Miksi pitäisi hypätä? Erään hypyn topografiaa vol. II

Aikaisemman blogini kuva oli tarkoituksellisesti harhaanjohtava. Hyppy ei siis ole sellainen epätoivon ja hurmahenkisen uskon akti, jona kierkegaardilaisesti virittynyt eksistentialismi voisi asian tulkita. Yritän tässä nostaa esiin muutaman Jacobille tärkeän huomion.

Miksi pitäisi hypätä?

Jacobi ottaa hypyn puheeksi keskustellessaan Lessingin kanssa Spinozan filosofiasta. Lessing, saksalaisen valistuksen ikoni, letkauttaa yllättäen, että kenenkään muun filosofiasta on oikeastaan turha edes keskustella. Filosofeja on vain yksi ja se on juuri tämä hullu amsterdamilainen. Jacobi ei häkelly, vaikka ehkä syytä olisi. Jos saksanmaalla olisi julkaistu Ilta-Kohua, Siebeniä tai muuta kirkuvaa tabloidilehteä, tästä olisi kannattanut pikku palkkion toivossa vihjata sinne suuntaan. Tunnustautuminen spinozistiksi tuohon aikaan oli suurin piirtein yhtä uskaliasta, jos tänään joku filosofisen establishmentin edustaja kertoisi mieltyneensä mormonien dynaamisesta maailmankuvasta. No, ehkä spinozismi oli jo tuolloin vähän cool juttu, jos oli hiemankaan hajua siitä, minkälaista klandestiinikirjallisuutta filosofisissa buduaareissa selailtiin. Ja Lessing tiesi varmasti. Kuten myös Jacobi.

Lessingin sattuvan kuvauksen mukaan Spinozaa kohdellaan kuin kuollutta koiraa. Häntä kammoksutaan ja kirotaan. Hänen filosofinen korpuksensa nostetaan näytille vain jotta se voitaisiin häpäistä uudelleen ja uudelleen. Spinoza on perkeleestä, sen näkee muka hänen muotokuvastaankin, jossa on selvästi Kainin merkki. Silti tuo epäpyhä, kammottava korpus on oudon magneettinen. Se muodostaa jollakin perverssillä tavalla tyydyttävän, holistisen tavan suhtautua maailmaan fatalistisen tyynellä tavalla. Kaikista maailman mahdollisista tunteista Spinoza uskoo hänen filosofiansa sytyttävän ilon pikku spekulantin rintaan. Spinozismi on kuin karvas viini, jonka puistattava suutuntuma muuttuu lopulta jumalalliseksi älyn ja tunteen harmoniaksi.

Lessing sotkee iloiten oman subjektivisuutensa yhteen substanssiin ja sanoo morjens kaikelle sille, mikä viralliselle Aufklärungille oli tärkeää: rationaalisesti artikuloidulle uskolle persoonalliseen Jumalaan, sielun kuolemattomuudelle ja tahdon vapaudelle. Tätä Jacobi ei voi tehdä. Hän sanoo mielummin morjens filosofialle. Hyppäämällä.

Miksi moinen? Oletetaan, että puheet Spinozasta perkeleen kätyrinä ovat vahvaa liioittelua. Eikö Spinozan silti voisi kumota, kuten niin monet muutkin filosofiset pilvilinnat, tiukalla tekstianalyysillä ja kriittisellä otteella. Joku mendelssohn voisi osoittaa, että jo lapsinero Leibniz ja pölyttynyt Wolff-vainaa kumosivat spinozismin aikaa sitten. Lisäksi hänellä itselläänkin olisi pari kriittistä huomiota asiaan. Roskaa, Jacobi toteaa. Leibnizien, wolffien ja mendelssohnien olisi pitänyt ottaa oppia Spinozasta! Jos filosofian tehtävä on rationaalinen selittäminen, ei kukaan ole suoriutunut siitä paremmin kuin Baruch. Tiellä retkottavaa koiranraatoa ei niin vain käy kiertäminen. On niin syvä, ettei voi alittaa; niin korkea, ettei voi ylittää; niin leveä, ettei voi kiertää - se koko maailmaa hallitsee.

Jacobin sanoin, Spinozan filosofia on Unwiderleglich, kumoamaton. Rationaalisen, puhtaan matemaattis-geometrisen eksposition keinoin Spinozaa ei saa järkkymään. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö spinozismi olisi Unwidersprüchlich, vastaansanomaton.

Tässä on Jacobin hypyn topos. Spinozan vastustaminen edellyttää hyppyä.

Miksi opettajat eivät lakkoile?

1. Lakkoon joko on syytä tai sitten ei ole.

2. Onko syytä olettaa, että lakkoon ei ole syytä?

3. Mikäli lakkoon ei ole syytä nyt, miten olosuhteiden pitäisi vielä muuttua?

En ole kuulunut OAJ:öön seitsemään vuoteen. Siltä suunnalta ei ole odotettavissa mitään. Ei ainakaan lakkoa. Mutta miksi pitäisi lakkoilla? Ihan vain siksi, että sitten nähtäisiin mitä yhteiskunnasta puuttuu opetustoimen käytännön kadotessa. 2-3 päivää riittäisi. Ihan samalla tavalla kuin joukkoliikenteen pysähtyminen päiväksi pistää miettimään, voisi pieni breikki opetuksen järjestämisessä olla omiaan muistuttamaan ihmisiä asioista.

Ei palkankorotuksia tai muuta sellaista. Riittäisi kun asioiden merkityksiä putkahtelisi ihmisten tietoisuuteen. That's all.

Erään hypyn topografiaa

Perjantaina iski ennen esitelmää pieni paniikki.

Jacobin salto mortalen autoritatiivisimman nykytulkinnan on antanut Birgit Sandkaulen teoksessaan Grund und Ursache. Eipä tulkinta ainoastaan hänen ole, mutta aika monet skolaarit ovat nostaneet hänen ekspositionsa ykköseksi. Ja sitten minä onneton tajusin puhuvani tätä suurta auktoriteettia vastaan.

Vaan aivan kuten ounastelinkin, ei Jacobi herättänyt juurikaan intohimoja yleisössä. Oli oikeastaan ihan typerää pyydellä anteeksi tulkintani poikkeavuutta jo siksikin, että vain standardista poikkeamalla voidaan päästä asioissa eteenpäin. Koska yhtään asiaa tuntevaa tai siitä kovasti edes kiinnostunutta ei sattunut paikalle, olisin voinut todeta Jacobin salto mortalen antisipoineen säieteoriaa tai ilmastonmuutosta, eikä kukaan olisi kummemmin reagoinut.

Mistä siis salto mortalessa on kyse? Tematiikka on tärkeä pohdittaessa Lessingiä ja Kierkegaardia, sillä juuri tanskanmaan suuri filosofi teki hypystä eksistentialistisen filosofian ykkösteeman. Hänen hyppynsä oli suhtautumista siihen ikävään kuiluun, jonka jalo Lessing oli osoittanut: historiallisen totenapitäminen on aina riski. Puhumattakaan siitä, että kiinnittäisi koko elämänsä johonkin historialliseen tapahtumaan, kuten Kristuksen ylösnousemukseen. Jacobin kohdalla kyse on eri asiasta, vaikka tietyssä mielessä Jacobikin painii jonkinalisessa eksistentialismin esikarsintasarjassa. Loikka on hänen filosofiansa keskeisin käsite, vaikkei siitä tekstin tasolla ole kovin montaa mainintaa.

Kun puhutaan hypyn topografiasta, tarkoitetaan sen paikkaan liittyviä teemoja, esim. kysymystä siitä, mistä loikataan ja minne loikataan. Minkä äärellä Jacobi siis pohtii loikkaa? Miksi pitäisi hypätä? Ja mihin suuntaan? Mitä odottaen?

Sinä

Viikon päästä olisi aika astella yleisön eteen. Jännittää vain vähän. Kun astuu päivittäin kriittisten teinien eteen, akateeminen yleisö tuntuu lähinnä seesteiseltä. Puhutaan suopeasta lukutavasta. Kyseistä hyvettä tapaa useammin dosenttien kuin lukiolaisten parista.

Vaikka on minulla toisenlaisiakin kokemuksia. Muistan hyvin edellisen keikkani Belgiassa muutama vuosi sitten. Lähes koko esitelmäni ajan joku privaattidosentti siinä eturivissä rapsutteli muistiinpanoja lehtiöönsä. Arvelin miekkosen avaavan kovasti kriittisen sanaisen arkkunsa kun on aika antaa palautetta, mutta niin ei yllätyksekseni tapahtunut. Hän ainoastaan pudisteli päätään aina kun vastasin muiden esittämiin kysymyksiin. Kaiken lisäksi olin sen verran vihreä, etten seminaarin jälkeen kehdannut kysyä häneltä mitä hän mahtoi esitelmästäni ajatteli. Ehkä hänellä sittenkin oli jokin neurologinen sairaus?

Ajattelin joka tapauksessa kokeilla samaa epämääräisen pudistelun taktiikkaa jonkun onnettoman väitöstilaisuudessa.

Esitelmäni kantava teema on toiseus. Eikä oikeastaan mikään muu aihe ole minua tähän leikkiin pitkään aikaan motivoinut. Toiseus on ollut paljonkin tapetilla viime vuosisadan filosofiassa, mutta itse olen herännyt siihen kiertotietä. Jacobi lukiessa tulee väistämättä kiinnitäneeksi huomiota siihen, että hän kääntää nurin kartesiolaisen cogiton. Minun ajatteluni on nihilismiä. Vasta kun käsitän, etten ole millään tavoin a priori, käsitän täydellisen riippuvaisuuteni Sinusta, toisesta. Jos et Sinä ilmoita Itseäsi Minulle, Minä en ole. Du bist mein Lebensquelle.

Sieniretki 08

On taas se aika vuodesta.

Arvotaan seuraava numero!

Olisikohan about 14. kerta kun arvon pisteitä filosofian ja psykologian vastauksiin. Nimenomaan siis arvon, sillä mitä enemmän kokemusta karttuu, sitä kauemmas oma ja sensorin arvio vastauksen arvosta jää. Marginaalit ovat pieniä, noin 1-2 kahden pisteen luokkaa sinne tänne, mutta jo muutamalla pisteellä on usein suuri vaikutus kokonaisarvosanaan. Korkeamman arvosanan pisteraja on jostakin syystä aina 1-2 pisteen päässä kokelaan pistemäärästä.

Aineopettajajärjestöt julkaisevat viitteellisiä pisteytysohjeita, joiden käyttökelpoisuus ainakin psykologiassa on korkea. Luonnontieteellisemmin virittyneet kysymykset on ymmärrettävästi helpompi arvioida kuin ymmärtämisen syvyyttä ja soveltamiskykä edellyttävät tehtävät. Sanon aina, että opettamissani aineissa osa arviointia menee taiteen puolelle. Kypsyyden mittaaminen ei ole rakettitiedettä. Se on vaikeampaa.

Erityisen vaikeaa on filosofian esseiden pisteyttäminen, sillä siinä jos missä kiitettäviin pisteisiin johtaa monta erilaista tietä. Mennään helposti makukysymysten puolelle. Tällä en tietenkään tarkoita, että filosofiassa pärjää pelkällä luovudella. Moni abi tuntuu kyllä ajattelevan, että kyseessä on filosofoinnin yo-koe, ja pettyy karvaasti arvosanaansa. Mitä on valistus? esseensä hengessä Kant halusi opettaa nimenomaan filosofointia, ei filosofiaa. Voisiko yo-koetta kehittää tähän suuntaan? Jälleen kerran kysymyksissä haettiin aika teknistä ja käsitteelistä osaamista, joka suosii faktoista ja analyyseistä elävää abia.

Aineopettajan panos ylioppilaskirjoituksien arvioinnissa on nykyään ehdottaa pistemäärää, jonka sensori sitten arvioi "objektiivisesti". Outo järjestelmä. Olisikohan aika siirtyä esim. Englannissa käytössä olevaan järjestelmään, jossa sikäläinen "YTL" hoitaa tuon arviopuolen kokonaan? Jäisi opettajille sitten enemmän se lukion päättöarviointiin keskittyminen.

Muuttoja ja asumishäiriöitä

Viikonlopun verrattomin kokemus oli saada avustaa ystäväperheen muuttoa. Laskeskelimme, että tämä oli heidän 5. muuttonsa jossa olen tarjonnut lihasvoimaa ja logistista osaamista heidän palvelukseensa. Seuraavaa kertaa ei pitäisi tulla, sillä vihdoinkin neliömäärä vaikuttaisi riittävältä pidempäänkin asusteluun, kasvoi perhe tai ei. Todennäköisempää on tietysti, että muutaman vuoden kuluttua tuttavapiirissä alkaa vastakkainen prosessi: muutto pienempään ja ehkä vieläkin pienempään.

Tila, aika, elämän lokus ja konteksti. Täälläolo. Asumiseen liittyy paljon olemassaolon filosofiaa. Sanotaanhan, että esimerkiksi pientaloasuminen on elämänmuoto. Pääministerin hiljattainen visiointi puutarhakaupungeista sai välittömän vastareaktion, jossa ekologisten seikkojen lisäksi asumisideologiset erot nousivat selvästi esiin. Asunnonomistajia näyttäisi kiinnostavan kaikenlainen korkoihin ja asuntojen hintoihin liittyvä uutisointi, tai ainakin tällaisen uutisoinnin määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa rutkasti. Samanlaista kasvua on ainakin mutupohjalta arvioiden rakentamiseen, sisustamiseen ja puutarhanhoitoon liittyvässä julkaisutoiminnassa.

Onko asumisesta tullut se Sorge joka dominoi (ainakin keskiluokan) elämää? Ja mitä seurauksia tällä on? Eikö asumisen ja asunnon pitäisi ennemminkin olla yksi elämän infrastruktuurin itsestäänselvyyksistä, joka ei ole päämäärä vaan keino. Keino ylläpitää vakautta ja jatkuvuutta; ponnistusalusta niihin toimiin ja tehtäviin jotka elämässä aktivoituvat. Tässä on muuten selvä analogia syömisen kanssa. Pitäisikö ryhtyä puhumaan syömishäiriöisten tapaan asumishäiriöisistä, joille asuminen ja siihen liittyvät neuroosit syövät perusteet hyvältä elämältä?

Kunnes sitten tulee Se muutto. Angstia lievittänee se tosiasia, että tavaroita ei tarvitse pakata. Eikä tarvitse keittää talkoosoppaa, ei pelätä kahden asunnon loukkua, ei metsästää muuttomiehiä, ei vongata lähikauppiaalta banaanilaatikoita, ei kuunnella tavaroiden paikanetsintää pakettiauton kallistellessa. Kantoliinojen aiheuttamia hiertymiä ei muutettavalle tule. Käärinliinat ovat kevyet ja käytännölliset.