ateismi on valistuksen perinteen vaalimista. Sekulaareja ateisteja halutaan myös luonnehtia välkyiksi (brights). Salonkiateismissa on kuitenkin hämmästyttävä nietzschenmenevä aukko. Ihmisyydestä etääntyvää, landilaista ateismia ei tunnu edustavan kukaan, vaikka esimerkiksi naturalismia edustavat käytännössä kaikki.
Juuri nyt mainstream ateismille on varmaankin edullista pitää kiinni jumalattomuuden ja ihmisyyden sopuisasta rinnakkainelosta. Pintapuolisesti monet sen piirissä esitetyt argumentit toimivat vakuuttavasti: uskonnolliselle epäinhimillisydelle kun ei ole vaikeaa löytää viitekohteita. Vain jumalattomuus voi pelastaa ihmisen. Johtopäätös on hyvin eri linjoilla Landin edustamaan ateismiin nähden.
Minusta kaikkein todennäköisin aatehistorillinen skenaario on juuri ihmisyyden haalistuminen ja lopullinen poiskuluminen. Näemme jo nyt, ettei valistunut, rationalistinen ja sekulaari yhteiskunta kykene vastustamaan ihmisyyden välineellistämistä ja marginalisointia.
Humanismista on näin tulossa modernin sekularismin käsitteellinen panttivanki. Kuka neuvottelisi ihmisen turvaan? Vaaditaanko SWAT-ryhmä ja rynnäkkö? Vai onko ihmisyydellä oikeastaan mitään merkitystä? Ihmiset ovat monista mielenkiintoisista ominaisuuksistaan huolimatta pain in the ass.

Jumalan kolmas kuolema

Kantin mukaan deismin ja teismin ero on siinä, että deisti uskoo Jumalaan kun taas teisti elävään Jumalaan. Ajatus elävästä Jumalasta liittyy tarpeeseen mieltää Jumala aktiivisesti vaikuttavana persoonana, ei vain etäisen kylmänä ensimmäisensä syynä. Jos Jumala on vain kosminen vakio, suhteeni häneen (tai oikeastaan: siihen) ei voi olla kovin intohimoinen. Vain elävän Jumalan voi tappaa. Jumala onkin joutunut useiden tappoyrityksen kohteeksi ja hänet on tapettu eri tavoin ainakin kolmasti. Jumala on ilmeisen hankala tappaa mano a mano, sillä jokainen jumaltappo on ollut isomman mobin tekosia.

Ensimmäisen kerran Jumala kuoli ristillä ilmeisesti joskus vuoden 30 tienoilla. Tappajina pidetään roomalaisia ja juutalaisia, mutta myös koko ihmiskuntaa on pidetty syyllisenä. Asiaan liittyy niin paljon epämääräisiä lausuntoja, ettei ole kovinkaan selvää mistä kaikesta tässä episodissa oikein oli kysymys.

Toisella kerralla oli jo selvästi kyse kollektiivisesta murhasta. Tappajia olemme kategorisesti "me". Tähän selvyys sitten jääkin. Tapon tausta, motiivi ja tekotapa ovat - sikäli kuin mahdollista - edellistä tapausta paljon hämäräperäisemmät. Vaikuttaa siltä, että "me" emme oikeastaan muista tätä tappoa lainkaan. Joidenkin psykoanalyytikkojen mukaan kyse ei ole Jumalan taposta vaan ammoisesta isänmurhasta, joka traumana kummittelee edelleen kollektiivisen tiedostamattoman syövereissä. Nietzschen tarinan hullu mies muistaa asian paremmin ja muistaa myös muistuttaa meitä teon hirvittävyydestä. Koska kyseessä on hullu, ei hänestä tosin ole tämän enempää apua asian selvittelyssä. Kuten ensimmäinenkin tapaus, myös tämä tappo jää yksityiskohdiltaan hyvin epämääräiseksi.

Kolmas Jumalan kuolema on dokumentoitu erittäin ansiokkaasti. Tätä dokumentointia on kristillisessä teologiassa jatkettu urhoollisesti jo parituhatta vuotta. Jumalan kolmanteen kuolemaan liittyy mielenkiintoisena elementtinä kysymys siitä, onko Jumala tosiaan tapettu vai onko hän ainoastaan henkitoreissaan. (Tätä samaa hypoteesia on tosin pidetty esillä myös kahden ensimmäisen tapon yhteydessä. Onhan "kaikkivaltiaan" tappaminen tosiaan aika ison luokan teko).

Jumalan kolmas tappo kertoo jotakin olennaista tekijöistään, joille valta, ennustettavuus ja pysyvyys vaikuttavat kovin tärkeiltä. Nämä tekijät liittyvät yhteen koska tiedämme kaikki miten tyypillistä vallan jähmettävä vaikutus on. Pyrkimys valtaan on samanaikaisesti rationaalinen ja raukkamainen. Jos olemme osallisia jostakin hyvästä, haluamme pitää siitä kiinni niin järkkymättömästi, että mieluummin näemme hyvän tuhon kuin sen lipumisen pois vallastamme.

Jeesus saarnasi Jumalan valtakuntaa, me teimme kirkon. Jeesuksella oli hallussaan elämän sanat, me muunsimme ne vaatimuksiksi, opeiksi ja uhkauksiksi. Dogmihistoria on Jumalan kolmannen kuoleman tapauskertomus.

Minun on syytä tunnustaa, että olen varmaankin osasyyllinen kaikkiin kolmeen tappoon. Vain kolmanteen kykenen jotenkin reagoimaan. Voin kysyä itseltäni, miten minun käsitykseni, uskomukseni ja tekoni tappavat elävän Jumalan tänään? Jokaisen murhaan osallistuneen tulisi tarkkaan miettiä, miten elävä Jumala voidaan vangita tekstikokoelmaan tai uskontunnustukseen ilman mielivaltaa ja väkivaltaa.

Valta ei ainoastaan jähmetä. Se turmelee. Siksi dogmi- ja kirkkohistoria on myös korruption ja pervesion historiaa. Se on pitkittyneen Jumalan tappamisen historiaa.

Saumat, syyt ja loikat

Elämä on eheä jatkumo, jossa tapahtumat nivoutuvat toisiinsa loogisesti, suhteellisen ennustettavasti ja luontevasti. Kaikki yllättävä, ihmeellinen ja lumoava kielii puutteellisesta muuttujien tuntemuksesta. Sikäli kun tunnemme muuttujat, asiat ovat kuten ne ovat. Kontrafaktuaalisesti: jos tuntisimme muuttujat, tietäisimme totuuden.

Elämä on irrallisten episodien hämmentävä vyyhti, jossa selkeimmät näköalat suuntautuvat aina lopulta triviaaleimpiin suuntiin. Juuri kun jokin asia vaikuttaa tutulta, tiedetyltä ja ymmärretyltä, sen kiinnostavuus katoaa tai esiin marssii kolme uutta ongelmaa. Jokainen askel kohti varmuutta on tragikoomista itsepetosta.

Nil fit mundo per saltum? Vai onko kaikki se, mikä lopulta jää viivan alle jonkinlaisen saumakohdan ylittämisellä hankittua?

Mutta missä on J?

"Uskotko Jumalaan?" Tähän kysymykseen törmään säännöllisen epäsäännöllisesti, koska tulen toisinaan puhuneeksi Jumalasta. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin kyllä tahi ei oli vielä mahdollinen vastaus. En tosiaan osaa vastata kysymykseen enää mitään. Lohtuni on, että osaan edelleen keskustella asiasta.

Taito ja tahto keskustella Jumalasta on nykyisen käsitykseni mukaan oleellisempaa kuin väitelauseiden paukuttaminen pöytään todistuskielipelin pelinappuloiksi. Tähän taitoon ja tahtoon tosiaan törmää yhä harvemmin. Yhä useammin kysymys Jumalasta nousee tilanteessa, jossa puolensa on valittava ja sitä on puolustettava binäärisen totuustaulukoinnin ehdoilla. Uusimmassa keskutelussa on palattu ankaran reduktiivisiin äärimmäisyyksiin. Agnostikkoa ei ymmärrä enää kukaan. Dawkinsille agnostikot ovat joko de facto ateisteja tai sitten imbesillejä. Toisaalta agnostikko on kuin Laodikean seurakunta, se kädenlämpöinen iljetys, joka oksennetaan ulos. En siis sanoisi, että kyse on mistään uudesta ilmiöstä. Sekä kristillinen teismi että ateismi rakentuvat voimakkaasti ankaran tiedon ja totuuden perinteelle, jonka juuret voi johtaa vähintään Platoniin asti.

Ja näin intuitiomme usein toimii: asiat ovat jollakin tavalla ja se tapa sulkee pois muut tavat. Jumala joko on tahi sitten ei ole.

Jos asia tosiaan on näin yksinkertainen - olen ateisti. Jumalaa ei tosiaan ole, sikäli kun olemassaolon kenttä on se "luonto", josta tiede puhuu. En oikeastaan koe edes vaikealta myöntää tällaista ateismia todeksi. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei tällaisella tunnustuksella ole sanottu asiasta mitään kovin substantiaalista.

Alan ehkä yhä enemmän ja enemmän ymmärtää luterilaista ajattelua uskosta lahjana. Usko Jumalaan ei ole propositionaalista totenapitämistä, jonka kokemus, päättely tai jokin muu tietoo johtava prosessi voi saada aikaan. Ainakin omalla kohdallani kyse on yhä enemmän mysteeristä, joka ilmenee elämässäni. Tuntuu siltä, ettei asiaa voi mitenkään selittää sille, jolla ei ole ollut hieman samantapaisia ajatuksia. Tällainen usko ei mitenkään voi selittää itseään, tulostaa paperille argumentaatiota tai paljastaa rakennettaan. Kyse on relaatiosta johonkin absoluuttisesti toisenlaiseen. Mitkään klassisen teismin muotoilut eivät mielestäni edistä uskosta puhumista. Ne ovat uskosta versovaa lyriikkaa, joka flirttailee tieteellisen tietämisen kanssa kuulumatta lopulta kummallekaan puolelle (ne ovat - Russellia tässä mukaillakseni - filosofiaa).

Mitä enemmän asiaa tapailen, sitä toivottomaksi tiedän kaiken tämän kirjoittamisen käyvän. Oma sisäisyyteni ei käänny millekään kielelle. Jokin kierkegaardilainen epäsuoran tiedottamisen menetelmä voisi antaa siitä pienen, heikon välähdyksen, mutta sellainen ei voisi tietenkään tyydyttää 1/0 vastausta tivaavaa. Ne jotka käsittävät nämä lauseet voivat ehkä hiljaa nyökätä, amen.

Äärimmäistä rationalismia?

Hullu tai ei, Breivik on rationaalisen järjenkäytön äärimmäinen edustaja, joka päätyi maailmaa miettiessään yhtä äärimmäisen selkeisiin johtopäätöksiin. Ja vieläpä niin äärimmäisiin, että hän ryhtyi järkeilynsä jälkeen yhtä tarkkaan mietittyihin tekoihin. Markku Koski, "Järki hoi, älä vie." ESS 31.8.2011

Tuleeko kaikkien rationalistien pahoittaa mielensä tällaisesta heitä kohtaan osoitetusta "vihakirjoittelusta" (tämähän on aikamme yksi suurista trendeistä) vai ampuuko Koski ohi? Suurin osa reaktioista Norjan tragediaan on korostanut tapahtuneen järjettömyyttä, demonisuutta ja käsittämättömyyttä. Mutta entä jos kyse on - kuten Koski tapausta lähestyy - järjen hulluudesta?

Puhe hullusta järjestä vaikuttaa ensituntumalta kirskuvalta kielipeliltä. Intuitiivisesti ajatellen hulluus asettuu  järkevyyden vastapariksi, irrationaalisuuden synonyymiksi. Väite järjellisyyden hulluudesta tai hulluuden järjellisyydestä vaikuttaa väärinkäsitykseltä tai semanttiselta leikiltä. Teko tai periaate ei voi olla rationaalinen, mikäli siitä seuraa jotakin irrationaalista. Tällä tavoin rationaalisuuden ala jatkuvasti ja luovalla tavalla vetää rajaa itsensä ja irrationaalisen välille.  Logiikka on tuttu apologetiikan historiasta: jos jokin x on pahaa, se ei voi olla hyvän y ominaisuus. Saman suuntaisesti pienet lapset pyrkivät jatkuvasti ulkoistamaan itseensä liittyvät negatiiviset attribuutit. Aikuisuus on itseen liittyvien negatiivisten attribuuttien tiedostamista ja niiden suhteellista sietämistä.

Koski tarkentaa, että Breivikin järjenkäyttö voi luonnehtia "tekniseksi tai välineelliseksi" ja siteeraa Breivikin hyytävän laskelmallisia päiväkirjamerkintöjä terroritekonsa suunnitteluvaiheesta. Tarkennus on hyvä, sillä rationaalisuutta ei voi käsittää yhdeksi joksikin. Siinä on tehtävä teknisiä erotteluja, jotta inhimillisen rationaalisuuden luonne tulisi mahdollisimman yksiselitteisesti julki.

Kantin mukaan moraalisesti oikea toiminta on yksiselitteisesti rationaalista toimintaa. Kategorisen imperatiivin eri muotoilut pyrkivät havainnolistamaan tätä seikkaa. Kategorinen imperatiivi on formaalinen periaate, jonka valossa on mahdollista arvioida subjektiivisten toimintaperiaatteiden rationaalisuutta. Mutta Kant joutuu täydentämään kategorista imperatiivia kahdella periaatteella (ihmisyys, päämäärien valtakunta), jotka vievät häntä selvästi sivuun ankaran eettisen laskennallisuuden vaateesta. Näissä täydennyksissä, varsinkin ihmisyyden kunnioittamisessa, voidaan nähdä perusteltu, mutta sittenkin puhtaan järkiperäisyyden näkökulmasta "ylimääräinen" lisä moraalisen toiminnan kenttään.

Onko ihmisyyden kohteleminen päämääränä tosiaankin järkevää? Aina ja kaikkialla? Kriittinen lukija saattaa aistia Kantin "ihmisyysappendiksissa" yrityksen kontrolloida juuri kalkyloivan, puhtaasti teoreettis-teknisen järjen alaa. Monet ovat jättäneet ihmisyyden jo taakseen liian metafyysisenä narratiivina, joka teennäisesti korostettuna vääristää luonnollisen rationaalisen prosessin todellista nihilististä luonnetta. Ainakin Breivikin järkeily jättää humaanit varaukset taakseen ja heittäytyy järjen vietäväksi - tuli mitä tuli.

Lopulta kyse on aina ongelman koodaamisesta. Ongelman ratkaisu riippuu siitä, miten ongelma asetetaan, millaisia välineitä ongelman ratkaisuun löydetään ja miten ongelma-avaruuden eri tekijät näyttäytyvät ongelmaa ratkovalle. Kun kaikki osatekijät on saatu kerättyä, järki kalkyloi toimintasuosituksen.

Mutta kenellä on valta sanoa, mitkä osatekijät ovat välttämättömiä ja riittäviä rationaalisen päätöksenteon onnistumiselle?

Kristityn tiede

Some fortunate Christian will one day enlarge the realm of natural science to this point, but only after long centuries, when all natural phenomena have been fathomed to the point where all that remains to be done is to trace them back to their true source. (Lessing, The Christianity of Reason, §21).

No ensinnäkin, kristinuskossahan ei ole mitään järkeä. Toiseksi, kuka pitää tiedettä kristittyjen projektina? Kolmanneksi, kuka tiedemaailmassa enää jaksaa uskoa tällaiseen kaiken selittämiseen - paitsi ehkä kokkapuheissa ja läppänä?

Mutta niin omituiselta kuin se nykyään saattaa vaikuttaa, juuri valistusaikana puuhattiin enemmän kuin parin filosofin toimesta järjen ja uskon mahtavaa fuusiota. Vaikka Lessing on tässä projektissa susi lampaiden vaatteissa, hänen varhaisesta tuotannostaan huokuu usko kristinuskon ja tieteellisen edistyksellisyyden yhdistämiseen. Nykykeskustelussa tällaista kantaa edustavat ehkä äänekkäimmin ID- ja kreationistipiirit, vaikkei heitä erityisen valistuneiksi enää kutsuta, pikemminkin päin vastoin.

Tämä on itse asiassa merkittävä muutos valistuksen dynamiikasta. 2000-luvun aggressiivinen uusvalistus on hylännyt uskonnon valistukselle mahdollisena tai edes hyödyllisenä kumppanina. Hetken aikaa näytti siltä, että uskonto oli tekemässä paluuta. Tästä puhuivat mm. Vattimo ja Marion. Sitten kaikki muuttui, vaikea sanoa miksi.

Uskonnollisen ihmisen arkkityypissä ei enää nähdä mitään älyllisesti kestävää. Osittain tämä on ymmärrettävää, onhan uskonnollinen fanatismi de facto mediaseksikästä ja siksi kovin näkyvää. Mutta myös pidättyväisempi ja perinneorientoitunut uskonnollisuus on huonossa huudossa. Kaikkein kovimmilla ovat kuitenkin ne, jotka edelleen - Lessingin tavoin - näkevät mahdollisena uskonnon ja tieteellisen maailmankuvan symbioosin. Lessing tulee itse asiassa sitaatin lopussa sivunneensa tämän mahdollisuuden menettämisen alkusyytä.

Oleminen on jalolle ja jalosukuiselle (siis sille, joka lepää korkeassa olemuksellisessa alkuperässään) kuuluva perusmääre. Tähän liittyy Pindaroksen sanonta: "tule oppimalla esiin sinä, mikä olet" (Pythia II, 72). Itsessään pysyminen merkitsee kreikkalaisille nimenomaan paikallaan pysymistä, valossa pysymistä. Oleminen on ilmenemistä. Ilmeneminen ei tarkoita mitään jälkikäteistä, joka hetkittäin liittyy olemiseen. Oleminen oleilee ilmenemisenä. (Heidegger, Johdatus metafysiikkaan).

Tämä sitaatti jäi mieleeni oikeastaan sen sisältämän sitaatin vuoksi. Pindaroksen lausahdus toistaa käsittääkseni vanhaa ajatusta minuuden jalostumisesta oppimisen kautta. Minulle jää epäselväksi sanonnan liittyminen Heideggerin olemismetafysiikkaan, koska oppimisen ja paikallan pysymisen suhde vaikuttaa jännitteiseltä - ellei sitten vedetä hihasta anamnesis-kortti.

Olenko minä joku, joka odottaa minuksi tulemista? Piileekö sisälläni olemus, jonka voin oikeilla valinnoilla ja oikeanlaisen ympäristön tuella tehdä aktuaaliseksi? Ajatus kuulostaa hirvittävän epämuodikkaalta. Jo pitkään diskurssia on hallinnut ajatus minusta olemuksellisesti tyhjänä. Olen mitä teen. Eksistenssi ainakin edeltää essentiaa, tai sitten essentiaa ei ole olemassakaan. Mutta onneksi tällaista vulgaarieksistentialismia ei edusta älyllisen heräämisen kynnyksellä oleilevan lukiolaisen lisäksi juuri kukaan muu.

Pindaros on nimittäin oikeassa: minuuden esiintulo edellyttää oppimisprosessia. Minun pitää oppia jotakin itsestään tullakseen tiedostetuksi minuudeksi. Ainoa tapa oppia minusta lisää on konvertoida minuus (subjekti) oppimisen kohteeksi (obekti). Olemme taas yhden suurimman kysymyksen äärellä. Miten minusta voi tulla objekti itselleni? Ja jälleen kerran näen vain yhden tolkullisen vastauksen: Sinun tulee kertoa minulle, kuka minä on. On ehkä jossakin määrin minun vallassa päättää, onko sinun kertomuksesi minusta luotettava, uskottava ja eheä. Mutta mikään ei muuta tämän pedagogisen dialektiikan perusrakennetta. Minä on sinulle ehdollinen.

Maalaisjärki ja taivaisjärki

In vain should we attempt to cure men of their vices, unless we begin by curing them of their prejudices. It is only by shewing them the truth, that they will know their dearest interests, and the motives that ought to incline them to do good. Instructors have long enough fixed men's eyes upon heaven, let them now turn them upon earth. Fatigued with an inconceivable theology, ridiculous fables, impenetrable mysteries, puerile ceremonies, let the human mind apply itself to the study of nature, to intelligible objects, sensible truths, and useful knowledge. (d'Holbach, Common sense, 1772)

Kun käännän katseeni taivaista luontoon ja tutkin luonnonjärjestystä terveellä järjellä, astun valistuksen tielle. Teologien spekulatiivinen "taivaisjärki" saa mennä, jäljelle jää tiedemiehen "maalaisjärki". Varsin monet valistusfilosofit halusivat pelastaan järjen spekulanttien kynsistä ja antaa sen takaisin ihmiskunnalle. He elivät uudelleen todeksi myyttiä Prometheuksesta. On silti hämmästyttävää, miten erilaisia ajattelijoita tähän pelastusoperaatioon liittyy.

d'Holbachin lisäksi erityisesti skotlantilaiset valistusfilosofit, Thomas Reid etunenässä, halusivat nostaa terveen järjen filosofian johtotähdeksi. Reflektion sijaan he halusivat korostaa intuitiota, todellisuuden tavoittamista suoraan aistinvaraisesti. Mendelssohn, joka ammensi hyvin pitkälti Leibnizin ja Wolffin rationalismista, halusi tuoda edustamaansa raskassoutuiseen perinteeseen intuitiivistä eleganssia juuri sensus communis -ajattelun kautta. Spekulaatio ja intuitio puhuvat samasta rationaalisesta todellisuudesta.

d'Holbachiin nähden Mendelssohn on maltillinen. Hän uskoo, ettei meidän tarvitse kääntää katsettamme pois taivaista. Järjen katse tavoittaa sekä taivaan että maan. Mendelssohn varmaankin myöntäisi, että kaikkein lennokkain jumaluusoppinut saivartelu saa mennä, mutta teologian kova rationaalinen ydin voi jäädä.

Jacobilla - joka myös edustaa omalla tavallaan common sense -ajattelua - olisi tähän ainakin yksi huomautus: järki ei katso maata eikä liioin taivasta, sillä se näkee vain itsensä. Minulle ei jäsenny tuo tai tämä, ellei tuo tai tämä ilmoita itseään. Tästä ilmoitusjärjestyksestä riippuu kaikki, ja sen pohtiminen on korkeimman viisauden, tieteen ja valistuksen alkusysäys. Jacobi ei liioin tekisi eroa taivaisjärjen ja maalaisjärjen välillä. Kumpaisenkin kohteet ovat samalla tavoin ilmoituksellisia.

Analysoin, siis olen

SÄÄNTÖ XIII
Jos ymmärrämme kysymyksen täydellisesti, meidän on erotettava se kaikista ylimääräisistä käsitteistä, palautettava se kaikkein yksinkertaisimpaan ja jaettava se mahdollisimman pieniin osiin, jotka pitää käydä luettelemalla läpi. (Descartes, Järjen käyttöohjeet)


Yksinkertaisen kohtalo on olla yksin. Katkeraan loppuun analysoitu on aina kohdannut väkivaltaa. Pienityn halutaan raukeavan ei-mihinkään, jotta se voidaan armollisesti julistaa joksikin. Analysoija on täten saavuttanut tavoitteensa: analyysin kohteesta on tullut rationaalisen kontrollin ja ennustettavuuden objekti.

Descartes ymmärsi minun ja sinun dialektiikan täysin väärin. Vahinko ehti kuitenkin jo tapahtua, sillä kartesiolaisuudesta tuli modernin luonnontieteen vankka tukipilari. Moni asia on muuttunut, mutta kartesiolaisuus ei noin vain häviä. Descartes voidaan haastaa kahdelta suunnalta. Toisella puolella on spinozistinen reduktioajattelu, joka mielestäni toteuttaa kartesiolaisuuden henkeä paremmin ja kehittää sen loogiseen päätepisteeseensä. Hintana on vapauden, persoonallisuuden, aidon vuorovaikutteisuuden ja toiseuden hämärtyminen. Toiselta puolelta kartesiolaista dualismia ahdistaa sen velallisuus klassiselle metafysiikalle, tarve sisällyttää jumaluus intelligiibelin liimamassaksi ja arveluttava spekulatiivisuus.

Mutta kartesiolaisuudessa meitä imartelee minun asema kaiken keskuksena. Ajattelen siis olen. Muusta en voi olla varma. Minun mieleni liikkeet ovat kaikkein ilmeisimpiä totuuksia. Näin minä nousee kaiken yläpuolelle, vastaanottaa epäluuloisena jokaisen sinun viestin ja pidättää itsellään oikeuden sanoa kyllä tai ei. Ylevimpänä hetkenään minä voi todeta, analysoin siis olen. Näin analyysin väkivaltainen kierre jatkaa väkivaltaista työtään. Analysoitu analysoi.

In strict correlation to the overall distinction between the world as will and the world as representation, Schopenhauer contrasts the "subject of knowing" - the transcendental condition of all cognitive reference to the world - with the "subject of willing, "which functions as the transcendental condition of all the affective world-relations. Accordingly, he attributes to the self a dual perspective on itself - one cognitive, the other conative. (G. Zöller in The Cambridge Companion to German Idealism, 2000)

Olenko enemmän konatusta vai kognitiota? Edellisessä kirjoituksessa Spengler puhui kulttuuri-ihmisistä ja sitten alemman tason (meta)reflektioon kykenemättömistä niemisistä. Schopenhauerilla on sama intentio. Osa meistä vain haluaa, menee, ottaa ja kokee. Osa taas mieltää oman haluamisensa, menemisensä, ottamisensa ja kokemisensa aktiivisen reflektion kohteina.

Mutta miten minun haluamisestani voi tulla kohde minulle itselleni missään luotettavassa mielessä? Diskurssi minuudesta on lähtökohtaisesti suuren epävarmuuden ja epämääräisyyden sumentama. Suurin osa saksalaisen idealismin filosofeista lähtee kuitenkin liikkeelle juuri minun mielteiden epäämättömyydestä. Jos Jacobissa on jotakin suurta, sen on pakko liittyä juuri tämän minähybriksen kritiikkiin. Olisin mieluusti kirjoittanut "ansiokkaaseen kritiikkiin", mutta jos se olisi sitä ollut, Jacobi olisi luullakseni paljon tunnetumpi. On myös tärkeä huomata, että useimmat minälähtöiset filosofit (esim. juuri Schopenhauer) tunnistavat minuuden ihmeellisyyden ja selittämättömyyden.

Spengler ja Schopenhauer preferoivat filosofista, itseään kuin objektia lähestyvää ajattelutapaa. Schopenhauerin mukaan tahtova subjekti puhaltelee kuplia, joiden elinkaari ei ole kovinkaan pitkä. Tahdotun todellisuuden rikkountuinen aiheuttaa kärsimystä ja ahdistusta. Tietävä tietää ennen kaikkea sen, että tahto vie harhaan. Tahdon askeettisuus on kaiken viisauden alku.

Intohimon, unelmien ja affektien ajamat arkipäivän idealistit pettyvät. Päällään kävelevät Schopenhauer ja Spengler hengenheimolaisineen (kaikki ne, joita ajaa ratiosentrisyyden ihanne) tyytyvät tarkkailemaan etäältä toivoen säästyvänsä edes kaikkein pahimmalta. Eikö tiedon ja pelon yhteys ole tässä ilmeinen?

Spengler ja tieteen symboliset muodot

Mutta eivät puhtaat luvut, vaan juuri teoriat ovat kaiken luonnontiedon kannattajia. Jokaisen aidon tieteen tiedoton kaipuu, joka esiintyy vain kulttuuri-ihmisen hengessä, suuntautuu luonnon maailmankuvan tajuamiseen, selvittämiseen ja käsittämiseen, ei mitattavaan toimintaan sinänsä, joka aina on ollut vähäpätöisten ihmisten ilo. Jokainen koe, metodi ja havainto kasvaa esiin enemmästä kuin matemaattisesta kokonaisnäemyksestä. Jokainen oppinut kokemus, olipa se muuten mitä hyvänsä, on myös todistus symbolisista mieltämistavoista. (Oswald Spengler)

Historiattomuus näivettää nykyajattelua. En osaa sanoa, onko kyse ikuisuusongelmasta, mutta luullakseni on ollut ajanjaksoja, jolloin kiinnostus oman ajattelun arkeologiaa kohtaan on ollut arvostetumpaa. Lämmittelemme uudelleen valistuksen myyttiä. Valistushan keksi puheenparren pimeästä keskiajasta ja keksi taivasten valtakunnan ja parusian tilalle rationaalisen, tieteellis-teknologisen kansalaisyhteiskunnan tulemisen. Menneen sijaan katse fiksoituu tulevaan, ei edes oikeastaan tähän hetkeen.

Spengler muistuttaa teoretisoimisen historiasta. Me emme vain eräänä päivänä aloita ja totea olevamme alussa. Jokainen, joka tekee näin on kaksinkertainen typerys ja voi siittää suullaan vain sammakoita. Menneiden sukupolvien tapa hahmottaa maailmaa elää symbolisina muotoina tapahtumahorisontissamme. Emme tietenkään näe näitä muotoja ellemme kykene metatason reflektioon. Tällaiseen reflektioon kykenemättömiä Spengler kutsuu "vähäpätöisiksi" erotuksena "kulttuuri-ihmisistä".

Kulttuuri-ihmisiä ei varmaankaan koskaan ole ollut kovin paljoa. On nimittäin ahdistavaa ymmärtää omien käsitysten suhteellisuus, historiallisuus ja mytologisuus. Spenglerin haaste herättää kaikkein eniten vastaansanomista luonnontieteen piirissä, joka kaikkein eniten on futurologisesti orientoitunutta, ja unohtaa auliisti vanhat paradigmansa. Mitä hyötyä niiden muistamisesta muka olisi? Ne ovat kuriositeetteja, jotka voivat korkeintaan muistuttaa meitä erehtyväisyydestämme. Tästä muistutuksesta nousee haamu, joka selittää tieteen futurologisen orientaation: jokainen esittämämme teoria, hypoteesi ja malli voidaan kumota jo huomenna. On siis elettävä mielellään jo ylihuomisen antisipaatiossa.

Spengler väittää, että luonnontiede on aina riippuvainen uskonnollisesta viitekehyksestä. Jos meidän aikamme on - kuten väitetään - uskonnoton, jumalaton ja demytologisoitu, mitä se kertoo tieteen tilasta (ja sen tulevaisuudesta)?

Paljosta on vaikea luopua

Totesinpa taas tänään, että minulla on jo kaikkea. Se voi tarkoittaa vain sitä, että edessä on vähenemistä, luopumista ja kadottamista. Pitäisikö ahdistua? Laulussa lauletaan, että "kun minulta viedään kaikki autan kantamaan". En minä tietenkään kaikesta luovu, en edes kaikesta siitä, minkä voisi kantaa pois. On yksi asia laulaa ja puhua, entä sitten kun asiat ja esineet ympäriltä oikeasti alkavat haihtumaan. Kuka olisi valmis auttamaan kantajia? Tietenkin se, jolle tuo poiskannettava ei enää ole kovinkaan merkityksellistä.

Meitä ei usein opeteta luopumaan. Pikemminkin meitä rohkaistaan täyttymään, keräämään kokoon ja lisäämään.  On tärkeää ymmärtää tämän prosessin perimmäinen luonne. Otat tuon jonkin ja lisäät sen itseesi: tilillesi, persoonaasi, elämäntapaasi, intresseihisi, valtaasi, hallintaasi, ihollesi, suuhusi, yllesi. Luopuminen on prosessina päinvastainen. On myöskin kovin helppo oivaltaa, että vaikkapa tavarasta luopuminen on varsin triviaalia. Mutta miksi se on vaikeaa? Koska Minusta on tehty kultti.

Kun Minä vähenee, siitä erotetaan jotakin. Minän ulkopuolinen toiseus paisuu. Paitsi että Minän väheneminen on narsistinen loukkaus, kaikki se, mitä en voi integorida itseeni on potentiaalinen uhka. Vohan nimittäin olla, että se Toinen sisällyttä Minut itseensä ja menetän statukseni Minänä.

"Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."
"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.
"Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut."
"Saat sen mistä luovut."