Oleminen on jalolle ja jalosukuiselle (siis sille, joka lepää korkeassa olemuksellisessa alkuperässään) kuuluva perusmääre. Tähän liittyy Pindaroksen sanonta: "tule oppimalla esiin sinä, mikä olet" (Pythia II, 72). Itsessään pysyminen merkitsee kreikkalaisille nimenomaan paikallaan pysymistä, valossa pysymistä. Oleminen on ilmenemistä. Ilmeneminen ei tarkoita mitään jälkikäteistä, joka hetkittäin liittyy olemiseen. Oleminen oleilee ilmenemisenä. (Heidegger, Johdatus metafysiikkaan).

Tämä sitaatti jäi mieleeni oikeastaan sen sisältämän sitaatin vuoksi. Pindaroksen lausahdus toistaa käsittääkseni vanhaa ajatusta minuuden jalostumisesta oppimisen kautta. Minulle jää epäselväksi sanonnan liittyminen Heideggerin olemismetafysiikkaan, koska oppimisen ja paikallan pysymisen suhde vaikuttaa jännitteiseltä - ellei sitten vedetä hihasta anamnesis-kortti.

Olenko minä joku, joka odottaa minuksi tulemista? Piileekö sisälläni olemus, jonka voin oikeilla valinnoilla ja oikeanlaisen ympäristön tuella tehdä aktuaaliseksi? Ajatus kuulostaa hirvittävän epämuodikkaalta. Jo pitkään diskurssia on hallinnut ajatus minusta olemuksellisesti tyhjänä. Olen mitä teen. Eksistenssi ainakin edeltää essentiaa, tai sitten essentiaa ei ole olemassakaan. Mutta onneksi tällaista vulgaarieksistentialismia ei edusta älyllisen heräämisen kynnyksellä oleilevan lukiolaisen lisäksi juuri kukaan muu.

Pindaros on nimittäin oikeassa: minuuden esiintulo edellyttää oppimisprosessia. Minun pitää oppia jotakin itsestään tullakseen tiedostetuksi minuudeksi. Ainoa tapa oppia minusta lisää on konvertoida minuus (subjekti) oppimisen kohteeksi (obekti). Olemme taas yhden suurimman kysymyksen äärellä. Miten minusta voi tulla objekti itselleni? Ja jälleen kerran näen vain yhden tolkullisen vastauksen: Sinun tulee kertoa minulle, kuka minä on. On ehkä jossakin määrin minun vallassa päättää, onko sinun kertomuksesi minusta luotettava, uskottava ja eheä. Mutta mikään ei muuta tämän pedagogisen dialektiikan perusrakennetta. Minä on sinulle ehdollinen.

Analysoin, siis olen

SÄÄNTÖ XIII
Jos ymmärrämme kysymyksen täydellisesti, meidän on erotettava se kaikista ylimääräisistä käsitteistä, palautettava se kaikkein yksinkertaisimpaan ja jaettava se mahdollisimman pieniin osiin, jotka pitää käydä luettelemalla läpi. (Descartes, Järjen käyttöohjeet)


Yksinkertaisen kohtalo on olla yksin. Katkeraan loppuun analysoitu on aina kohdannut väkivaltaa. Pienityn halutaan raukeavan ei-mihinkään, jotta se voidaan armollisesti julistaa joksikin. Analysoija on täten saavuttanut tavoitteensa: analyysin kohteesta on tullut rationaalisen kontrollin ja ennustettavuuden objekti.

Descartes ymmärsi minun ja sinun dialektiikan täysin väärin. Vahinko ehti kuitenkin jo tapahtua, sillä kartesiolaisuudesta tuli modernin luonnontieteen vankka tukipilari. Moni asia on muuttunut, mutta kartesiolaisuus ei noin vain häviä. Descartes voidaan haastaa kahdelta suunnalta. Toisella puolella on spinozistinen reduktioajattelu, joka mielestäni toteuttaa kartesiolaisuuden henkeä paremmin ja kehittää sen loogiseen päätepisteeseensä. Hintana on vapauden, persoonallisuuden, aidon vuorovaikutteisuuden ja toiseuden hämärtyminen. Toiselta puolelta kartesiolaista dualismia ahdistaa sen velallisuus klassiselle metafysiikalle, tarve sisällyttää jumaluus intelligiibelin liimamassaksi ja arveluttava spekulatiivisuus.

Mutta kartesiolaisuudessa meitä imartelee minun asema kaiken keskuksena. Ajattelen siis olen. Muusta en voi olla varma. Minun mieleni liikkeet ovat kaikkein ilmeisimpiä totuuksia. Näin minä nousee kaiken yläpuolelle, vastaanottaa epäluuloisena jokaisen sinun viestin ja pidättää itsellään oikeuden sanoa kyllä tai ei. Ylevimpänä hetkenään minä voi todeta, analysoin siis olen. Näin analyysin väkivaltainen kierre jatkaa väkivaltaista työtään. Analysoitu analysoi.

Paljosta on vaikea luopua

Totesinpa taas tänään, että minulla on jo kaikkea. Se voi tarkoittaa vain sitä, että edessä on vähenemistä, luopumista ja kadottamista. Pitäisikö ahdistua? Laulussa lauletaan, että "kun minulta viedään kaikki autan kantamaan". En minä tietenkään kaikesta luovu, en edes kaikesta siitä, minkä voisi kantaa pois. On yksi asia laulaa ja puhua, entä sitten kun asiat ja esineet ympäriltä oikeasti alkavat haihtumaan. Kuka olisi valmis auttamaan kantajia? Tietenkin se, jolle tuo poiskannettava ei enää ole kovinkaan merkityksellistä.

Meitä ei usein opeteta luopumaan. Pikemminkin meitä rohkaistaan täyttymään, keräämään kokoon ja lisäämään.  On tärkeää ymmärtää tämän prosessin perimmäinen luonne. Otat tuon jonkin ja lisäät sen itseesi: tilillesi, persoonaasi, elämäntapaasi, intresseihisi, valtaasi, hallintaasi, ihollesi, suuhusi, yllesi. Luopuminen on prosessina päinvastainen. On myöskin kovin helppo oivaltaa, että vaikkapa tavarasta luopuminen on varsin triviaalia. Mutta miksi se on vaikeaa? Koska Minusta on tehty kultti.

Kun Minä vähenee, siitä erotetaan jotakin. Minän ulkopuolinen toiseus paisuu. Paitsi että Minän väheneminen on narsistinen loukkaus, kaikki se, mitä en voi integorida itseeni on potentiaalinen uhka. Vohan nimittäin olla, että se Toinen sisällyttä Minut itseensä ja menetän statukseni Minänä.

"Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."
"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.
"Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut."
"Saat sen mistä luovut."