Pilkkaamalla pelastettu Jumala

An atheism that does not hunger for God’s blood is an inanity, and the anaemic feebleness of secular rationalism has so little appeal that it approximates to an argument for his existence.
(Nick Land: The Thirst for Annihilation, 44).

Kenellekään ei liene epäselvää, ettei Juntusen oheinen piirros pilkkaa Jumalaa. Se pilkkaa lähinnä niitä, jotka näkevät kuvassa jumalansa. Heitä sopiikin pilkata.

Miksi muuten suomenkielessä käytetään mielikuvituksetonta sanaa jumalanpilkka? Pikaisen sanakirja.orgituksen perusteella lähes kaikissa kielissä ilmaisu juontuu muinaiskreikan pohjalta latinan sanaksi blasphemare, joka merkitsee lähinnä kunnianloukkausta. Kun seurakunta laulaa Gloria, seuraton kunta lokaa Jumalan kunniaa. Kaikilta vain unohtuu, ettei ihmisen kielellä voi ylistää eikä liioin pilkata Jumalaa.

Mestari Eckhartin mukaan Jumalaa ei voi pilkata, sillä sanoin ei voi tavoittaa Jumalasta mitään. Palvova ylistäminen on vielä vahingollisempaa, sillä silloin ihminen itse asiassa palvoo mielen ja vallantahdon epäjumalaa. Kaikkia pakanoita kutkuttaa ajatus pullottaa kaikkivaltiuus omaan käyttöön. Jos siis haluat ylistää Jumalaa, yritä edes pilkata häntä. Se nimittäin on mitä todennäköisimmin näpäytys kaikkien oikeauskoisten ristityille sormille. Eckhartilaisen, apofaattis-mystisen teologian näkökulmasta Muhammed-videon ohjaaja, norjalainen kirkonpolttajahevari, Jari Tervo ja Anja Snelman ovat siis Jumalan asialla. Tai ainakin enemmän Jumalan asialla kuin häntä vastaan.

Onko tällainen pilkan kääntäminen melkeimpä ylistykseksi kuitenkin vain defenssi (sublimaatio), jolla uskova tekee kaiken Jumalaa koskevan arvostelun mahdottomaksi? Oikein ymmärrettynä juuri tästä on kyse. Oikein ymmärrettynä siten, että pilkkaaja itse tiedostaa myös oman toimintansa naurettavuuden. Onhan pilkkaajan (oletettavasti ateistin) pauhu omituista fiksaatiota asioihin, jotka hänen näkökulmastaan ovat ei-olevia.

On olemassa muutamia koherentteja ateisteja, joille Jumalan olemattomuus ei ole fakta vaan rikos. Jumalan kuolemasta voi olla varma, koska tietää itse osallistuneen hänen tappamiseensa. Nietzsche ymmärsi tämänkin loistavasti oikein. Jumala ei vain ole olematon, hänet on väkivaltaisesti tuhottu. Oikea jumalanpilkka ei siten voi olla mitään muuta kuin tämän kollektiivisen murhan karnevalistista muistamista. Ajattelen tässä kohdassa usein ehtoollista.

Miten käsitteitä kaapataan?

 I cast my vote with the close-minded reviewer who has given such a book just one star: "Don't read this book." It has not been written for you, human! (Nimimerkki "Art-oo" 18.10.2004 Amazon.comin lukija-arvostelussa Nick Landin teoksesta The Thirst for Annihilation: Georges Bataille and Virulent Nihilism.)

Sanat ja käsitteet eivät ole yhdenkään ihmisen henkilökohtaista omaisuutta vaikka kuka tahansa voi halutessaan niitä käyttää ja muokata. Muiden ei ole mikään pakko hyväksyä tehtyjä muokkauksia. On kuitenkin kiinnostavaa, että silloin tällöin varsin pienellä vaivalla jokin vakiintunut käsite saa uuden tehtävän julkisessa kielenkäytössä. Jos filosofialla vielä on jokin tehtävä, se on juuri käsitteellisten sekaannusten diagnosointi (toimivia lääkkeitä filosofit osaavat harvemmin määrätä).
2000-luvun alkupuolen kiinnostavin käsite on ihminen. Mikä ihminen on? Mitä ihmiselle on tapahtumassa? Onko ihmisiä vielä olemassa? Foucaultin Sanat ja asiat -teoksen viimeisen kappaleen pohdiskelua ihmisestä "viimeaikaisena keksintönä", joka voi olla hyvinkin pian passé, pidetään joskus tarkoituksenmukaisena provokaationa. Itse asiassa Foucault oli vain tarkkanäköinen. Meidän aikamme kaikkein elinvoimaisin filosofinen ajatussuuntaus on posthumanismi. Posthumanismi on jossakin määrin aikamme klandestiinikirjallisuutta. Jossakin määrin sikäli, että internetin aikakautena kenellekään ei tuota vaikeuksia löytää posthumanistista kirjallisuutta. Toisaalta julkisuudessa ei ainakaan vielä esiinny kovinkaan monia äänekkäitä ihmisen ajan lopun saarnamiehiä. Posthumanismista ei ehkä voikaan tulla pop-filosofiaa. Se olisi liian ilmeisen inhimillistä. Ihminen ei voi lopettaa ihmisen aikakautta. Sen alkuunpaneminen ja loppuunsaattaminen on uskottava jollekin sellaiselle, joka on jo ohittanut ihmisen.
Filosofiassa näitä ajatuksia ovat hautoneet Nietzsche ja Bataille. Kesän Niin & Näin (2/2012, nro. 73) esiteltiin laajasti juuri Bataillelta vaikutteita saaneen Nick Landin filosofiaa. Land luonnehtii filosofista ihannettaan seuraavasti.
 
1 Thoroughgoing dehumanization of nature, involving the uttermost impersonalism in
the explanation of natural forces, and vigorously atheological cosmology. No residue
of prayer. An instinctive fastidiousness in respect to all the traces of human
personality, and the treatment of such as the excrement of matter; as its most ignoble
part, its gutter…
2 Ruthless fatalism. No space for decisions, responsibilities, actions, intentions. Any
appeal to notions of human freedom discredits a philosopher beyond amelioration.
3 Hence absence of all moralizing, even the crispest, most Aristotelian. The penchant for
correction, let alone vengefulness, pins one in the shallows.
4 Contempt for common evaluations; one should even take care to avoid straying
accidentally into the right. Even to be an enemy is too comforting; one must be an
alien, a beast. Nothing is more absurd than a philosopher seeking to be liked.
 (The Thirst for Annihilation, s.14).

Landin filosofiassa ihailtavaa on Jumalan kuolemasta tehtyjen johtopäätösten tinkimättömyys. Tässä suhteessa hän on hyvin selvästi linjassa Nietzschen ja Bataillen kanssa. Ateismi johtaa väistämättä myös ihmisen kadottamiseen. Filosofiasta tulee aivan uudella tavalla kokeellista, epäsovinnaista, hirvittävää ja kaoottista.
Ja nyt pääsemme itse asiaan, eli käsitekaappauksiin ja -sekaannuksiin. Miten ateistinen humanismi on mahdollista? Aikamme salonkiateisteille ateismi on melko yksiselitteisesti sekulaaria humanismia. Pikakatsaus esim. Englannin ja USA:n humanistijärjestöjen nettisivuille paljastaa pian organisaatioiden ateistisen pohjavireen. Tämä ei oikeastaan ole edes pohjavire. Teismin, uskonnollisuuden ja taikauskon esittäminen humanismin vastapooliksi on pikemminkin monien humanismimääritelmien keskeinen teesi. Orgaisoitunut moderni ateismi on valistuksen perinteen vaalimista. Sekulaareja ateisteja halutaan myös luonnehtia välkyiksi (brights). Salonkiateismissa on kuitenkin hämmästyttävä nietzschenmenevä aukko. Ihmisyydestä etääntyvää, landilaista ateismia ei tunnu edustavan kukaan, vaikka esimerkiksi naturalismia edustavat käytännössä kaikki.
Juuri nyt mainstream ateismille on varmaankin edullista pitää kiinni jumalattomuuden ja ihmisyyden sopuisasta rinnakkainelosta. Pintapuolisesti monet sen piirissä esitetyt argumentit toimivat vakuuttavasti: uskonnolliselle epäinhimillisydelle kun ei ole vaikeaa löytää viitekohteita. Vain jumalattomuus voi pelastaa ihmisen. Johtopäätös on hyvin eri linjoilla Landin edustamaan ateismiin nähden.
Minusta kaikkein todennäköisin aatehistorillinen skenaario on juuri ihmisyyden haalistuminen ja lopullinen poiskuluminen. Näemme jo nyt, ettei valistunut, rationalistinen ja sekulaari yhteiskunta kykene vastustamaan ihmisyyden välineellistämistä ja marginalisointia.
Humanismista on näin tulossa modernin sekularismin käsitteellinen panttivanki. Kuka neuvottelisi ihmisen turvaan? Vaaditaanko SWAT-ryhmä ja rynnäkkö? Vai onko ihmisyydellä oikeastaan mitään merkitystä? Ihmiset ovat monista mielenkiintoisista ominaisuuksistaan huolimatta pain in the ass.