Spengler ja tieteen symboliset muodot

Mutta eivät puhtaat luvut, vaan juuri teoriat ovat kaiken luonnontiedon kannattajia. Jokaisen aidon tieteen tiedoton kaipuu, joka esiintyy vain kulttuuri-ihmisen hengessä, suuntautuu luonnon maailmankuvan tajuamiseen, selvittämiseen ja käsittämiseen, ei mitattavaan toimintaan sinänsä, joka aina on ollut vähäpätöisten ihmisten ilo. Jokainen koe, metodi ja havainto kasvaa esiin enemmästä kuin matemaattisesta kokonaisnäemyksestä. Jokainen oppinut kokemus, olipa se muuten mitä hyvänsä, on myös todistus symbolisista mieltämistavoista. (Oswald Spengler)

Historiattomuus näivettää nykyajattelua. En osaa sanoa, onko kyse ikuisuusongelmasta, mutta luullakseni on ollut ajanjaksoja, jolloin kiinnostus oman ajattelun arkeologiaa kohtaan on ollut arvostetumpaa. Lämmittelemme uudelleen valistuksen myyttiä. Valistushan keksi puheenparren pimeästä keskiajasta ja keksi taivasten valtakunnan ja parusian tilalle rationaalisen, tieteellis-teknologisen kansalaisyhteiskunnan tulemisen. Menneen sijaan katse fiksoituu tulevaan, ei edes oikeastaan tähän hetkeen.

Spengler muistuttaa teoretisoimisen historiasta. Me emme vain eräänä päivänä aloita ja totea olevamme alussa. Jokainen, joka tekee näin on kaksinkertainen typerys ja voi siittää suullaan vain sammakoita. Menneiden sukupolvien tapa hahmottaa maailmaa elää symbolisina muotoina tapahtumahorisontissamme. Emme tietenkään näe näitä muotoja ellemme kykene metatason reflektioon. Tällaiseen reflektioon kykenemättömiä Spengler kutsuu "vähäpätöisiksi" erotuksena "kulttuuri-ihmisistä".

Kulttuuri-ihmisiä ei varmaankaan koskaan ole ollut kovin paljoa. On nimittäin ahdistavaa ymmärtää omien käsitysten suhteellisuus, historiallisuus ja mytologisuus. Spenglerin haaste herättää kaikkein eniten vastaansanomista luonnontieteen piirissä, joka kaikkein eniten on futurologisesti orientoitunutta, ja unohtaa auliisti vanhat paradigmansa. Mitä hyötyä niiden muistamisesta muka olisi? Ne ovat kuriositeetteja, jotka voivat korkeintaan muistuttaa meitä erehtyväisyydestämme. Tästä muistutuksesta nousee haamu, joka selittää tieteen futurologisen orientaation: jokainen esittämämme teoria, hypoteesi ja malli voidaan kumota jo huomenna. On siis elettävä mielellään jo ylihuomisen antisipaatiossa.

Spengler väittää, että luonnontiede on aina riippuvainen uskonnollisesta viitekehyksestä. Jos meidän aikamme on - kuten väitetään - uskonnoton, jumalaton ja demytologisoitu, mitä se kertoo tieteen tilasta (ja sen tulevaisuudesta)?

Paljosta on vaikea luopua

Totesinpa taas tänään, että minulla on jo kaikkea. Se voi tarkoittaa vain sitä, että edessä on vähenemistä, luopumista ja kadottamista. Pitäisikö ahdistua? Laulussa lauletaan, että "kun minulta viedään kaikki autan kantamaan". En minä tietenkään kaikesta luovu, en edes kaikesta siitä, minkä voisi kantaa pois. On yksi asia laulaa ja puhua, entä sitten kun asiat ja esineet ympäriltä oikeasti alkavat haihtumaan. Kuka olisi valmis auttamaan kantajia? Tietenkin se, jolle tuo poiskannettava ei enää ole kovinkaan merkityksellistä.

Meitä ei usein opeteta luopumaan. Pikemminkin meitä rohkaistaan täyttymään, keräämään kokoon ja lisäämään.  On tärkeää ymmärtää tämän prosessin perimmäinen luonne. Otat tuon jonkin ja lisäät sen itseesi: tilillesi, persoonaasi, elämäntapaasi, intresseihisi, valtaasi, hallintaasi, ihollesi, suuhusi, yllesi. Luopuminen on prosessina päinvastainen. On myöskin kovin helppo oivaltaa, että vaikkapa tavarasta luopuminen on varsin triviaalia. Mutta miksi se on vaikeaa? Koska Minusta on tehty kultti.

Kun Minä vähenee, siitä erotetaan jotakin. Minän ulkopuolinen toiseus paisuu. Paitsi että Minän väheneminen on narsistinen loukkaus, kaikki se, mitä en voi integorida itseeni on potentiaalinen uhka. Vohan nimittäin olla, että se Toinen sisällyttä Minut itseensä ja menetän statukseni Minänä.

"Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan."
"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.
"Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut."
"Saat sen mistä luovut."

Kristityt

Kant, kuten monet muutkin valistusfilosofit, ymmärsivät uskonnon ensisijaisesti käytännöllisten intressien näkökulmasta. Kantia on syytetty jopa uskonnon redusoimisesta moraaliin. Kant ymmärsi paremmin kuin monet muut, että moraali on autonominen alueensa, eikä moraaliarvostelmia pidä perustella esimerkiksi uskonnollisten käsitteiden avulla. Uskonnon arvo ei siis ole spekulatiivisessa teologiassa vaan sen kyvyssä ohjata vastuuntuntoiseen käytännön toimintaan.

Kantin ajatus uskonnosta moraalin apuneuvona on modernin protestanttisen teologian kulmakivi. Kristinusko on käypää sikäli kun se mukautuu käytännöllisen järjen periaatteisiin. Moraalisen tarpeen ylittävä aines on pelkkä ornamentti, kuin kehys taulun ympärillä. Luonnollisesti kaikki se, mikä on käytännöllisen järjen vastaista (siis se, mitä kutsuisimme moraalittomaksi) on myös uskonnossa tarpeetonta.

Nähdäkseni ns. tapauskovaisen itseymmärrys rakentuu vahvasti tälle perinteelle. Jumalanpalvelus on lähimmäisen palvelemista. Siihen ei tarvita sanaa ja sakramentteja. Vertikaalisen jumalasuhteen tilalle asettuu horisontaalinen vertaissuhde kanssaihmiseen. Sikäli kun tässä on enää kyse uskonnosta, mitä siinä palvotaan? Kantin moraalifilosofiasta voi suodattaa vastauksen: siinä palvotaan toisen persoonan rationaalisuutta. Järki tunnistaa itsensä toisessa - ja palvoo näin itse itseään.

Suurin osa suomalaisista legitimoi elämäntapansa ja arvonsa edelleen kristillisperäisesti. Jopa suomalaiset ateistit ovat vielä pitkään kristillisiä ateisteja (Nähdäkseni tämä asetelma muuttuu vasta sitten kun ateistit kadottavat kosketuspintansa teistiseen kielipeliin lopullisesti, mutta onko tämä mitenkään mahdollista?) Kirkko on niin pitkään ollut elimellinen osa arkea ja juhlaa, että sen näkyvyys läpäisisi vielä pitkään todellisuuttamme, vaikka kaikki kävisivät klikkaamassa itsensä siitä eroon. Kristillisyys näkyisi puheenparressa, vuoden eri etapeissa, nimistössä, arvomaailmassa ja fyysisesti katukuvassa. Kaikkein olennaista on kuitenkin se, että kristinuskon rationalisoimisprosessi on onnistunut niin häkellyttävän hyvin. Jos kerran oikea moraalinen elämänvaellus on kristinuskoa, kukapa ei olisi kristitty ainakin intentionaalisesti? Jos kristinusko on täydellisessä sopusoinnussa järjen vaatimusten kanssa, kuka jää sen ulkopuolelle?

Tätä inklusiivista kristinuskon tulkintaa vasten eksklusiivinen herätyskristillisyys tulee  ymmärrettävämmäksi. Onhan kristinuskossa oltava kyse jostakin erityisestä? Kristus ei tullut kutsumaan rationaalisia massoja vaan sairaita, syrjäytettyjä, heikkoja ja onnettomia. Syntisiä. Vain itsessään synnin tunnistava yksilö voi aidosti kohdata Jumalan. Synti on ihmisyyteen kuuluva irrationaalisuuden momentti. Sen  tunnistaminen on mahdotonta sikäli kun uskomme omaavamme rationaalisen perusteen kaikelle todellisuuteen kuuluvalle. Syntiä ei näe järjen rintavarustuksen takaa, koska järki itsessään on valistuneen tapauskovaisen (ja maallistuneen jokamiehen) epäjumala.

Järkee särkee

Järki tuli, valaisi, sokaisi ja poltti. Sitten se pilkottiin pienemmiksi järjen lamppusiksi, jotka pimensivät enemmän kuin valaisivat ja tekivät ajan myötä silmän sairaaksi. Järki on paluumuuttajien listalla. Järki tulee takaisin. Kyllästyneisyys jälkimoderniin kikkailuun saavuttaa pian kriittisen pisteen. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Järki tähtää yhteen, ei kahteen tai useampaan. Ei järjessä muuta vikaa olekaan. Työkaluna se on näppärä ja taitavasti käytettynä tuloksiin päästään nopeasti. Järkeä käyttämällä esimerkiksi tavaroiden ja palvelujen tuottaminen on logistisesti ja tuotantotaloudellisesti helppoa. Järkeistäminen - rationalisointi - ei enää viittaa niinkään filosofiseen edistyksellisyyteen kuin talouselämän lainalaisuuksiin. Kyse on virtaviivaistamisesta. Lähtökohtaisena hyveenä on tietty minimalismi. Ockhamin partaveistä heiluttelee yhä useammin järkeviä päätöksiä runnomaan palkattu liikejohdon konsultti kuin antimetafyysikko. Oli kyse tieteestä tai taloudesta, lopulta nekin ovat järjen ykseyden ilmenemää.

Järki tähtää yhteen, ei kahteen tai useampaan. Jos minulla on selitys ja sinulla on selitys, on toinen selityksistä toista järkevämpi. Olisi epätaloudellista pitää niitä yhtä järkevinä. Järkevintä olisi olettaa, että on olemassa selitys, joka olisi ainoa oikea selitys. The selitys. Selitys, joka on lopulta yksi. Ei kaksi.

Jos yksi riittää tavoitteen saavuttamiseen, miksi palkata kaksi? Jos joku suostuu tekemään työtä yhdestä rahasta, miksi antaisin hänelle kaksi? Onko olemassa mitään rationaalista perustetta resurssien haaskaamiseen? Jos vaikka ne kaksi nauttisivat yhteistyöstä, olisivat onnellisia ja eläisivät siksi vähän pidempään? He eivät uupuisi sorvin ääreen? Nämä kelpaavat vain sikäli, kun asiasta on (mielellään kvantitatiivista) todistusaineistoa. Hempeän humaanin yrityksen lähipiiristä löytyy aina kilpaileva yritys, joka on rationaalisempi ja käyttää resurssejaan optimaalisemmin. Heille jää varaa markkinointiin, tuotekehitykseen ja lobbaamiseen.

Eikö juuri tämä järjen diskurssi läpäise kaikkea? Eikö tuhlaaminen ole pahinta mihin ihminen voi sortua niin selittämisessä kuin taloudessa?

Kun järki nyt tulee takaisin, vapaa ajattelu vetäytyy varjoihin. Kukapa harrastaisi vapaata ajattelua, kun tarjotaan oikein ajattelua. (Mendelssohn esitti tämän huomautuksen jossakin). Kun järki tulee takaisin, me olemme kaikki yksi(n). Tästä selviää vain lukemalla Buberia. Ja Jacobia, jonka yhteys Buberiin on ainakin minulle vielä arvoitus.

Voittamaton ykkönen

Jacobin ajattelun antipodiksi voi perustellusti nostaa monismin. Jacobin antipatia spinozismia (joskaan ei Spinozaa) kohtaan ilmentää osaltaan tätä seikkaa, mutta lopulta spinozismi on vain oire laajemmasta ilmiöstä. Älyllinen kunnianhimo johtaa ajattelijan fanaattiseen ykseysajatteluun, totalisoivaan reduktionismiin. Kaikelle on löydettävissä järkiperuste. Jos järkiperustetta ei ole, asiaa ei ole. Itse kuulen tässä aina alkusoiton toiseuden kieltämiselle. Seikka, jolle esimerkiksi Levinas antaa myöhemmin runsaasti huomiota, nousee Jacobin myötä modernin filosofian tietoisuuteen koko voimallaan.

Aluksi kaiken ykseys kuulostaa kiehtovalta. Hegelin sukupolvea on joskus luonnehdittu "Spinozasta juopuneeksi", sillä sen johtotähtenä toimi romanttinen käsitys luonnosta ykseytenä. Romantiikan sentimentaalisuus on vaikuttanut totalitaristisiin aatteisiin ehkä enemmän kuin ymmärrämme, sillä mitä muuta romantiikka meille nykyään merkitsee kuin romanttista rakkautta? Mutta eikö juuri romanttinen rakkaus pyri muuttamaan kahden yhdeksi? Eikö juuri romanttinen rakkaus toimi niin intohimoisesti, että se on valmis tuhoamaan kaikki esteet tavoitteen tieltä; niin sokeasti, että se ei halua tunnustaa mitään toiseutta?

Valistusretoriikkaan, skientismiin ja edistysoptimismiin sekoitettuna romanttinen ykseysajattelu vei (ainakin) Euroopan melkein mennessään. On oikeastaan vaikeaa käsittää, miksi totalitarismi epäonnistui. Haluaisin uskoa, että se kaatui jonkin "hyvän" vastarintaan. Ehkä suurin osa ihmiskunnasta tiedosti, että juuri moneudessa ja toiseudessa on olemisen ydin.

Dialektinen olemassaolo toisten kanssa on palkitsevaa, mutta myös hyvin raskasta. Toiseuden äärellä on hankalaa ylläpitää oman identiteetin eheyttä, uskaltaa antaa asioille arvoa ja välttää relativistista kyynisyyttä. Meissä kaikissa kytee halu olla oikeassa olevien voittajien puolella, ja voittajiahan voi olla vain - yksi.

Olemmeko lyhyen postmodernin kokeiluvaiheen jälkeen hiljalleen palaamassa ykseyden kulttuuriin?

Oikein tahtomisesta

On olemassa taitavaa ajattelua. Köyhimmillään taitava ajattelu on älykkyyttä. Mitä taitava ajattelu on?

Taitavasta ajattelusta, kuten monista muistakin mukavista asioista, puhutaan paljon. Jopa niin paljon, että lukion psykologian opetussuunnitelmassa aiheelle varattiin oikein erikseen kolosensa 4. kurssissa. Innovaatiosuomen eloonjäämiskamppailun kannalta uudistuminen on tärkeää. Emme kuulemma pärjää, ellemme ole ensimmäisenä keksimässä asioita. Yleensä nämä asiat liittyvät siihen, miten signaali liikkuu aasta beehen. Kyse on siis insinööritaidosta. Insinööriltä opimme, että pelkkä taitava ajattelu ei riitä. Tarvitaan taitoa toteuttaa taitavalla ajattelulla konstruoitu asiaintila. Usein tahtotilan ja asiaintilan välillä on niin suuri jännite, että tahtotila vaikuttaa käytännössä mahdottomalle toteuttaa. Tahtoa on, ei keinoja.

Jollakin omituisella tavalla ongelmia ei niinkään aiheuta tahtomisen määrä vaan laatu. Suuntaamme toimeliaisuutemme jonkinlaisen karkeistetun priorisointiprosessin muovaamana mielihalujamme kohti. Taitava ajattelu on tässä erinomaisen tärkeässä roolissa. Taitava ajattelu edistää myös tahtotilan proseduralisoitumista taitavaksi, tulokselliseksi toiminnaksi.

Onko kukaan koskaan kertonut minulle, mitä minun pitäisi tahtoa? Tähän vastataan nopeasti, että eikö sinun pitäisi itse tahtoa mitä tahdot. Tämä on suorastaan se default setting, johon kulttuurissamme ihmisiä ohjataan. Tahdo itse. Ole elämäsi ja onnesi seppä. Tutki, löydä, kokeile. Älä vain anna kenenkään kertoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä ja tahtoa. Mutta toivottavasti se, mitä tahdot liittyy kansantalouden kohenemiseen, kuluttamiseen, energiansäästöön, hiilidioksidipäästöjen vähenemiseen, työvuosien lisääntymiseen...

Olemme salaa yhteisöllisempiä kuin haluamme myöntää.

Inquietum est cor nostrum, donec requiescat in te?

Särkijä, hämärtäjä, valistaja

1785 Immanuel Kantia vaadittiin ottamaan kantaa Jacobin ja Mendelssohnin kiistaan. Jacobin filosofisia pyrähdyksiä pidettiin varsin yleisesti vaarallisina, sillä ne tulkittiin uskonnollisen fanatismin ja järjenpilkan ilmauksiksi. Kant, joka vaikuttaa kaikin puolin äärimmäisen rakastettavalta persoonalta, teki kuten jokaisen ajattelevan ihmisen tulisi tehdä. Hän empi.

Kantilla oli syytäkin empiä. Hänen oma filosofinen positionsa ei oikeastaan antanut yksiselitteistä tukea kummalekaan kiistan osapuolista. Mendelssohnin rationalismissa ongelmallista oli sitoutuminen perinteisen metafysiikan dogmaattisuuteen. Jacobin epämääräisyys ja taipumus revitellä ei myöskään sopinut pedantin systemaatikon pirtaan. Spinozismikiistasta aukeaa mielestäni mainio näkökulma Kantin varsin vaikeana pidetyn filosofian ytimeen.

Mendelssohn ajatteli vielä sen klassisen periaatteen puitteissa, jonka mukaan todellisuus ja järkeään käyttävän ihmisen intellekti ovat samalla aaltopituudella. Kunhan vain käytämme järjen työkalua oikein (instrumentaalinen järki, ks. edellinen blogimerkintäni), voimme saavuttaa objektiivista tietoa todellisuudesta. Jacobin mielestä tällainen olettamus on röyhkeä ja vaarallinen. Hän kadottaa mieluummin järjen kuin vapautensa, suhteensa muihin eläviin persooniin ja Jumalaan. Tällainen valinta on tunteen tai intuitiivisen uskon motivoimaa. Salto mortale vie subjektilta kyvyn hallita omaa kohtaloaan, koska se kieltää kohtalon. Sen sijaan meidän olemisemme, tietomme ja toimintamme tulee riippuvaiseksi toisesta, Sinusta.

Mutta Kant on valistusajattelija, jolle järjen aseman vakiinnuttaminen osoittamalla sen rajat ja produktiiviset tehtävät oli kaikkein olennaisin tehtävä. Tältä osin Jacobin hyökkäys järkeä vastaan ei voinut herättää hänessä kovinkaan paljon myötätuntoa. Vai voisiko sittenkin? Kritik der reinen Vernunftin kuuluisan julistuksen mukaan ei ole olemassa mitään minkä saisi säästää kritiikiltä. Tästä on vain lyhyt askel metakritiikin puolelle: eikö myös kritiikin aktiivinen komponentti, järki, tule alistaa kritiikille? Tietyssä mielessä Kant tekee juuri tämän (joskin esim. Hamann ei siihen ollut kovin tyytyväinen). Kantin mukaan järjellä on rajansa. Meidän on nöyrästi tunnustettava, että tapamme suhtautua todellisuuteen on aina etwas eigentümlich.

Kant on hämärtäjä. On kuin asettuisimme objektien auringonpaahteeta synkkään hämärään. Mikään ulkopuolellamme ei enää tarjoa kiintopistettä ja siksi se on löydettävä subjektista itsestään. Hämärstä selviää vain subjektiivisen tuntemuksen turvin: tämä on vasemmalla, tämä oikealla. Kun Kant lopulta vaivautui kommentoimaan Jacobin ja Mendelssohnin kiistaa (tähän tarvittiin itse asiassa vielä Thomas Wizenmannin provokatiivinen, Jacobille myötämielinen kirjoitus), hän ilmaisi tämän huomion kenties kaikkein osuvimmin.

Kirjoituksen nimi on Was heisst: im Denken Orientiren? Juuri tässä teoksessa Kant toteaa, että ilman ulkopuoleista kiintopistettä olemme hukassa - ellemme aseta subjektiivisen tuntemuksemme perusteella vasenta ja oikeata. Tähän subjektiiviseen "asitimelliseen intuitioon" perustuu myös kaikki inhimillinen tieto a posteriori. Kantin subjektia ei siis puhutella ensin. Hän puhuu, ja tyhjyyteen nousee rakenteita. Rakenteiden olemus ja laatu määrittyy täysin sen perusteella, mikä on hänen ymmärryskykynsä rakenne. Kuten tunnettua, oliot sinänsä jäävät tutkimattomiksi. Ne tosiaan hämärtyvät. Mutta se ei haittaa: objektien hämärtyminen koituu subjektin kirkastumisen, aidon valistuksen voitoksi. Kantin mukaan on jo korkea aika heittää sivuun riippuvaisuus kaikista ulkoisista tyranneista, olipa kyse poliittisista johtajista tai "tosiolevaisesta". Sapere aude! Järki on sinun. Mutta onko se myös minun?

Ja mitä minun järkeni tekee sinulle? Meille?