Voittamaton ykkönen

Jacobin ajattelun antipodiksi voi perustellusti nostaa monismin. Jacobin antipatia spinozismia (joskaan ei Spinozaa) kohtaan ilmentää osaltaan tätä seikkaa, mutta lopulta spinozismi on vain oire laajemmasta ilmiöstä. Älyllinen kunnianhimo johtaa ajattelijan fanaattiseen ykseysajatteluun, totalisoivaan reduktionismiin. Kaikelle on löydettävissä järkiperuste. Jos järkiperustetta ei ole, asiaa ei ole. Itse kuulen tässä aina alkusoiton toiseuden kieltämiselle. Seikka, jolle esimerkiksi Levinas antaa myöhemmin runsaasti huomiota, nousee Jacobin myötä modernin filosofian tietoisuuteen koko voimallaan.

Aluksi kaiken ykseys kuulostaa kiehtovalta. Hegelin sukupolvea on joskus luonnehdittu "Spinozasta juopuneeksi", sillä sen johtotähtenä toimi romanttinen käsitys luonnosta ykseytenä. Romantiikan sentimentaalisuus on vaikuttanut totalitaristisiin aatteisiin ehkä enemmän kuin ymmärrämme, sillä mitä muuta romantiikka meille nykyään merkitsee kuin romanttista rakkautta? Mutta eikö juuri romanttinen rakkaus pyri muuttamaan kahden yhdeksi? Eikö juuri romanttinen rakkaus toimi niin intohimoisesti, että se on valmis tuhoamaan kaikki esteet tavoitteen tieltä; niin sokeasti, että se ei halua tunnustaa mitään toiseutta?

Valistusretoriikkaan, skientismiin ja edistysoptimismiin sekoitettuna romanttinen ykseysajattelu vei (ainakin) Euroopan melkein mennessään. On oikeastaan vaikeaa käsittää, miksi totalitarismi epäonnistui. Haluaisin uskoa, että se kaatui jonkin "hyvän" vastarintaan. Ehkä suurin osa ihmiskunnasta tiedosti, että juuri moneudessa ja toiseudessa on olemisen ydin.

Dialektinen olemassaolo toisten kanssa on palkitsevaa, mutta myös hyvin raskasta. Toiseuden äärellä on hankalaa ylläpitää oman identiteetin eheyttä, uskaltaa antaa asioille arvoa ja välttää relativistista kyynisyyttä. Meissä kaikissa kytee halu olla oikeassa olevien voittajien puolella, ja voittajiahan voi olla vain - yksi.

Olemmeko lyhyen postmodernin kokeiluvaiheen jälkeen hiljalleen palaamassa ykseyden kulttuuriin?

Oikein tahtomisesta

On olemassa taitavaa ajattelua. Köyhimmillään taitava ajattelu on älykkyyttä. Mitä taitava ajattelu on?

Taitavasta ajattelusta, kuten monista muistakin mukavista asioista, puhutaan paljon. Jopa niin paljon, että lukion psykologian opetussuunnitelmassa aiheelle varattiin oikein erikseen kolosensa 4. kurssissa. Innovaatiosuomen eloonjäämiskamppailun kannalta uudistuminen on tärkeää. Emme kuulemma pärjää, ellemme ole ensimmäisenä keksimässä asioita. Yleensä nämä asiat liittyvät siihen, miten signaali liikkuu aasta beehen. Kyse on siis insinööritaidosta. Insinööriltä opimme, että pelkkä taitava ajattelu ei riitä. Tarvitaan taitoa toteuttaa taitavalla ajattelulla konstruoitu asiaintila. Usein tahtotilan ja asiaintilan välillä on niin suuri jännite, että tahtotila vaikuttaa käytännössä mahdottomalle toteuttaa. Tahtoa on, ei keinoja.

Jollakin omituisella tavalla ongelmia ei niinkään aiheuta tahtomisen määrä vaan laatu. Suuntaamme toimeliaisuutemme jonkinlaisen karkeistetun priorisointiprosessin muovaamana mielihalujamme kohti. Taitava ajattelu on tässä erinomaisen tärkeässä roolissa. Taitava ajattelu edistää myös tahtotilan proseduralisoitumista taitavaksi, tulokselliseksi toiminnaksi.

Onko kukaan koskaan kertonut minulle, mitä minun pitäisi tahtoa? Tähän vastataan nopeasti, että eikö sinun pitäisi itse tahtoa mitä tahdot. Tämä on suorastaan se default setting, johon kulttuurissamme ihmisiä ohjataan. Tahdo itse. Ole elämäsi ja onnesi seppä. Tutki, löydä, kokeile. Älä vain anna kenenkään kertoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä ja tahtoa. Mutta toivottavasti se, mitä tahdot liittyy kansantalouden kohenemiseen, kuluttamiseen, energiansäästöön, hiilidioksidipäästöjen vähenemiseen, työvuosien lisääntymiseen...

Olemme salaa yhteisöllisempiä kuin haluamme myöntää.

Inquietum est cor nostrum, donec requiescat in te?

Särkijä, hämärtäjä, valistaja

1785 Immanuel Kantia vaadittiin ottamaan kantaa Jacobin ja Mendelssohnin kiistaan. Jacobin filosofisia pyrähdyksiä pidettiin varsin yleisesti vaarallisina, sillä ne tulkittiin uskonnollisen fanatismin ja järjenpilkan ilmauksiksi. Kant, joka vaikuttaa kaikin puolin äärimmäisen rakastettavalta persoonalta, teki kuten jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi tehdä. Hän empi.

Kantilla oli syytäkin empiä. Hänen oma filosofinen positionsa ei oikeastaan antanut yksiselitteistä tukea kummalekaan kiistan osapuolista. Mendelssohnin rationalismissa ongelmallista oli sitoutuminen perinteisen metafysiikan dogmaattisuuteen. Jacobin epämääräisyys ja taipumus revitellä ei myöskään sopinut pedantin systemaatikon pirtaan. Spinozismikiistasta aukeaa mielestäni mainio näkökulma Kantin varsin vaikeana pidetyn filosofian ytimeen.

Mendelssohn ajatteli vielä sen klassisen periaatteen puitteissa, jonka mukaan todellisuus ja järkeään käyttävän ihmisen intellekti ovat samalla aaltopituudella. Kunhan vain käytämme järjen työkalua oikein (instrumentaalinen järki, ks. edellinen blogimerkintäni), voimme saavuttaa objektiivista tietoa todellisuudesta. Jacobin mielestä tällainen olettamus on röyhkeä ja vaarallinen. Hän kadottaa mieluummin järjen kuin vapautensa, suhteensa muihin eläviin persooniin ja Jumalaan. Tällainen valinta on tunteen tai intuitiivisen uskon motivoimaa. Salto mortale vie subjektilta kyvyn hallita omaa kohtaloaan, koska se kieltää kohtalon. Sen sijaan meidän olemisemme, tietomme ja toimintamme tulee riippuvaiseksi toisesta, Sinusta.

Mutta Kant on valistusajattelija, jolle järjen aseman vakiinnuttaminen osoittamalla sen rajat ja produktiiviset tehtävät oli kaikkein olennaisin tehtävä. Tältä osin Jacobin hyökkäys järkeä vastaan ei voinut herättää hänessä kovinkaan paljon myötätuntoa. Vai voisiko sittenkin? Kritik der reinen Vernunftin kuuluisan julistuksen mukaan ei ole olemassa mitään minkä saisi säästää kritiikiltä. Tästä on vain lyhyt askel metakritiikin puolelle: eikö myös kritiikin aktiivinen komponentti, järki, tule alistaa kritiikille? Tietyssä mielessä Kant tekee juuri tämän (joskin esim. Hamann ei siihen ollut kovin tyytyväinen). Kantin mukaan järjellä on rajansa. Meidän on nöyrästi tunnustettava, että tapamme suhtautua todellisuuteen on aina etwas eigentümlich.

Kant on hämärtäjä. On kuin asettuisimme objektien auringonpaahteeta synkkään hämärään. Mikään ulkopuolellamme ei enää tarjoa kiintopistettä ja siksi se on löydettävä subjektista itsestään. Hämärstä selviää vain subjektiivisen tuntemuksen turvin: tämä on vasemmalla, tämä oikealla. Kun Kant lopulta vaivautui kommentoimaan Jacobin ja Mendelssohnin kiistaa (tähän tarvittiin itse asiassa vielä Thomas Wizenmannin provokatiivinen, Jacobille myötämielinen kirjoitus), hän ilmaisi tämän huomion kenties kaikkein osuvimmin.

Kirjoituksen nimi on Was heisst: im Denken Orientiren? Juuri tässä teoksessa Kant toteaa, että ilman ulkopuoleista kiintopistettä olemme hukassa - ellemme aseta subjektiivisen tuntemuksemme perusteella vasenta ja oikeata. Tähän subjektiiviseen "asitimelliseen intuitioon" perustuu myös kaikki inhimillinen tieto a posteriori. Kantin subjektia ei siis puhutella ensin. Hän puhuu, ja tyhjyyteen nousee rakenteita. Rakenteiden olemus ja laatu määrittyy täysin sen perusteella, mikä on hänen ymmärryskykynsä rakenne. Kuten tunnettua, oliot sinänsä jäävät tutkimattomiksi. Ne tosiaan hämärtyvät. Mutta se ei haittaa: objektien hämärtyminen koituu subjektin kirkastumisen, aidon valistuksen voitoksi. Kantin mukaan on jo korkea aika heittää sivuun riippuvaisuus kaikista ulkoisista tyranneista, olipa kyse poliittisista johtajista tai "tosiolevaisesta". Sapere aude! Järki on sinun. Mutta onko se myös minun?

Ja mitä minun järkeni tekee sinulle? Meille?

Hyppy järjettömyyteen? Erään hypyn topografiaa, vol. VI

Jeesusta ei kuulemma ymmärtänyt kukaan muu kuin Paavali - ja hänkin väärin. Samaa kuulee sanottavan mm. Paavalista ja Markionista, Kantista ja Fichtestä, Hegelistä ja Marxista, Nietzschestä ja lukiolaisesta.

Voiko Jacobia ymmärtää? Mitä hän haluaa ja miksi? Aikalaiset ymmärsivät jokseenkin oikein Jacobin motiivit. Tämä riisti heiltä tarpeen paneutua hänen argumentteihinsa sen kummemmin. Jacobi on selvästi tunnontarkka ja intohimoinen sentimentalisti, jolle tärkeintä on henkisyys ja hengellisyys. Hänen ajatteluunsa löytyy häkellyttävän suuri määrä innoittajia, joista monet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään: pietismi, Sturm und Drang, 1700-luvun ystäävyyskultti, valistus, David Hume, Jean-Jacques Rousseau, Georg Hamann, Spinoza, Kant... Saksalaisilla on hyvä sana tällaiselle intomielelle: Schwärmer. Schwärmerey käsitettiin ensisijaisesti hengelliseksi fanatismiksi, eräänlaiseksi vastavalistuksen oireeksi. Jacobin kritiikki valistusrationalismia kohtaan kääntyy tulkinnoissa varsin usein uskonnollisesti motivoituneeksi kapinaksi modernia kohtaan.

Vaikka tällaiset syyökset oikovat mutkia suoriksi (ne tavallaan hämärtävät monta asiaa tehdäkseen jonkin muun kirkkaammaksi) en näe mitään syytä olla eri mieltä asiasta. Jacobi on uskonnollinen ajattelija. Jacobin aseman tekee kiinnostavaksi se, että hän joutui jatkuvasti suuntaamaan viestinsä yleisölle, jolle uskonnosta oli tulossa vaivaannuttava ja tukala teema. Toisaalta, järjen aikakaudesta innostuneet ajattelijat eivät pitäneet kovinkaan kiinnostavana keskustella sellaisen henkilön kanssa, jonka agendan kärkipäässäo oli järjen hurmahenkinen kritiikki.

Jacobi tunsi Hamannin ja he myös kirjoittivat toisilleen. Hamann näytää pitäneen Jacobia hieman pilkkanaan (mikä ei sinänsä ollut tavatonta: Goethe vähätteli ilkeästi Jacobin kirjailijan lahjoja), koska Jacobi yrittää järkeillä asioista joista ei voi järkeillä. Myöhemmin Kierkegaard ilmaisi epäilyksensä Jacobia kohtaan hieman samalla tavoin. Kun puhutaan hypystä, ei siitä voi "tiedottaa" toisille - ja juuri sitä Jacobi yrittää. Hän vääntää rautalangasta Lessingille "hypyn teoriaa", vaikka hyppy pakenee kaikkea teoretisointia. On muuten syytä huomata, ettei hyppy merkitse Kierkegaardille ja Jacobille läheskään samaa asiaa. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus saattaa helposti johtaa tällaiseen olettamukseen - onhan Lessing vahvasti mukana myös siinä kehittyvässä hypyn tematiikassa.

Jacobi valitsi tavallaan vaikeamman tien. Hamann ja Kierkegaard voivat nauttia häikäilemättömän subjektivismin siunauksesta. He voivat kirjoittaa ja hyväksyä hymyssä suin yleisön tyrmistyksen. Nietzschen Zarathustran tavoin he voivat vain päivitellä korvia, joita ei ole tehty heidän sanomalleen. Jacobin toinen jalka on tässä samassa perinteessä. Isaiah Berlin saattaisi luonnehtia sitä irrationalismiksi.

Mutta Jacobin toinen jalka on tyystin muualla. Hänen intohimonsa vuorovaikuttaa kutakuinkin jokaisen aikansa ajattelijan kanssa kielii halusta ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Jacobi ei halua eristää itseään saati filosofiaansa. Tämä käy yhä ilmeisemmäksi, mitä vanhemmasta Jacobista puhumme. Johdannossa koottuihin teoksiinsa Jacobi palaa myös järjen käsitteeseen ja tekee erinäisiä korjauksia aikaisempiin väitteisiinsä. Ehkä Kantin vaikutusvaltaisen mielen fakulteettien analyysin vaikutuksesta Jacobi käsittää nyt ymmärryksen yksipuolisen korostamisen turmiollisena. Ymmärryksen funktio on jakaa ja liittää. Se on sisällöllisesti täysin tyhjä työkalu, jonka asianmukainen käyttö edellyttää aina jotakin muuta. Kyse on pitkälti juuri sellaisesta rationaalisuuden kyvystä (tai lajista), jota Horkheimer kutsuu instrumentaaliseksi. Järki sen sijaan näyttäytyy Jacobin myöhäisessä ajattelussa jopa platonistisena ilmoituksen valona, joka on ihmisen sielussa kaikkein pyhintä ja jalointa. Järki luo, käsittää ja nostaa ihmismielen sinne, minne pelkällä ymmärtävällä koneella ei ole pääsyä. Järki tekee meistä persoonia.

Minne hyppäisin? Erään hypyn topografiaa, vol. V

Pitäisikö meidän olla jatkuvasti liikkeessä?

Filosofiassa on kenties helpompaa löytää motiiveja, joilla tähdätään lopulliseen, ikuiseen ja pysyvään. Jostakin kumman syystä myös Jacobi siteeraa Arkhimedesta Über die Lehre des Spinoza -teoksen alkulehdellä. "Anna minulle paikka seistä". Olen usein pohtinut, miten tämä sitaatti liittyy (jos ollenkaan) siihen hypyn tematiikkaan, jota Jacobi teoksessaan kehittelee. No, "kehittelee" on kenties liian vahvasti ilmaistu. Jacobihan vain viittaa hyppyyn muutamaan otteeseen.

On eri asia seisoa päällään kuin seisoa jaloillaan. Päällään seisoja (siis rationaalisiin, ikuisiin totuuksiin uppoutunut spekulantti) on staattisessa tilassa, tai sellainen tila on ainakin hänen lopullinen päämääränsä. Jacobin salto mortale ei ole mitään sen uhmakkaampaa kuin tämän perverssin position vaihtamista perinteiseen jaloilla seisontaan. On siis hypättävä Kopf-unten, ponnistettava päältään jaloilleen. Kyse on vertauskuvallisesta toimesta. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Minne hyppy vie? Ymmärsikö edes Lessing Jacobia oikein? Jacobi olettaa melko selvästi, että heidän keskustelunsa spinozismista johti yhteisymmärrykseen Spinozan filosofian luonteesta, mutta myös Jacobin anti-spinozismista ja hypystä. Jacobi ei väitä Lessingin ainoastaan ymmärtäneen, miten hyppääjä oikeastaan vain palaa takaisin jaloilleen, mutta esittää hänen olleen myös ymmärtäväinen hypyn motiivin suhteen. Tosin Lessing ei uskonut itse voivansa hypätä - hän vetosi vanhoihin jalkoihinsa ja raskaaseen päähänsä.

Lessing teki kuitenkin tärkeän kysymyksen. Jos Jacobi ei kerran hyväksy Filosofiaa, hänen hyppynsä tulee kääntää selkänsä kaikelle Filosofialle. Jacobi ei hyväksy tätä johtopäätöstä. Tähän Lessing toteaa: "Nun, so sind Sie ein vollkommener Skeptiker." Jacobin vastaus valaisee hänen positiivisen filosofiansa sisältöä kiinnostavasti.

Jacobi: Im Gegentheil, ich ziehe mich aus einer Philosophie zurück, die den vollkommenen Skepticismus nothwendig macht.
Lessing: Und ziehen dann - wohin?
Jacobi: Dem Lichte nach, wovon Spinoza sagt, dass es sich selbst, und auch die Finsterniss erleuchtet. - Ich liebe den Spinoza, weil er, mehr als irgend ein andrer Philosoph, zu der vollkommenen Ueberzeugung mich geleitet hat, dass sich gewisse Dinge nicht entwickeln lassen: vor denen man darum die Augen nicht zudrücken, sondern sie nehmen muss, wie man sie findet.

Och samma på finska:

Jacobi: Päinvastoin, käännyn pois filosofiasta, joka tekee täydellisen skeptisismin välttämättömäksi.
Lessing: Ja käännyt - minne?
Jacobi: Kohti valoa, jonka Spinoza sanoo valaisevan itse itsensä, kuten myös pimeyden. - Rakastan Spinozaa, sillä hän, enemmän kuin kukaan muu filosofi, on johtanut minut täydelliseen vakuuteen siitä, että jotkin asiat eivät salli kehittelyä. Niiltä ei tule ummistaa silmiään, vaan ne on omaksuttava sellaisena kuin ne löydetään.

Jaloilla seisominen, skeptisismin kumoaminen, asioiden näkeminen niinkuin ne ovat. Haiskahtaa realismilta.

Päälläseisontaa. Erään hypyn topografiaa, vol IV

Kuten vol II:ssa jo todettiin, todellisia filosofisia uskovaisia ovat vain spinozistit. Muut ovat amatöörejä, houkkia, helmien kalastajia tai sitten heitä kiinostaa totuus vain puolittain. Jalo Lessing tunnustautui ainoan oikean filosofian kannattajaksi keskustelussaan Jacobin kanssa ja ansaitsee siksi respektiä. Jacobi myöntää Spinozan filosofian nerokkuuden, sen ankaran pakottavuuden ja yleispätevyyden, mutta kieltäytyy tunnustamasta väriä. Hän kutsuu itseään heretikoksi filosofien joukossa.

Jacobin mielestä Spinozismi haiskahtaa. Aivan kuten fenomenologiaa kymmeniä vuosia myöhemmin, myös Jacobia ajaa eteenpäin kokemus tässä ja nyt. Spinozismi ei tue sitä miten asiat minulle ilmenevät. Olkoonkin, että spinozismi olisi teoreettisena viitekehyksenä oikea, kokemukseni ei mitenkään voi sopeutua siihen. Koen itseni vapaana, muista olennoista erillisenä persoonana. Muunlainen asennoituminen olisi itsepetosta, vaikka sille olisi olemassa aukoton demonstratiivinen perustelu. Ystävyyttä voi lähestyä neurologisena prosessina, aktiopotentiaalein ja välittäjäainein selittyvänä ilmiönä, mutta mikä merkitys tällaisella tiedolla minulle pitäisi olla? Tieteellinen tieto vieraannuttaa ihmisen siitä, mikä on todella tärkeää. Jacobi oli pienestä pitäen kokenut asioita hyvin voimakkaasti. Hän hengaili pietistiympyröissä, pohti metafyysisiä ikuisuudkysymyksiä hurmoksen ja pelonsekaisin tuntein, järkyttyi lukiessaan Rousseaun Tunnustuksia ja kavahti kaikenlaista despotismia. Tähän sentimentaaliseen mielenmaisemaan nähden Spinoza oli täydellinen antipodi.

Intuition on siis saatava selättää reflektio. Tähän tarvitaan hyppyä.

Järki on johtanut ajattelijan eriskummalliseen tilanteeseen. Hän voi sananmukaisesti "seisoa päällään", johtaa koko todellisuuden puhtaasta loogisesta muodosta. Kannattaa lukea Spinozan Etiikan alusta miten homma käynnistetään. Ei tarvita muuta kuin kylmää rationaalista kalkylointia ja systeemi purkautuu ikuisina järjen totuuksina kaiken ylle. Kaikki selittyy yhden substanssin avulla. Jacobin mielestä tämä on kaunista ja kammottavaa.

Päällään seisova ajattelija voi nyt sulkea silmänsä. Mitä hänen enää tulisi nähdä? Järkihän paljastaa hänelle kaiken! Hän ei tarvitse jalkojaan. Minne hän menisi? Kaikkihan on siinä! Kaiken ylle laskeutuu hiljaisuus. Kenen kanssa enää pitäisi kommunikoida? Ikuiset totuudet seuranaan ajattelija voi unohtaa itsensä ja muut. Tässä länsi ja itä lyövät kättä. Voisin ajatella buddhalaisen nirvanan hieman saman tyyppiseksi olotilaksi.

Spinozismikiista. Erään hypyn topografiaa, vol. III

Syksyllä 1785 Mendelssohn lähestyi kirjeitse Kantia. Moses parka oli jälleen joutunut vastakkain kristityn fanaatikon, Jacobin kanssa.

Ehkä se ensin vaikutti viattomalta, jopa imartelevalta yhteydenotolta. Jacobi oli saanut vihiä Mendelssohnin suunnitelmasta kirjoittaa jotakin Lessingiin liittyvää ja oli utelias. Tosi asiassa asia oli Jacobin näkökulmasta vähän liiankin selvä: Lessing oli hiljattain kuollut ja odotetavissa oli jonkinlainen ylistävä arvio saksalaisen valistuksen suurmiehestä, joka - by the way - oli spinozisti (= ateisti, fatalisti, anarkisti, etc. etc.). "Tiesitkös sitä, Moses?" Jacobin vihjailu oli Mendelssohnille melkoinen shokki. Oliko mahdollista, että Lessing olisi pimittänyt tuollaisen tiedon vanhalta ystävältään ja uskoutunut Pempelfortin isännälle? Ymmärsikö Jacobi Lessingin kujeilevaa luonnetta? Lessing rakasti filosofisia roolileikkejä ja provosointa. Pitäisikö Jacobin paljastus ottaa huomioon työn alla olevassa kirjoituksessa?

Kaiken kukkuraksi Jacobi on selostanut Lessingille oman anti-spinozistisen, kuolonhyppyä edellyttävän filosofiansa, johon tämä oli suhtautunut ymmärtäväisesti (vaikkei itse ollutkaan valmis hyppäämään, vanha kun jo mielestään oli). Tällaista Lessingiä Mendelssohn ei tuntenut ja juuri siinä oli Jacobin filosofisen attentaatin räjähde. Aivan kuten Mendelssohn ei tunne henkilöä nimeltä Lessing, hän ei tunne valistusrationalismin todellista luonnetta.

Koko tapaus, joka eskaloitui niin sanotuksi spinozismikiistaksi, on taustaltaan varsin erikoislaatuinen. Mendelssohn ja Jacobi eivät viestineet toisilleen suoraan vaan välikätenä toimi molempien ystävä prinsessa Gallitzin. Kupletin juoni on kuin pahimmasta saippuaoopperasta. Tietoa pimitetään ja pantataan. Kärkevät syytökset kääritään pinnallisen kohteliaisuuden pumpuliin. Kiista kulminoitui kilpajuoksuun siitä, kumpi ehtii/tohtii julkaista tietonsa ensin ja onnistuu siten tarjoamaan lukijiolle oman käsityksensä asioiden luonteesta. Filosofian historiassa ei liene kovin montaa vastaavaa episodia. Jälkikäteen katsoen on melko selvää, että kyseessä oli Jacobin harkittu provokaatio - joka onnistui käsittämättömän hienosti.

Mendelssohn lähestyi Kantia ilmeisen neuvottomana. Mitä pitäisi tehdä tämän Jacobi-kummajaisen kanssa? Kaikkein hämmentävintä oli Jacobin Über die Lehre des Spinoza -teoksen tilkkutäkkimäinen tekstimassa, hirviömäinen epäsikiö, jolla oli "Goethen pää", "Spinozan ruumis" ja "Lavaterin jalat". Jacobi oli Mendelssohnin mielestä häikäilemättömästi tuonut julki yksityiseen kirjeenvaihtoon liittyviä asioita, eikä hän liiemmin pitänyt siitä uskonnollisesta hurmiosta, joka paikoin lähenteli Hamannin ekstaattista tyyliä.

Mendelssohnin suunnitelma oli muuttunut matkan varrella. Hän ei enää pykinyt kirjoittamaan Lessingistä vaan puolustamaan rationalistista, maltillista valistusta Jacobia ja muita hurmahenkiä vastaan. Morgenstunden jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se tavallaan tappoi hänet: lähtiessään viemään käsikirjoitusta painoon hän jätti päällystakkinsa kotiin ja vilustui kohtalokkain seurauksin.

Eräät Mendelssohnin ystävistä pitivät Jacobia lähes murhamiehenä. Jacobi oli "toinen Lavater", jonka tarpeeton provosointi vei Mendelssohnin hautaan ennen aikojaan. Aivan kuten Lavater, myös Jacobi on tämän tulkintalinjan mukaan ensisijaisesti käännyttämässä Mendelssohnia pois juutalaisuudesta. Syytös on perusteeton, vaikka antisemitistisiä motiiveja ei täysin voikaan sulkea pois. Tiettyä symboliikkaa tapahtuneessa tosin on. Mendelssohnin myötä Leibnizin ja Wolffin spekulatiivisen filosofian perinne kuopattiin. Morgenstundenin filosofinen ansatsi jäi kovin vaatimattomaksi. Kiistan ehdottomaksi kohokohdaksi nousi Jacobin Spinoza-tulkinta ja kysymys järjen asemasta.

Lopulta myös Kantin oli astuttava esiin (Was heisst: Sich im Denken orientiren?). Siihen tarvittiin vielä Thomas Wizenmannin "puolueeton" yhteenveto kiistasta (Wizenmannin mukaan Jacobi voitti 3-0) ja Marcus Herzin kitkerä kirje, jossa Kantia vaaditaan nousemaan "järjen puolueen" puhemieheksi kaikkia jacobilaisia fanaatikkoja vastaan.