Miten käsitteitä kaapataan?

 I cast my vote with the close-minded reviewer who has given such a book just one star: "Don't read this book." It has not been written for you, human! (Nimimerkki "Art-oo" 18.10.2004 Amazon.comin lukija-arvostelussa Nick Landin teoksesta The Thirst for Annihilation: Georges Bataille and Virulent Nihilism.)

Sanat ja käsitteet eivät ole yhdenkään ihmisen henkilökohtaista omaisuutta vaikka kuka tahansa voi halutessaan niitä käyttää ja muokata. Muiden ei ole mikään pakko hyväksyä tehtyjä muokkauksia. On kuitenkin kiinnostavaa, että silloin tällöin varsin pienellä vaivalla jokin vakiintunut käsite saa uuden tehtävän julkisessa kielenkäytössä. Jos filosofialla vielä on jokin tehtävä, se on juuri käsitteellisten sekaannusten diagnosointi (toimivia lääkkeitä filosofit osaavat harvemmin määrätä).
2000-luvun alkupuolen kiinnostavin käsite on ihminen. Mikä ihminen on? Mitä ihmiselle on tapahtumassa? Onko ihmisiä vielä olemassa? Foucaultin Sanat ja asiat -teoksen viimeisen kappaleen pohdiskelua ihmisestä "viimeaikaisena keksintönä", joka voi olla hyvinkin pian passé, pidetään joskus tarkoituksenmukaisena provokaationa. Itse asiassa Foucault oli vain tarkkanäköinen. Meidän aikamme kaikkein elinvoimaisin filosofinen ajatussuuntaus on posthumanismi. Posthumanismi on jossakin määrin aikamme klandestiinikirjallisuutta. Jossakin määrin sikäli, että internetin aikakautena kenellekään ei tuota vaikeuksia löytää posthumanistista kirjallisuutta. Toisaalta julkisuudessa ei ainakaan vielä esiinny kovinkaan monia äänekkäitä ihmisen ajan lopun saarnamiehiä. Posthumanismista ei ehkä voikaan tulla pop-filosofiaa. Se olisi liian ilmeisen inhimillistä. Ihminen ei voi lopettaa ihmisen aikakautta. Sen alkuunpaneminen ja loppuunsaattaminen on uskottava jollekin sellaiselle, joka on jo ohittanut ihmisen.
Filosofiassa näitä ajatuksia ovat hautoneet Nietzsche ja Bataille. Kesän Niin & Näin (2/2012, nro. 73) esiteltiin laajasti juuri Bataillelta vaikutteita saaneen Nick Landin filosofiaa. Land luonnehtii filosofista ihannettaan seuraavasti.
 
1 Thoroughgoing dehumanization of nature, involving the uttermost impersonalism in
the explanation of natural forces, and vigorously atheological cosmology. No residue
of prayer. An instinctive fastidiousness in respect to all the traces of human
personality, and the treatment of such as the excrement of matter; as its most ignoble
part, its gutter…
2 Ruthless fatalism. No space for decisions, responsibilities, actions, intentions. Any
appeal to notions of human freedom discredits a philosopher beyond amelioration.
3 Hence absence of all moralizing, even the crispest, most Aristotelian. The penchant for
correction, let alone vengefulness, pins one in the shallows.
4 Contempt for common evaluations; one should even take care to avoid straying
accidentally into the right. Even to be an enemy is too comforting; one must be an
alien, a beast. Nothing is more absurd than a philosopher seeking to be liked.
 (The Thirst for Annihilation, s.14).

Landin filosofiassa ihailtavaa on Jumalan kuolemasta tehtyjen johtopäätösten tinkimättömyys. Tässä suhteessa hän on hyvin selvästi linjassa Nietzschen ja Bataillen kanssa. Ateismi johtaa väistämättä myös ihmisen kadottamiseen. Filosofiasta tulee aivan uudella tavalla kokeellista, epäsovinnaista, hirvittävää ja kaoottista.
Ja nyt pääsemme itse asiaan, eli käsitekaappauksiin ja -sekaannuksiin. Miten ateistinen humanismi on mahdollista? Aikamme salonkiateisteille ateismi on melko yksiselitteisesti sekulaaria humanismia. Pikakatsaus esim. Englannin ja USA:n humanistijärjestöjen nettisivuille paljastaa pian organisaatioiden ateistisen pohjavireen. Tämä ei oikeastaan ole edes pohjavire. Teismin, uskonnollisuuden ja taikauskon esittäminen humanismin vastapooliksi on pikemminkin monien humanismimääritelmien keskeinen teesi. Orgaisoitunut moderni ateismi on valistuksen perinteen vaalimista. Sekulaareja ateisteja halutaan myös luonnehtia välkyiksi (brights). Salonkiateismissa on kuitenkin hämmästyttävä nietzschenmenevä aukko. Ihmisyydestä etääntyvää, landilaista ateismia ei tunnu edustavan kukaan, vaikka esimerkiksi naturalismia edustavat käytännössä kaikki.
Juuri nyt mainstream ateismille on varmaankin edullista pitää kiinni jumalattomuuden ja ihmisyyden sopuisasta rinnakkainelosta. Pintapuolisesti monet sen piirissä esitetyt argumentit toimivat vakuuttavasti: uskonnolliselle epäinhimillisydelle kun ei ole vaikeaa löytää viitekohteita. Vain jumalattomuus voi pelastaa ihmisen. Johtopäätös on hyvin eri linjoilla Landin edustamaan ateismiin nähden.
Minusta kaikkein todennäköisin aatehistorillinen skenaario on juuri ihmisyyden haalistuminen ja lopullinen poiskuluminen. Näemme jo nyt, ettei valistunut, rationalistinen ja sekulaari yhteiskunta kykene vastustamaan ihmisyyden välineellistämistä ja marginalisointia.
Humanismista on näin tulossa modernin sekularismin käsitteellinen panttivanki. Kuka neuvottelisi ihmisen turvaan? Vaaditaanko SWAT-ryhmä ja rynnäkkö? Vai onko ihmisyydellä oikeastaan mitään merkitystä? Ihmiset ovat monista mielenkiintoisista ominaisuuksistaan huolimatta pain in the ass.

Jumalan kolmas kuolema

Kantin mukaan deismin ja teismin ero on siinä, että deisti uskoo Jumalaan kun taas teisti elävään Jumalaan. Ajatus elävästä Jumalasta liittyy tarpeeseen mieltää Jumala aktiivisesti vaikuttavana persoonana, ei vain etäisen kylmänä ensimmäisensä syynä. Jos Jumala on vain kosminen vakio, suhteeni häneen (tai oikeastaan: siihen) ei voi olla kovin intohimoinen. Vain elävän Jumalan voi tappaa. Jumala onkin joutunut useiden tappoyrityksen kohteeksi ja hänet on tapettu eri tavoin ainakin kolmasti. Jumala on ilmeisen hankala tappaa mano a mano, sillä jokainen jumaltappo on ollut isomman mobin tekosia.

Ensimmäisen kerran Jumala kuoli ristillä ilmeisesti joskus vuoden 30 tienoilla. Tappajina pidetään roomalaisia ja juutalaisia, mutta myös koko ihmiskuntaa on pidetty syyllisenä. Asiaan liittyy niin paljon epämääräisiä lausuntoja, ettei ole kovinkaan selvää mistä kaikesta tässä episodissa oikein oli kysymys.

Toisella kerralla oli jo selvästi kyse kollektiivisesta murhasta. Tappajia olemme kategorisesti "me". Tähän selvyys sitten jääkin. Tapon tausta, motiivi ja tekotapa ovat - sikäli kuin mahdollista - edellistä tapausta paljon hämäräperäisemmät. Vaikuttaa siltä, että "me" emme oikeastaan muista tätä tappoa lainkaan. Joidenkin psykoanalyytikkojen mukaan kyse ei ole Jumalan taposta vaan ammoisesta isänmurhasta, joka traumana kummittelee edelleen kollektiivisen tiedostamattoman syövereissä. Nietzschen tarinan hullu mies muistaa asian paremmin ja muistaa myös muistuttaa meitä teon hirvittävyydestä. Koska kyseessä on hullu, ei hänestä tosin ole tämän enempää apua asian selvittelyssä. Kuten ensimmäinenkin tapaus, myös tämä tappo jää yksityiskohdiltaan hyvin epämääräiseksi.

Kolmas Jumalan kuolema on dokumentoitu erittäin ansiokkaasti. Tätä dokumentointia on kristillisessä teologiassa jatkettu urhoollisesti jo parituhatta vuotta. Jumalan kolmanteen kuolemaan liittyy mielenkiintoisena elementtinä kysymys siitä, onko Jumala tosiaan tapettu vai onko hän ainoastaan henkitoreissaan. (Tätä samaa hypoteesia on tosin pidetty esillä myös kahden ensimmäisen tapon yhteydessä. Onhan "kaikkivaltiaan" tappaminen tosiaan aika ison luokan teko).

Jumalan kolmas tappo kertoo jotakin olennaista tekijöistään, joille valta, ennustettavuus ja pysyvyys vaikuttavat kovin tärkeiltä. Nämä tekijät liittyvät yhteen koska tiedämme kaikki miten tyypillistä vallan jähmettävä vaikutus on. Pyrkimys valtaan on samanaikaisesti rationaalinen ja raukkamainen. Jos olemme osallisia jostakin hyvästä, haluamme pitää siitä kiinni niin järkkymättömästi, että mieluummin näemme hyvän tuhon kuin sen lipumisen pois vallastamme.

Jeesus saarnasi Jumalan valtakuntaa, me teimme kirkon. Jeesuksella oli hallussaan elämän sanat, me muunsimme ne vaatimuksiksi, opeiksi ja uhkauksiksi. Dogmihistoria on Jumalan kolmannen kuoleman tapauskertomus.

Minun on syytä tunnustaa, että olen varmaankin osasyyllinen kaikkiin kolmeen tappoon. Vain kolmanteen kykenen jotenkin reagoimaan. Voin kysyä itseltäni, miten minun käsitykseni, uskomukseni ja tekoni tappavat elävän Jumalan tänään? Jokaisen murhaan osallistuneen tulisi tarkkaan miettiä, miten elävä Jumala voidaan vangita tekstikokoelmaan tai uskontunnustukseen ilman mielivaltaa ja väkivaltaa.

Valta ei ainoastaan jähmetä. Se turmelee. Siksi dogmi- ja kirkkohistoria on myös korruption ja pervesion historiaa. Se on pitkittyneen Jumalan tappamisen historiaa.

Saumat, syyt ja loikat

Elämä on eheä jatkumo, jossa tapahtumat nivoutuvat toisiinsa loogisesti, suhteellisen ennustettavasti ja luontevasti. Kaikki yllättävä, ihmeellinen ja lumoava kielii puutteellisesta muuttujien tuntemuksesta. Sikäli kun tunnemme muuttujat, asiat ovat kuten ne ovat. Kontrafaktuaalisesti: jos tuntisimme muuttujat, tietäisimme totuuden.

Elämä on irrallisten episodien hämmentävä vyyhti, jossa selkeimmät näköalat suuntautuvat aina lopulta triviaaleimpiin suuntiin. Juuri kun jokin asia vaikuttaa tutulta, tiedetyltä ja ymmärretyltä, sen kiinnostavuus katoaa tai esiin marssii kolme uutta ongelmaa. Jokainen askel kohti varmuutta on tragikoomista itsepetosta.

Nil fit mundo per saltum? Vai onko kaikki se, mikä lopulta jää viivan alle jonkinlaisen saumakohdan ylittämisellä hankittua?

Mutta missä on J?

"Uskotko Jumalaan?" Tähän kysymykseen törmään säännöllisen epäsäännöllisesti, koska tulen toisinaan puhuneeksi Jumalasta. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin kyllä tahi ei oli vielä mahdollinen vastaus. En tosiaan osaa vastata kysymykseen enää mitään. Lohtuni on, että osaan edelleen keskustella asiasta.

Taito ja tahto keskustella Jumalasta on nykyisen käsitykseni mukaan oleellisempaa kuin väitelauseiden paukuttaminen pöytään todistuskielipelin pelinappuloiksi. Tähän taitoon ja tahtoon tosiaan törmää yhä harvemmin. Yhä useammin kysymys Jumalasta nousee tilanteessa, jossa puolensa on valittava ja sitä on puolustettava binäärisen totuustaulukoinnin ehdoilla. Uusimmassa keskutelussa on palattu ankaran reduktiivisiin äärimmäisyyksiin. Agnostikkoa ei ymmärrä enää kukaan. Dawkinsille agnostikot ovat joko de facto ateisteja tai sitten imbesillejä. Toisaalta agnostikko on kuin Laodikean seurakunta, se kädenlämpöinen iljetys, joka oksennetaan ulos. En siis sanoisi, että kyse on mistään uudesta ilmiöstä. Sekä kristillinen teismi että ateismi rakentuvat voimakkaasti ankaran tiedon ja totuuden perinteelle, jonka juuret voi johtaa vähintään Platoniin asti.

Ja näin intuitiomme usein toimii: asiat ovat jollakin tavalla ja se tapa sulkee pois muut tavat. Jumala joko on tahi sitten ei ole.

Jos asia tosiaan on näin yksinkertainen - olen ateisti. Jumalaa ei tosiaan ole, sikäli kun olemassaolon kenttä on se "luonto", josta tiede puhuu. En oikeastaan koe edes vaikealta myöntää tällaista ateismia todeksi. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei tällaisella tunnustuksella ole sanottu asiasta mitään kovin substantiaalista.

Alan ehkä yhä enemmän ja enemmän ymmärtää luterilaista ajattelua uskosta lahjana. Usko Jumalaan ei ole propositionaalista totenapitämistä, jonka kokemus, päättely tai jokin muu tietoo johtava prosessi voi saada aikaan. Ainakin omalla kohdallani kyse on yhä enemmän mysteeristä, joka ilmenee elämässäni. Tuntuu siltä, ettei asiaa voi mitenkään selittää sille, jolla ei ole ollut hieman samantapaisia ajatuksia. Tällainen usko ei mitenkään voi selittää itseään, tulostaa paperille argumentaatiota tai paljastaa rakennettaan. Kyse on relaatiosta johonkin absoluuttisesti toisenlaiseen. Mitkään klassisen teismin muotoilut eivät mielestäni edistä uskosta puhumista. Ne ovat uskosta versovaa lyriikkaa, joka flirttailee tieteellisen tietämisen kanssa kuulumatta lopulta kummallekaan puolelle (ne ovat - Russellia tässä mukaillakseni - filosofiaa).

Mitä enemmän asiaa tapailen, sitä toivottomaksi tiedän kaiken tämän kirjoittamisen käyvän. Oma sisäisyyteni ei käänny millekään kielelle. Jokin kierkegaardilainen epäsuoran tiedottamisen menetelmä voisi antaa siitä pienen, heikon välähdyksen, mutta sellainen ei voisi tietenkään tyydyttää 1/0 vastausta tivaavaa. Ne jotka käsittävät nämä lauseet voivat ehkä hiljaa nyökätä, amen.

Äärimmäistä rationalismia?

Hullu tai ei, Breivik on rationaalisen järjenkäytön äärimmäinen edustaja, joka päätyi maailmaa miettiessään yhtä äärimmäisen selkeisiin johtopäätöksiin. Ja vieläpä niin äärimmäisiin, että hän ryhtyi järkeilynsä jälkeen yhtä tarkkaan mietittyihin tekoihin. Markku Koski, "Järki hoi, älä vie." ESS 31.8.2011

Tuleeko kaikkien rationalistien pahoittaa mielensä tällaisesta heitä kohtaan osoitetusta "vihakirjoittelusta" (tämähän on aikamme yksi suurista trendeistä) vai ampuuko Koski ohi? Suurin osa reaktioista Norjan tragediaan on korostanut tapahtuneen järjettömyyttä, demonisuutta ja käsittämättömyyttä. Mutta entä jos kyse on - kuten Koski tapausta lähestyy - järjen hulluudesta?

Puhe hullusta järjestä vaikuttaa ensituntumalta kirskuvalta kielipeliltä. Intuitiivisesti ajatellen hulluus asettuu  järkevyyden vastapariksi, irrationaalisuuden synonyymiksi. Väite järjellisyyden hulluudesta tai hulluuden järjellisyydestä vaikuttaa väärinkäsitykseltä tai semanttiselta leikiltä. Teko tai periaate ei voi olla rationaalinen, mikäli siitä seuraa jotakin irrationaalista. Tällä tavoin rationaalisuuden ala jatkuvasti ja luovalla tavalla vetää rajaa itsensä ja irrationaalisen välille.  Logiikka on tuttu apologetiikan historiasta: jos jokin x on pahaa, se ei voi olla hyvän y ominaisuus. Saman suuntaisesti pienet lapset pyrkivät jatkuvasti ulkoistamaan itseensä liittyvät negatiiviset attribuutit. Aikuisuus on itseen liittyvien negatiivisten attribuuttien tiedostamista ja niiden suhteellista sietämistä.

Koski tarkentaa, että Breivikin järjenkäyttö voi luonnehtia "tekniseksi tai välineelliseksi" ja siteeraa Breivikin hyytävän laskelmallisia päiväkirjamerkintöjä terroritekonsa suunnitteluvaiheesta. Tarkennus on hyvä, sillä rationaalisuutta ei voi käsittää yhdeksi joksikin. Siinä on tehtävä teknisiä erotteluja, jotta inhimillisen rationaalisuuden luonne tulisi mahdollisimman yksiselitteisesti julki.

Kantin mukaan moraalisesti oikea toiminta on yksiselitteisesti rationaalista toimintaa. Kategorisen imperatiivin eri muotoilut pyrkivät havainnolistamaan tätä seikkaa. Kategorinen imperatiivi on formaalinen periaate, jonka valossa on mahdollista arvioida subjektiivisten toimintaperiaatteiden rationaalisuutta. Mutta Kant joutuu täydentämään kategorista imperatiivia kahdella periaatteella (ihmisyys, päämäärien valtakunta), jotka vievät häntä selvästi sivuun ankaran eettisen laskennallisuuden vaateesta. Näissä täydennyksissä, varsinkin ihmisyyden kunnioittamisessa, voidaan nähdä perusteltu, mutta sittenkin puhtaan järkiperäisyyden näkökulmasta "ylimääräinen" lisä moraalisen toiminnan kenttään.

Onko ihmisyyden kohteleminen päämääränä tosiaankin järkevää? Aina ja kaikkialla? Kriittinen lukija saattaa aistia Kantin "ihmisyysappendiksissa" yrityksen kontrolloida juuri kalkyloivan, puhtaasti teoreettis-teknisen järjen alaa. Monet ovat jättäneet ihmisyyden jo taakseen liian metafyysisenä narratiivina, joka teennäisesti korostettuna vääristää luonnollisen rationaalisen prosessin todellista nihilististä luonnetta. Ainakin Breivikin järkeily jättää humaanit varaukset taakseen ja heittäytyy järjen vietäväksi - tuli mitä tuli.

Lopulta kyse on aina ongelman koodaamisesta. Ongelman ratkaisu riippuu siitä, miten ongelma asetetaan, millaisia välineitä ongelman ratkaisuun löydetään ja miten ongelma-avaruuden eri tekijät näyttäytyvät ongelmaa ratkovalle. Kun kaikki osatekijät on saatu kerättyä, järki kalkyloi toimintasuosituksen.

Mutta kenellä on valta sanoa, mitkä osatekijät ovat välttämättömiä ja riittäviä rationaalisen päätöksenteon onnistumiselle?

Kristityn tiede

Some fortunate Christian will one day enlarge the realm of natural science to this point, but only after long centuries, when all natural phenomena have been fathomed to the point where all that remains to be done is to trace them back to their true source. (Lessing, The Christianity of Reason, §21).

No ensinnäkin, kristinuskossahan ei ole mitään järkeä. Toiseksi, kuka pitää tiedettä kristittyjen projektina? Kolmanneksi, kuka tiedemaailmassa enää jaksaa uskoa tällaiseen kaiken selittämiseen - paitsi ehkä kokkapuheissa ja läppänä?

Mutta niin omituiselta kuin se nykyään saattaa vaikuttaa, juuri valistusaikana puuhattiin enemmän kuin parin filosofin toimesta järjen ja uskon mahtavaa fuusiota. Vaikka Lessing on tässä projektissa susi lampaiden vaatteissa, hänen varhaisesta tuotannostaan huokuu usko kristinuskon ja tieteellisen edistyksellisyyden yhdistämiseen. Nykykeskustelussa tällaista kantaa edustavat ehkä äänekkäimmin ID- ja kreationistipiirit, vaikkei heitä erityisen valistuneiksi enää kutsuta, pikemminkin päin vastoin.

Tämä on itse asiassa merkittävä muutos valistuksen dynamiikasta. 2000-luvun aggressiivinen uusvalistus on hylännyt uskonnon valistukselle mahdollisena tai edes hyödyllisenä kumppanina. Hetken aikaa näytti siltä, että uskonto oli tekemässä paluuta. Tästä puhuivat mm. Vattimo ja Marion. Sitten kaikki muuttui, vaikea sanoa miksi.

Uskonnollisen ihmisen arkkityypissä ei enää nähdä mitään älyllisesti kestävää. Osittain tämä on ymmärrettävää, onhan uskonnollinen fanatismi de facto mediaseksikästä ja siksi kovin näkyvää. Mutta myös pidättyväisempi ja perinneorientoitunut uskonnollisuus on huonossa huudossa. Kaikkein kovimmilla ovat kuitenkin ne, jotka edelleen - Lessingin tavoin - näkevät mahdollisena uskonnon ja tieteellisen maailmankuvan symbioosin. Lessing tulee itse asiassa sitaatin lopussa sivunneensa tämän mahdollisuuden menettämisen alkusyytä.

Oleminen on jalolle ja jalosukuiselle (siis sille, joka lepää korkeassa olemuksellisessa alkuperässään) kuuluva perusmääre. Tähän liittyy Pindaroksen sanonta: "tule oppimalla esiin sinä, mikä olet" (Pythia II, 72). Itsessään pysyminen merkitsee kreikkalaisille nimenomaan paikallaan pysymistä, valossa pysymistä. Oleminen on ilmenemistä. Ilmeneminen ei tarkoita mitään jälkikäteistä, joka hetkittäin liittyy olemiseen. Oleminen oleilee ilmenemisenä. (Heidegger, Johdatus metafysiikkaan).

Tämä sitaatti jäi mieleeni oikeastaan sen sisältämän sitaatin vuoksi. Pindaroksen lausahdus toistaa käsittääkseni vanhaa ajatusta minuuden jalostumisesta oppimisen kautta. Minulle jää epäselväksi sanonnan liittyminen Heideggerin olemismetafysiikkaan, koska oppimisen ja paikallan pysymisen suhde vaikuttaa jännitteiseltä - ellei sitten vedetä hihasta anamnesis-kortti.

Olenko minä joku, joka odottaa minuksi tulemista? Piileekö sisälläni olemus, jonka voin oikeilla valinnoilla ja oikeanlaisen ympäristön tuella tehdä aktuaaliseksi? Ajatus kuulostaa hirvittävän epämuodikkaalta. Jo pitkään diskurssia on hallinnut ajatus minusta olemuksellisesti tyhjänä. Olen mitä teen. Eksistenssi ainakin edeltää essentiaa, tai sitten essentiaa ei ole olemassakaan. Mutta onneksi tällaista vulgaarieksistentialismia ei edusta älyllisen heräämisen kynnyksellä oleilevan lukiolaisen lisäksi juuri kukaan muu.

Pindaros on nimittäin oikeassa: minuuden esiintulo edellyttää oppimisprosessia. Minun pitää oppia jotakin itsestään tullakseen tiedostetuksi minuudeksi. Ainoa tapa oppia minusta lisää on konvertoida minuus (subjekti) oppimisen kohteeksi (obekti). Olemme taas yhden suurimman kysymyksen äärellä. Miten minusta voi tulla objekti itselleni? Ja jälleen kerran näen vain yhden tolkullisen vastauksen: Sinun tulee kertoa minulle, kuka minä on. On ehkä jossakin määrin minun vallassa päättää, onko sinun kertomuksesi minusta luotettava, uskottava ja eheä. Mutta mikään ei muuta tämän pedagogisen dialektiikan perusrakennetta. Minä on sinulle ehdollinen.