Äärimmäistä rationalismia?

Hullu tai ei, Breivik on rationaalisen järjenkäytön äärimmäinen edustaja, joka päätyi maailmaa miettiessään yhtä äärimmäisen selkeisiin johtopäätöksiin. Ja vieläpä niin äärimmäisiin, että hän ryhtyi järkeilynsä jälkeen yhtä tarkkaan mietittyihin tekoihin. Markku Koski, "Järki hoi, älä vie." ESS 31.8.2011

Tuleeko kaikkien rationalistien pahoittaa mielensä tällaisesta heitä kohtaan osoitetusta "vihakirjoittelusta" (tämähän on aikamme yksi suurista trendeistä) vai ampuuko Koski ohi? Suurin osa reaktioista Norjan tragediaan on korostanut tapahtuneen järjettömyyttä, demonisuutta ja käsittämättömyyttä. Mutta entä jos kyse on - kuten Koski tapausta lähestyy - järjen hulluudesta?

Puhe hullusta järjestä vaikuttaa ensituntumalta kirskuvalta kielipeliltä. Intuitiivisesti ajatellen hulluus asettuu  järkevyyden vastapariksi, irrationaalisuuden synonyymiksi. Väite järjellisyyden hulluudesta tai hulluuden järjellisyydestä vaikuttaa väärinkäsitykseltä tai semanttiselta leikiltä. Teko tai periaate ei voi olla rationaalinen, mikäli siitä seuraa jotakin irrationaalista. Tällä tavoin rationaalisuuden ala jatkuvasti ja luovalla tavalla vetää rajaa itsensä ja irrationaalisen välille.  Logiikka on tuttu apologetiikan historiasta: jos jokin x on pahaa, se ei voi olla hyvän y ominaisuus. Saman suuntaisesti pienet lapset pyrkivät jatkuvasti ulkoistamaan itseensä liittyvät negatiiviset attribuutit. Aikuisuus on itseen liittyvien negatiivisten attribuuttien tiedostamista ja niiden suhteellista sietämistä.

Koski tarkentaa, että Breivikin järjenkäyttö voi luonnehtia "tekniseksi tai välineelliseksi" ja siteeraa Breivikin hyytävän laskelmallisia päiväkirjamerkintöjä terroritekonsa suunnitteluvaiheesta. Tarkennus on hyvä, sillä rationaalisuutta ei voi käsittää yhdeksi joksikin. Siinä on tehtävä teknisiä erotteluja, jotta inhimillisen rationaalisuuden luonne tulisi mahdollisimman yksiselitteisesti julki.

Kantin mukaan moraalisesti oikea toiminta on yksiselitteisesti rationaalista toimintaa. Kategorisen imperatiivin eri muotoilut pyrkivät havainnolistamaan tätä seikkaa. Kategorinen imperatiivi on formaalinen periaate, jonka valossa on mahdollista arvioida subjektiivisten toimintaperiaatteiden rationaalisuutta. Mutta Kant joutuu täydentämään kategorista imperatiivia kahdella periaatteella (ihmisyys, päämäärien valtakunta), jotka vievät häntä selvästi sivuun ankaran eettisen laskennallisuuden vaateesta. Näissä täydennyksissä, varsinkin ihmisyyden kunnioittamisessa, voidaan nähdä perusteltu, mutta sittenkin puhtaan järkiperäisyyden näkökulmasta "ylimääräinen" lisä moraalisen toiminnan kenttään.

Onko ihmisyyden kohteleminen päämääränä tosiaankin järkevää? Aina ja kaikkialla? Kriittinen lukija saattaa aistia Kantin "ihmisyysappendiksissa" yrityksen kontrolloida juuri kalkyloivan, puhtaasti teoreettis-teknisen järjen alaa. Monet ovat jättäneet ihmisyyden jo taakseen liian metafyysisenä narratiivina, joka teennäisesti korostettuna vääristää luonnollisen rationaalisen prosessin todellista nihilististä luonnetta. Ainakin Breivikin järkeily jättää humaanit varaukset taakseen ja heittäytyy järjen vietäväksi - tuli mitä tuli.

Lopulta kyse on aina ongelman koodaamisesta. Ongelman ratkaisu riippuu siitä, miten ongelma asetetaan, millaisia välineitä ongelman ratkaisuun löydetään ja miten ongelma-avaruuden eri tekijät näyttäytyvät ongelmaa ratkovalle. Kun kaikki osatekijät on saatu kerättyä, järki kalkyloi toimintasuosituksen.

Mutta kenellä on valta sanoa, mitkä osatekijät ovat välttämättömiä ja riittäviä rationaalisen päätöksenteon onnistumiselle?

Kristityn tiede

Some fortunate Christian will one day enlarge the realm of natural science to this point, but only after long centuries, when all natural phenomena have been fathomed to the point where all that remains to be done is to trace them back to their true source. (Lessing, The Christianity of Reason, §21).

No ensinnäkin, kristinuskossahan ei ole mitään järkeä. Toiseksi, kuka pitää tiedettä kristittyjen projektina? Kolmanneksi, kuka tiedemaailmassa enää jaksaa uskoa tällaiseen kaiken selittämiseen - paitsi ehkä kokkapuheissa ja läppänä?

Mutta niin omituiselta kuin se nykyään saattaa vaikuttaa, juuri valistusaikana puuhattiin enemmän kuin parin filosofin toimesta järjen ja uskon mahtavaa fuusiota. Vaikka Lessing on tässä projektissa susi lampaiden vaatteissa, hänen varhaisesta tuotannostaan huokuu usko kristinuskon ja tieteellisen edistyksellisyyden yhdistämiseen. Nykykeskustelussa tällaista kantaa edustavat ehkä äänekkäimmin ID- ja kreationistipiirit, vaikkei heitä erityisen valistuneiksi enää kutsuta, pikemminkin päin vastoin.

Tämä on itse asiassa merkittävä muutos valistuksen dynamiikasta. 2000-luvun aggressiivinen uusvalistus on hylännyt uskonnon valistukselle mahdollisena tai edes hyödyllisenä kumppanina. Hetken aikaa näytti siltä, että uskonto oli tekemässä paluuta. Tästä puhuivat mm. Vattimo ja Marion. Sitten kaikki muuttui, vaikea sanoa miksi.

Uskonnollisen ihmisen arkkityypissä ei enää nähdä mitään älyllisesti kestävää. Osittain tämä on ymmärrettävää, onhan uskonnollinen fanatismi de facto mediaseksikästä ja siksi kovin näkyvää. Mutta myös pidättyväisempi ja perinneorientoitunut uskonnollisuus on huonossa huudossa. Kaikkein kovimmilla ovat kuitenkin ne, jotka edelleen - Lessingin tavoin - näkevät mahdollisena uskonnon ja tieteellisen maailmankuvan symbioosin. Lessing tulee itse asiassa sitaatin lopussa sivunneensa tämän mahdollisuuden menettämisen alkusyytä.

Oleminen on jalolle ja jalosukuiselle (siis sille, joka lepää korkeassa olemuksellisessa alkuperässään) kuuluva perusmääre. Tähän liittyy Pindaroksen sanonta: "tule oppimalla esiin sinä, mikä olet" (Pythia II, 72). Itsessään pysyminen merkitsee kreikkalaisille nimenomaan paikallaan pysymistä, valossa pysymistä. Oleminen on ilmenemistä. Ilmeneminen ei tarkoita mitään jälkikäteistä, joka hetkittäin liittyy olemiseen. Oleminen oleilee ilmenemisenä. (Heidegger, Johdatus metafysiikkaan).

Tämä sitaatti jäi mieleeni oikeastaan sen sisältämän sitaatin vuoksi. Pindaroksen lausahdus toistaa käsittääkseni vanhaa ajatusta minuuden jalostumisesta oppimisen kautta. Minulle jää epäselväksi sanonnan liittyminen Heideggerin olemismetafysiikkaan, koska oppimisen ja paikallan pysymisen suhde vaikuttaa jännitteiseltä - ellei sitten vedetä hihasta anamnesis-kortti.

Olenko minä joku, joka odottaa minuksi tulemista? Piileekö sisälläni olemus, jonka voin oikeilla valinnoilla ja oikeanlaisen ympäristön tuella tehdä aktuaaliseksi? Ajatus kuulostaa hirvittävän epämuodikkaalta. Jo pitkään diskurssia on hallinnut ajatus minusta olemuksellisesti tyhjänä. Olen mitä teen. Eksistenssi ainakin edeltää essentiaa, tai sitten essentiaa ei ole olemassakaan. Mutta onneksi tällaista vulgaarieksistentialismia ei edusta älyllisen heräämisen kynnyksellä oleilevan lukiolaisen lisäksi juuri kukaan muu.

Pindaros on nimittäin oikeassa: minuuden esiintulo edellyttää oppimisprosessia. Minun pitää oppia jotakin itsestään tullakseen tiedostetuksi minuudeksi. Ainoa tapa oppia minusta lisää on konvertoida minuus (subjekti) oppimisen kohteeksi (obekti). Olemme taas yhden suurimman kysymyksen äärellä. Miten minusta voi tulla objekti itselleni? Ja jälleen kerran näen vain yhden tolkullisen vastauksen: Sinun tulee kertoa minulle, kuka minä on. On ehkä jossakin määrin minun vallassa päättää, onko sinun kertomuksesi minusta luotettava, uskottava ja eheä. Mutta mikään ei muuta tämän pedagogisen dialektiikan perusrakennetta. Minä on sinulle ehdollinen.

Maalaisjärki ja taivaisjärki

In vain should we attempt to cure men of their vices, unless we begin by curing them of their prejudices. It is only by shewing them the truth, that they will know their dearest interests, and the motives that ought to incline them to do good. Instructors have long enough fixed men's eyes upon heaven, let them now turn them upon earth. Fatigued with an inconceivable theology, ridiculous fables, impenetrable mysteries, puerile ceremonies, let the human mind apply itself to the study of nature, to intelligible objects, sensible truths, and useful knowledge. (d'Holbach, Common sense, 1772)

Kun käännän katseeni taivaista luontoon ja tutkin luonnonjärjestystä terveellä järjellä, astun valistuksen tielle. Teologien spekulatiivinen "taivaisjärki" saa mennä, jäljelle jää tiedemiehen "maalaisjärki". Varsin monet valistusfilosofit halusivat pelastaan järjen spekulanttien kynsistä ja antaa sen takaisin ihmiskunnalle. He elivät uudelleen todeksi myyttiä Prometheuksesta. On silti hämmästyttävää, miten erilaisia ajattelijoita tähän pelastusoperaatioon liittyy.

d'Holbachin lisäksi erityisesti skotlantilaiset valistusfilosofit, Thomas Reid etunenässä, halusivat nostaa terveen järjen filosofian johtotähdeksi. Reflektion sijaan he halusivat korostaa intuitiota, todellisuuden tavoittamista suoraan aistinvaraisesti. Mendelssohn, joka ammensi hyvin pitkälti Leibnizin ja Wolffin rationalismista, halusi tuoda edustamaansa raskassoutuiseen perinteeseen intuitiivistä eleganssia juuri sensus communis -ajattelun kautta. Spekulaatio ja intuitio puhuvat samasta rationaalisesta todellisuudesta.

d'Holbachiin nähden Mendelssohn on maltillinen. Hän uskoo, ettei meidän tarvitse kääntää katsettamme pois taivaista. Järjen katse tavoittaa sekä taivaan että maan. Mendelssohn varmaankin myöntäisi, että kaikkein lennokkain jumaluusoppinut saivartelu saa mennä, mutta teologian kova rationaalinen ydin voi jäädä.

Jacobilla - joka myös edustaa omalla tavallaan common sense -ajattelua - olisi tähän ainakin yksi huomautus: järki ei katso maata eikä liioin taivasta, sillä se näkee vain itsensä. Minulle ei jäsenny tuo tai tämä, ellei tuo tai tämä ilmoita itseään. Tästä ilmoitusjärjestyksestä riippuu kaikki, ja sen pohtiminen on korkeimman viisauden, tieteen ja valistuksen alkusysäys. Jacobi ei liioin tekisi eroa taivaisjärjen ja maalaisjärjen välillä. Kumpaisenkin kohteet ovat samalla tavoin ilmoituksellisia.

Analysoin, siis olen

SÄÄNTÖ XIII
Jos ymmärrämme kysymyksen täydellisesti, meidän on erotettava se kaikista ylimääräisistä käsitteistä, palautettava se kaikkein yksinkertaisimpaan ja jaettava se mahdollisimman pieniin osiin, jotka pitää käydä luettelemalla läpi. (Descartes, Järjen käyttöohjeet)


Yksinkertaisen kohtalo on olla yksin. Katkeraan loppuun analysoitu on aina kohdannut väkivaltaa. Pienityn halutaan raukeavan ei-mihinkään, jotta se voidaan armollisesti julistaa joksikin. Analysoija on täten saavuttanut tavoitteensa: analyysin kohteesta on tullut rationaalisen kontrollin ja ennustettavuuden objekti.

Descartes ymmärsi minun ja sinun dialektiikan täysin väärin. Vahinko ehti kuitenkin jo tapahtua, sillä kartesiolaisuudesta tuli modernin luonnontieteen vankka tukipilari. Moni asia on muuttunut, mutta kartesiolaisuus ei noin vain häviä. Descartes voidaan haastaa kahdelta suunnalta. Toisella puolella on spinozistinen reduktioajattelu, joka mielestäni toteuttaa kartesiolaisuuden henkeä paremmin ja kehittää sen loogiseen päätepisteeseensä. Hintana on vapauden, persoonallisuuden, aidon vuorovaikutteisuuden ja toiseuden hämärtyminen. Toiselta puolelta kartesiolaista dualismia ahdistaa sen velallisuus klassiselle metafysiikalle, tarve sisällyttää jumaluus intelligiibelin liimamassaksi ja arveluttava spekulatiivisuus.

Mutta kartesiolaisuudessa meitä imartelee minun asema kaiken keskuksena. Ajattelen siis olen. Muusta en voi olla varma. Minun mieleni liikkeet ovat kaikkein ilmeisimpiä totuuksia. Näin minä nousee kaiken yläpuolelle, vastaanottaa epäluuloisena jokaisen sinun viestin ja pidättää itsellään oikeuden sanoa kyllä tai ei. Ylevimpänä hetkenään minä voi todeta, analysoin siis olen. Näin analyysin väkivaltainen kierre jatkaa väkivaltaista työtään. Analysoitu analysoi.

In strict correlation to the overall distinction between the world as will and the world as representation, Schopenhauer contrasts the "subject of knowing" - the transcendental condition of all cognitive reference to the world - with the "subject of willing, "which functions as the transcendental condition of all the affective world-relations. Accordingly, he attributes to the self a dual perspective on itself - one cognitive, the other conative. (G. Zöller in The Cambridge Companion to German Idealism, 2000)

Olenko enemmän konatusta vai kognitiota? Edellisessä kirjoituksessa Spengler puhui kulttuuri-ihmisistä ja sitten alemman tason (meta)reflektioon kykenemättömistä niemisistä. Schopenhauerilla on sama intentio. Osa meistä vain haluaa, menee, ottaa ja kokee. Osa taas mieltää oman haluamisensa, menemisensä, ottamisensa ja kokemisensa aktiivisen reflektion kohteina.

Mutta miten minun haluamisestani voi tulla kohde minulle itselleni missään luotettavassa mielessä? Diskurssi minuudesta on lähtökohtaisesti suuren epävarmuuden ja epämääräisyyden sumentama. Suurin osa saksalaisen idealismin filosofeista lähtee kuitenkin liikkeelle juuri minun mielteiden epäämättömyydestä. Jos Jacobissa on jotakin suurta, sen on pakko liittyä juuri tämän minähybriksen kritiikkiin. Olisin mieluusti kirjoittanut "ansiokkaaseen kritiikkiin", mutta jos se olisi sitä ollut, Jacobi olisi luullakseni paljon tunnetumpi. On myös tärkeä huomata, että useimmat minälähtöiset filosofit (esim. juuri Schopenhauer) tunnistavat minuuden ihmeellisyyden ja selittämättömyyden.

Spengler ja Schopenhauer preferoivat filosofista, itseään kuin objektia lähestyvää ajattelutapaa. Schopenhauerin mukaan tahtova subjekti puhaltelee kuplia, joiden elinkaari ei ole kovinkaan pitkä. Tahdotun todellisuuden rikkountuinen aiheuttaa kärsimystä ja ahdistusta. Tietävä tietää ennen kaikkea sen, että tahto vie harhaan. Tahdon askeettisuus on kaiken viisauden alku.

Intohimon, unelmien ja affektien ajamat arkipäivän idealistit pettyvät. Päällään kävelevät Schopenhauer ja Spengler hengenheimolaisineen (kaikki ne, joita ajaa ratiosentrisyyden ihanne) tyytyvät tarkkailemaan etäältä toivoen säästyvänsä edes kaikkein pahimmalta. Eikö tiedon ja pelon yhteys ole tässä ilmeinen?

Spengler ja tieteen symboliset muodot

Mutta eivät puhtaat luvut, vaan juuri teoriat ovat kaiken luonnontiedon kannattajia. Jokaisen aidon tieteen tiedoton kaipuu, joka esiintyy vain kulttuuri-ihmisen hengessä, suuntautuu luonnon maailmankuvan tajuamiseen, selvittämiseen ja käsittämiseen, ei mitattavaan toimintaan sinänsä, joka aina on ollut vähäpätöisten ihmisten ilo. Jokainen koe, metodi ja havainto kasvaa esiin enemmästä kuin matemaattisesta kokonaisnäemyksestä. Jokainen oppinut kokemus, olipa se muuten mitä hyvänsä, on myös todistus symbolisista mieltämistavoista. (Oswald Spengler)

Historiattomuus näivettää nykyajattelua. En osaa sanoa, onko kyse ikuisuusongelmasta, mutta luullakseni on ollut ajanjaksoja, jolloin kiinnostus oman ajattelun arkeologiaa kohtaan on ollut arvostetumpaa. Lämmittelemme uudelleen valistuksen myyttiä. Valistushan keksi puheenparren pimeästä keskiajasta ja keksi taivasten valtakunnan ja parusian tilalle rationaalisen, tieteellis-teknologisen kansalaisyhteiskunnan tulemisen. Menneen sijaan katse fiksoituu tulevaan, ei edes oikeastaan tähän hetkeen.

Spengler muistuttaa teoretisoimisen historiasta. Me emme vain eräänä päivänä aloita ja totea olevamme alussa. Jokainen, joka tekee näin on kaksinkertainen typerys ja voi siittää suullaan vain sammakoita. Menneiden sukupolvien tapa hahmottaa maailmaa elää symbolisina muotoina tapahtumahorisontissamme. Emme tietenkään näe näitä muotoja ellemme kykene metatason reflektioon. Tällaiseen reflektioon kykenemättömiä Spengler kutsuu "vähäpätöisiksi" erotuksena "kulttuuri-ihmisistä".

Kulttuuri-ihmisiä ei varmaankaan koskaan ole ollut kovin paljoa. On nimittäin ahdistavaa ymmärtää omien käsitysten suhteellisuus, historiallisuus ja mytologisuus. Spenglerin haaste herättää kaikkein eniten vastaansanomista luonnontieteen piirissä, joka kaikkein eniten on futurologisesti orientoitunutta, ja unohtaa auliisti vanhat paradigmansa. Mitä hyötyä niiden muistamisesta muka olisi? Ne ovat kuriositeetteja, jotka voivat korkeintaan muistuttaa meitä erehtyväisyydestämme. Tästä muistutuksesta nousee haamu, joka selittää tieteen futurologisen orientaation: jokainen esittämämme teoria, hypoteesi ja malli voidaan kumota jo huomenna. On siis elettävä mielellään jo ylihuomisen antisipaatiossa.

Spengler väittää, että luonnontiede on aina riippuvainen uskonnollisesta viitekehyksestä. Jos meidän aikamme on - kuten väitetään - uskonnoton, jumalaton ja demytologisoitu, mitä se kertoo tieteen tilasta (ja sen tulevaisuudesta)?